Mein Kampf

ADOLF HITLER

3. luku. 

YLEISIÄ POLIITTISIA MIETELMIÄ WIENIN AJALTANI.

 

Olen nykyisin siinä vakaumuksessa, että miehen ei ylipäänsä pitäisi ;jollei oteta lukuun aivan erikoisen lahjakkaita poikkeuksia ; puuttua julkisesti politiikkaan, ennen kuin on täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Hänen on syytä pysyä siitä erossa sen vuoksi, että yleensä vielä tuohon ikään asti jatkuu sellaisen yleisen tason muodostuminen, josta käsin hän nyt voi eri poliittisia ongelmia tarkata ja lopullisesti määritellä asenteensa niiden suhteen. Vasta sen jälkeen, kun on saanut hankituksi sellaisen perustavan maailmankatsomuksen ja siten vakautetuksi oman suhtautumisensa päivän eri kysymyksiin, tämän ainakin sisäisesti kypsyneen miehen pitää tai hän saa ottaa osaa yhteisön poliittiseen johtoon. 

Jos asianlaita on toisin, häntä uhkaa vaara, että hänen täytyy ennemmin tai myöhemmin muuttaa siihenastista asennettaan olennaisen tärkeissä kysymyksissä, tai hänen täytyy, vastoin parempaa tietoaan ja tuntoaan, yhä edelleen riippua kiinni katsantokannassa, jonka hänen järkensä ja vakaumuksensa ovat jo aikoja hylänneet. Edellisessä tapauksessa tämä on hänelle omakohtaisesti hyvin kiusallista, kun hänellä ei nyt ; koska itse on ruvennut horjumaan ; ole enää oikeutta odottaa, että hänen kannattajiensa luottamus häneen pysyy yhtä järkähtämättömänä kuin ennenkin; mutta hänen johtamilleen merkitsee johtajan kaatuminen neuvottomuutta sekä varsin usein häpeän tunnetta niiden vuoksi, joita vastaan sitä ennen on taisteltu. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa tapahtuu sellaista, mitä nykypäivinä näemme kovin usein: samassa määrin kuin johtaja lakkaa  luottamasta siihen, mitä itse sanoo, hänen puolustuksensa käy ontoksi ja pinnalliseksi, mutta sen sijaan  halpamaiseksi keinojen valinnassa. Samalla kuin hän itse ei enää aio vakavasti asettua puolustamaan poliittisia julistuksiaan (sellaisen asian puolesta ei kuolla, mihin ei itse uskota), hänen kannattajilleen asettamansa vaatimukset kasvavat sentään samassa suhteessa yhä suuremmiksi ja häpeämättömämmiksi, kunnes hän lopuksi uhraa viimeisen lopunkin johtajasta ajautuakseen poliitikoksi, s.o. sellaisten miesten joukkoon, joiden ainoa kanta on kannattomuus rinnan julkean tungettelevaisuuden ja usein hävyttömyyteen saakka kehitetyn valehtelemisen taidon kera. 

Jos sellainen olio vielä ihmiskunnan kunniallisen osan onnettomuudeksi kaupanpäällisiksi pääsee parlamenttiin, silloin tiedettäköön heti alusta alkaen, että hänelle politiikan olemus merkitsee ainoastaan sankarimaista taistelua maitopullon säilyttämisestä itselleen ja perheelleen. Kuta enemmän vaimo ja lapset ovat sen varassa, sitä sitkeämmin hän taistelee edustajanpaikkansa puolesta. Jok'ikinen toinen ihminen, jolla on poliittista vaistoa, on jo yksin tästä syystä hänen mieskohtainen vihollisensa; jokaisessa uudessa liikkeessä hän vainuaa oman loppunsa alkua ja jokaisessa tavallista mittavammassa miehessä tämän taholta todennäköisesti joskus vielä uhkaavaa vaaraa. Tuonnempana aion vielä perusteellisesti puhua tuollaisista parlamenttiluteista. Kolmikymmenvuotiaallakin on vielä paljon oppimista elämänsä varrella, mutta se on ainoastaan niiden puitteiden täydentämistä ja täyttämistä, jotka hänen periaatteellisesti omaksumansa maailmankatsomus hänelle asettaa. Hänen oppimisensa ei ole enää periaatteessa uudelleenoppimista, vaan hän oppii lisää uutta, eikä hänen kannattajiensa tarvitse niellä sellaista ahdistunutta tunnetta, että hän on siihen saakka antanut  heille vääriä tietoja, päinvastoin: heidän johtajansa ilmeinen elimellinen kasvu tuottaa heille tyydytystä, koska hänen oppimisensa merkitsee ainoastaan heidän oman  oppinsa syventymistä. Mutta se on heidän mielestään todistuksena heidän siihenastisten käsitystensä paikkansapitävyydestä. 

Johtaja, jonka täytyy poistua yleisen maailmankatsomuksensa alustalta sen vuoksi, että on huomannut sen vääräksi, menettelee vain rehellisen miehen tavoin, kun hän havaitessaan siihenastisen käsityksensä vääräksi on valmis tekemään siitä äärimmäiset johtopäätökset. Sellaisessa tapauksessa hänen täytyy ainakin luopua harjoittamasta enää julkista poliittista toimintaa. Sillä koska hän jo kerran on erehtynyt perustavissa lähtökohdissa, on mahdollista, että hänen voi käydä samoin toinenkin kerta. Mutta hänellä ei ole missään tapauksessa enää oikeutta käyttää hyväkseen lähimmäistensä luottamusta, saati vaatia sitä. 

Miten harvoissa tapauksissa nykyisin osoitetaan sellaista kunniallisuutta ja rehellisyyttä, se osoittaa vain sen roskajoukon yleistä kelvottomuutta, joka nykyaikoina tuntee kutsumuksekseen ’tehdä politiikkaa’. Tuskin yksikään ainoa heistä on valittu siihen. Varoin aikoinani visusti esiintymästä mitenkään julkisesti, vaikka uskoinkin harrastaneeni politiikkaa enemmän kuin moni muu. Vain aivan pienessä piirissä puhuin siitä, mikä sisintäni liikutti ja veti puoleensa. Tuosta mitä ahtaimmissa puitteissa puhumisesta oli paljon hyvää; opin kylläkin vähemmän ’puhumaan’, mutta sen sijaan  tulin ihmisiä tuntemaan, perehdyin heidän useinkin äärettömän alkeellisiin katsantokantoihinsa ja vastaväitteisiinsä. Samalla koulutin itseäni, hukkaamatta aikaa ja mahdollisuuksia, kehittääkseni itseäni edelleen. Siihen ei ollut varmastikaan missään koko Saksassa niin suotuisaa tilaisuutta kuin tuohon aikaan Wienissä. Yleinen poliittinen ajattelu oli tuolloin vanhassa Tonavan ; monarkiassa  laajuudeltaan suurempaa ja avarampaa kuin samaan aikaan vanhassa Saksan valtakunnassa ; ottamatta lukuun Preussin osia, Hampuria ja Pohjanmeren rannikkoa. Tarkoitan kyllä Itävallalla tässä sitä suuren Habsburgien valtakunnan aluetta, joka saksalaisen väestönsä ansiosta ei ainoastaan joka suhteessa ollut tämän valtakunnan synnyn historiallinen aiheuttaja ylipäänsä, vaan jonka asujaimistossa myös yksinomaan piili se voima, jonka kautta monen vuosisadan pystyi tuolle keinotekoiselle valtiolliselle muodostelmalle antamaan sisäisen kulttuurielämän. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmassa määrin oli tämän valtakunnan olemassaolo ja tulevaisuus nimenomaan valtakunnan tuon alkusolun säilymisen varassa. 

Kun Itävallan vanhat perintömaat olivat valtakunnan sydän, joka aina ajoi uutta verta valtiollisen ja kulttuurielämän verenkiertoon, niin Wien oli samalla kertaa sen aivot ja tahto. Jo yksistään ulkonaisen olemuksen perusteella saattoi tuolle kaupungille tunnustaa oikeuden hallita ja vallita yhdistävänä kuningattarena sellaista kansamosaiikkia, saada oman kauneutensa loistossa kokonaisuuden osoittamat pahat vanhuudenheikkouden merkit unohtumaan. Vaikka valtakunta sisäisesti järkkyikin ankarasti eri kansallisuuksien keskenään käymistä verisistä taisteluista, nähtiin ulkomailla, ja erikoisesti Saksassa, pelkästään tuon kaupungin miellyttävä, rakastettava kuva. Harhakuvitelma oli sitäkin suurempi, kun Wien juuri tuohon aikaan näytti joutuneen ehkä viimeiseen ja suurimpaan näkyvään nousukauteensa. Todella nerokkaan pormestarin ohjaamana vanhan valtakunnan kunnianarvoinen keisarinkaupunki havahtui vielä kerran ihmeelliseen uuteen elämään. Viimeinen suuri saksalainen, joka lähti Ostmarkin asuttajakansan riveistä, ei virallisesti kuulunut ns. ’valtiomiesten’ joukkoon; mutta loihtiessaan valtakunnan pääkaupungin ja hallintokaupungin Wienin pormestarina ilmoille suunnattoman aikaansaannoksen toisensa perästä, voisipa sanoa kunnallisen talous ; ja kulttuuripolitiikan kaikilla aloilla tuo tohtori Lueger lujitti koko valtakunnan sydäntä, ja tätä kiertotietä hänestä tuli suurempi valtiomies kuin kaikki silloiset ns. ’diplomaatit’ yhteensä. 

Kun se kansojensikermä, jonka nimenä oli Itävalta, sentään lopulta hajosi, tämä ei suinkaan pienimmässäkään määrässä puhu vanhan Ostmarkin saksalaisten poliittista kykyä vastaan, vaan se oli vain sen seikan auttamaton seuraus, että 10;miljoonaisen kansan oli ajan pitkään mahdoton pitää koossa valtakuntaa, jossa oli 50 miljoonaa moniin eri kansallisuuksiin kuuluvaa asukasta, kun vielä aivan tiettyjä edellytyksiä ei ajoissa ollut tarjona. Itävallan saksalaiset ajattelivat enemmän kuin suuripiirteisesti. He olivat aina tottuneet elämään suuren valtakunnan puitteissa eivätkä olleet koskaan menettäneet siihen liittyvien tehtävien tuntoaan. He olivat tuossa valtiossa ainoat, joiden katse kantoi ahtaiden kruununmaiden rajojen yli valtakunnanrajoille saakka; jopa, kun kohtalon oli määrä heidät lopulta erottaa yhteisestä isänmaasta, he yrittivät lakkaamatta yhä edelleen suoriutua suunnattomasta tehtävästään ja säilyttää saksalaisuudelle sen, mitä esi;isät aikoinaan olivat loppumattomissa taisteluissa idältä vallanneet.  

Tällöin on vielä muistettava, että tätä tehtävää lisäksi saatettiin suorittaa vain puolin voimin; sillä parhaimpien sydän ja muisto eivät koskaan lakanneet tuntemasta yhdessä yhteisen emämaan puolesta, ja kotimaan osaksi liikeni vain tähteet. Jo Itävallan saksalaisten yleinen näköpiiri oli verraten avara. Heidän taloudelliset suhteensa ulottuivat usein melkein yli ;koko tuon monenkirjavan valtakunnan. Melkein kaikki todella suuret yritykset olivat heidän käsissään, teknikoiden j a virkamiesten joukossa olivat johtavat henkilöt Itävallan saksalaisia. Heidän hallussaan oli myöskin ulkomaankauppa, sikäli kuin juutalaiset eivät olleet saaneet kynsiinsä tuota heidän ikimuistoista työalaansa. Poliittisessa suhteessa he olivat ainoat, jotka pitivät valtiota koossa. Jo sotapalvelus heitti heidät kauas ulkopuolelle kotiseudun ahtaiden rajojen. Itävallan saksalaiset alokkaat voivat kyllä joutua saksalaisiin rykmentteihin, mutta noiden rykmenttien majoituspaikat saattoivat olla yhtä hyvin Hertsegovinassa kuin Wienissä tai Galitsiassa. Upseerikunta oli yhä vielä saksalaista, korkein virkamiehistö suurimmaksi osaksi. Vihdoin taide ja tiede olivat saksalaiset. Jollei oteta lukuun uusimman taidekehityksen roskaa, jollaista muuten mikä tahansa neekerikansakin olisi varmaan pystynyt luomaan, saksalaiset olivat ainoat, joilla oli todellista taiteentajua ja jotka sitä myös levittivät. Musiikin, rakennus ja kuvanveisto samoin kuin maalaustaiteen alalla Wien oli se lähde, joka ehtymättömästä runsaudestaan varusti koko kaksoismonarkian osoittamatta silti itse koskaan näkyviä ehtymisen oireita. 

Saksalaiset olivat vihdoin myöskin kannattavana voimana koko ulkopolitiikassa, jollei oteta huomioon lukumäärältään verraten harvoja unkarilaisia. Mutta kuitenkin olivat kaikki tämän valtakunnan pystyssä pito yritykset turhia, koska olennaisinta edellytystä puuttui.  Itävallan monenkansanvaltiolla oli ainoastaan yksi mahdollisuus voittaa eri kansakuntien edustamat keskipakoisvoimat. Joko valtakuntaa olisi pitänyt hallita keskitetysti ja samalla se järjestää sisäisesti saman periaatteen mukaisesti, tai muuten oli koko valtiota ylipäänsä mahdoton ajatella. Joinakin valoisina hetkinä päästiin ’kaikkein korkeimmassakin’ paikassa tästä selvyyteen, mutta enimmäkseen se unohtui jo vähän ajan kuluttua tai sitten ajatuksesta luovuttiin vaikeasti toteutettavana. Jokainen ajatus valtakunnan muodostamisesta pitemmälle liittovaltioksi oli auttamattomasti tuomittu epäonnistumaan, koska puuttui voimakkuudeltaan ylivoimaista valtiollista keskisolua. Sen lisäksi vielä sisäiset edellytykset olivat Itävallassa olennaisesti toisenlaiset kuin Bismarckin luomassa Saksan valtakunnassa. Saksassa oli kysymys ainoastaan poliittisten perinteiden voittamisesta, koska oli aina olemassa yhteinen sivistyspohja. Ennen kaikkea Saksassa oli ; muutamia pieniä vieraita kansansirpaleita lukuun ottamatta ;ainoastaan yhden kansan jäseniä. Itävallassa olosuhteet olivat päinvastaiset. Täällä ei ollut ; Unkaria lukuun ottamatta ; eri osamaissa poliittisia muistoja omasta suuruudesta joko ollenkaan olemassakaan tai aika oli kuin sienellä ne pyyhkinyt pois tai ainakin himmeiksi ja epäselviksi. Sen sijaan noissa eri maissa nyt kansallisuusaatteen aikakaudella kehittyi kansallisia voimia, joiden voittamisen täytyi muodostua samassa määrin vaikeammaksi, kun pitkin monarkian rajoja alkoi muodostua kansallisvaltioita, joiden asukkaat olivat rodultaan joko sukulaisia tai aivan samojakin kuin eräät Itävallan kansansirpaleet, niin että niillä saattoi nykyisin jo olla puolestaan näihin suurempi vetovoima kuin mitä Itävallan saksalaisille oli mahdollista. 

Ei edes itse Wien kestänyt ajan pitkään tuota taistelua. Budapestin kehittyessä suurkaupungiksi se oli ensi kerran saanut kilpailijan, jonka tehtävänä ei enää ollut pitää koossa yhteistä monarkiaa, vaan pikemminkin vahvistaa sen erästä osaa. Lyhyen ajan kuluttua jo Praag noudatti tämän osoittamaa esimerkkiä, sen jälkeen Lemberg (Lwöw), Laibach (Ljubljana) jne. Samalla kuin nuo entiset maaseutukaupungit kohosivat eri osamaiden kansallisiksi pääkaupungeiksi, muodostui nyt myöskin yhä itsenäisemmän sivistyselämän keskuksia. Mutta vasta silloin saivat kansallis; poliittiset vaistot henkisen perustansa ja syventymisensä. Niin siis täytyi olla joskus tulossa ajankohta, jolloin nuo eri kansoissa piilevät käyttövoimat kasvoivat mahtavammiksi kuin yhteisedut ja ;pyyteet, ja silloin oli Itävallan loppu tullut. Tuon kehityksen kulun saattoi hyvin selvästi todeta Joosef II:n kuoleman jälkeen. Sen nopeus johtui erinäisistä tekijöistä, jotka osaksi johtuivat monarkiasta itsestään, osaksi taas olivat seurauksena valtakunnan kulloisestakin ulkopoliittisesta asemasta  

Jos mieli todella ryhtyä taisteluun tuon valtakunnan pystyssä pysymisen puolesta ja käydä se päähän asti, saattoi ainoastaan yhtä arastelematon kuin sitkeä ja hellittämätön keskitys johtaa päämäärään. Mutta ennen kaikkea olisi täytynyt silloin korostaa puhtaasti muodollista yhteenkuuluvaisuutta periaatteessa määräämällä yksi yhteinen valtionkieli, jolloin myöskin hallinnolle olisi annettu käteen se teknillinen apukeino, jota vailla yhtenäinen valtio ei kerta kaikkiaan voi pysyä pystyssä. Samoin voidaan ainoastaan siinä tapauksessa koulun ja opetuksen avulla saada herätetyksi yhtenäinen valtiollinen ajattelutapa. Se ei ollut saavutettavissa vuosikymmenessä eikä kahdessa, vaan se täytyi suunnitella pitämällä silmällä vuosisatoja, samoin kuin kaikissa asutuskysymyksissä on annettava suurempi merkitys sitkeydelle ja sisulle kuin hetken tarmonpuuskalle. 

On itsestään selvää, että sitten sekä hallinnon että poliittisen johdon täytyy toimia mitä ehdottomimman yhtenäisesti. Minulle oli tavattoman opettavaa todeta, minkä vuoksi niin ei tapahtunut tai pikemminkin, minkä vuoksi ei niin ollut tehty. Ainoastaan se, joka oli syypää tuohon laiminlyöntiin, oli syypää valtakunnan sortumiseen. Vanha Itävalta oli enemmän kuin jokin muu valtio johtonsa suuruuden varassa. Sieltähän puuttui kansallisvaltioiden perustaa, joilla aina on kansallinen pohja säilyttävänä voimana, vaikka johto semmoisenaan horjuisi ja järkkyisi suurestikin. Yhtenäinen kansallisvaltio voi asujaimistonsa luontaisen hitauden ja siihen liittyvän vastustuskyvyn varassa useinkin kestää hämmästyttävän pitkiä mitä huonoimman hallinnon kausia sisäisesti sortumatta. Usein voi tuolloin näyttää siltä, kuin ei sellaisessa ruumiissa enää olisi henkeä rahtuakaan, kuin se olisi aivan kuollut, kunnes tuo kuolleeksi luultu äkkiä kohentuneekseen taas pystyyn ja osoittaa muulle ihmiskunnalle ällistyttäviä merkkejä häviämättömästä elinvoimastaan.  

Mutta toisin on asianlaita sellaisessa valtakunnassa, joka on muodostunut useista eri kansoista ja jota ei pidä yhdessä yhteinen veri, vaan pikemminkin yhteinen nyrkki. Siellä ei jokainen johdon heikkous vie valtion talviuneen, vaan antaa aiheen kaikkien niiden yksilöllisten vaistojen heräämiseen, jotka uinuvat veressä pääsemättä kehittymään sellaisina aikoina, jolloin johdossa on ylivoimainen tahto. Tuota vaaraa voidaan vähentää ainoastaan vuosisataisella yhteisellä kasvatuksella, yhteisten perinteiden, yhteisten pyrintöjen ja harrastusten jne. avulla. Kuta nuorempia tuollaiset valtiomuodostelmat ovat, sitä suuremmassa määrin ne niin ollen ovat johdon suuruuden varassa, jopa ne, suurten voimaihmisten ja hengensankarien aikaansaannoksina usein jälleen hajoavat kohta yksinäisen suuren perustajansa kuoltua. Mutta ei vielä vuosisatojen kuluttuakaan voi noita vaaroja pitää voitettuina, ne vain piilevät ja uinuvat, ehkä hyvinkin äkkiä havahtuakseen niin pian kuin yhteisen johdon heikkous, kasvatuksen voima ja kaikkien perinteiden arvovalta eivät enää pysty voittamaan eri kansanheimojen elämänhalun vauhtia Habsburgin suvun järkyttävä rikkomus on ehkä juuri se, ettei se käsittänyt tätä. Yhdelle ainoalle heidän joukostaan kohtalo vielä piteli soihtuaan valaisemassa hänen maansa tulevaisuutta, sitten se sammui ainiaaksi. Joosef II, saksalais;roomalainen keisari, huomasi tyrmistyttäväksi kauhukseen, miten hänen hallitsijahuoneensa, joka jo oli tungettu valtakunnan äärimmäiseen kolkkaan, täytyi ennemmin tai myöhemmin hukkua tuon kansojen Babylonin kurimukseen, jollei isien laiminlyöntejä saataisi vielä viime hetkessä korjatuksi. Yli;inhimillisin voimin asettui tuo ’ihmisten ystävä’ vastustamaan esi;isiensä laiminlyöntejä ja koetti vuosikymmenessä saada  korjatuksi, mitä edellisinä vuosisatoina oli lyöty laimin. Jos kohtalo olisi suonut hänelle edes neljäkymmentä vuotta aikaa työhönsä ja jos vain pari seuraavaa polvea olisi jatkanut alulle pantua työtä samoja uria, tuo ihme olisi todennäköisesti onnistunut. Mutta hänen kuollessaan tuskin kymmenen vuotta hallittuaan, sielullisesti ja ruumiillisesti murtuneena, hänen kerallaan vaipui hautaan myöskin hänen työnsä ikuiseen uneen Kapusiinikirkon hautaholviin heräämättä enää milloinkaan eloon. Hänen seuraajansa eivät olleet hengeltään enempää kuin tahdonvoimaltaankaan tuon tehtävän mittaisia. Kun sitten ensimmäiset kumoukselliset uuden ajan enteet leimahtelivat kautta Euroopan, silloin Itävallassakin alkoi hiljalleen kyteä. Mutta kun tuli sitten viimein puhkesi ilmi liekkiin, se ei saanut ravintoaan niinkään paljon yhteiskunnallisista ja yleispoliittisista syistä kuin alkuperältään kansallisista käyttövoimista. 

V:n 1848 vallankumousta saattoi kaikkialla pitää luokkataisteluna, mutta Itävallassa se jo oli uuden rotutaistelun alkua, Kun saksalaiset sillä kertaa joko unohtaen tämän sen alkuperän perän tai sitä huomaamatta asettuivat vallankumouksellisen kansannousun palvelukseen, he sillä teollaan sinetöivät oman kohtalonsa. He olivat osaltaan auttamassa heräämään sitä länsimaisen demokratian henkeä, joka lyhyessä ajassa riisti heiltä heidän oman olemassaolonsa perusteet. Muodostamalla parlamentaarinen kansanedustuselin, ennen kuin oli määrätty ja vakautettu yhteinen valtionkieli, oli laskettu perusta saksalaisen kansan ylivallan lopulle monarkiassa. Samasta hetkestä oli myöskin valtio itse tuomittu tuhoon. Kaikki, mitä sitten seurasi, oli pelkästään valtakunnan historiallista hajaantumista. Tuon hajaannuksen kulun seuraaminen oli yhtä puistattavaa kuin opettavaakin. Tuhansin ja taas tuhansin eri muodoin tuo historian tuomio täyttyi yksityiskohdissaan. Että suuri osa ihmisistä vaelsi sokeina keskellä hajaannuksen merkkejä, todisti ainoastaan, että jumalat tahtoivat Itävallan tuhoa. En aio tässä puuttua tämän pitemmälti yksityiskohtiin, koska se ei ole tämän kirjan tehtävä. Tahdon vain ottaa lähemmän tarkastelun piiriin ne tapahtumat, joilla alati samoina pysyvinä kansojen ja valtioiden rappeutumisen syinä on merkitystä meidänkin ajallemme ja jotka vihdoinkin auttoivat minua lujittamaan poliittisen ajatustapani perusteet. 

Niiden laitosten joukossa, jotka kaikkein selvimmin saattoivat osoittaa Itävallan monarkian rikkinäisyyden myöskin ylipäänsä kaikkea muuta kuin tarkkanäköiselle poroporvarille, oli ensimmäisenä juuri se, jonka olisi pitänyt olla kaikkein lujin ja voimakkain ; parlamentti eli, niin kuin sen nimi Itävallassa kuului, valtakunnanneuvosto. Tuota laitosta luotaessa oli ilmeisesti saatu esikuva Englannista, klassillisen demokratian maasta. Sieltä otettiin koko tuo maata onnellistava laitos ja siirrettiin se Wieniin mahdollisimman muuttamattomana. 

Toisessa kamarissa ja herrainhuoneessa saattoi Englannin kaksikamarijärjestelmä juhlia uutta ylösnousemustaan. Itse ’huoneet’ 1. ’kamarit’ vain olivat hieman erilaiset. Kohottaessaan aikoinaan Lontoon Parlamentintalon Thamesin aalloista Barry tarttui brittiläisen maailmanvallan historiaan ja nouti sieltä koristukset loistorakennuksensa 1200 seinäkomeroon, konsoliin ja pylvääseen. Kuvanveisto­ja maalaustaiteellisesti tuli lordien ja kansan talosta kansakunnan maineen pyhäkkö. Tässä jo Wienillä oli ensimmäiset vaikeudet. Sillä saatuaan uuden kansanedustuslaitoksen marmoripalatsin viimeiset päädyt ja otsikot valmiiksi ei tanskalaisella Hansenilla ollut koristeluiksi tarjona mitään muuta kuin yrittää lainailla antiikin maailmasta. Roomalaiset ja kreikkalaiset valtiomiehet ja filosofit somistavat nyt tuota ’länsimaisen demokratian’ teatterirakennusta, ja kuvaannollisen irvokkaana vetää kiskoo molempien kamarien yllä nelivaljakko kaikkiin neljään ilmansuuntaan ilmentäen siten silloista sisäistä touhua mahdollisimman sattuvasti. Eri  kansallisuudet olivat kieltäytyneet loukkauksena ja ärsytyksenä suvaitsemasta sellaista, että tuossa luomuksessa olisi saatu ihannoida Itävallan historiaa, samoin kuin itse Saksan keisarikunnassakin vasta maailmansodan taistelujen jyrinässä uskallettiin Wallotin luoma Valtiopäivätalo omistaa otsikkokirjoituksella Saksan kansalle. Kun ensi kerran ; en ollut silloin vielä kahtakymmentä täyttänyt menin tuohon Franzensringin loistorakennukseen katsomaan ja kuuntelemaan toisen kamarin istuntoa, mieleni valtasivat mitä ristiriitaisimmat tunteet. Olin aikojen alusta vihannut parlamenttia, mutta en semmoisenaan, en laitoksena. Päin vastoin, vapautta rakastavana miehenä en voinut kuvitellakaan mitään muuta hallitusta mahdolliseksi, koska millaisen tahansa diktatuurin ajatus olisi, Habsburgin hallitsijahuoneeseen omaksumani asenteen vuoksi, mielestäni tuntunut rikokselta vapautta ja kaikkea tervettä järkeä vastaan. 

Tässä oli varsin suuri osansa sillä seikalla, että mieleeni oli, kun olin lukenut paljon sanomalehtiä, itse sitä aavistamattani syöpynyt tiettyä ihailua Englannin parlamenttia kohtaan, josta ihailusta en niin vain päässyt eroon. Se arvokkuus, jota sen alahuonekin osoitti hoitaessaan tehtäviään (niin kuin sanomalehdistömme osasi kovin kauniisti kuvailla), teki minuun mahtavan vaikutuksen. Saattoiko ylimalkaan ollakaan ylevämpää kansallisen itsehallinnon muotoa? Mutta juuri sen vuoksi olin Itävallan parlamentin vihollinen. Minusta tuntui, että koko se muoto, miten siellä esiinnyttiin, ei ollut suuren esikuvan arvoa vastaava. Nyt tuli vielä lisäksi seuraavaa: Saksalaisuuden kohtalo Itävallan valtiossa oli sen varassa, millainen asema sillä oli valtakunnanneuvostossa. Yleisen ja salaisen äänioikeuden toimeenpanoon asti sitä oli parlamentissa puolustanut ; joskin vähäinen ; saksalainen enemmistö. Jo tuo asiaintila oli arveluttava. koska sosiaalidemokraatit olivat kansallisesti epäluotettavia ja ratkaisevissa saksalaisuutta koskevissa kysymyksissä aina menettelivät vastoin saksalaisuuden etuja jotteivät näet olisi herättäneet nurjamielisyyttä  vieraiden kansojen keskuudessa olevissa kannattajissaan. Sosiaalidemokraatteja ei enää tuohon aikaankaan voinut pitää saksalaisena puolueena. Mutta kun yleinen äänioikeus tuli voimaan, lakkasi saksalaisten puhtaasti lukumääräisenäkin enemmistönä olo. Nyt ei enää ollut mitään esteitä yhä pitemmälle kehittyvän saksalaisuuden valtakunnasta hävittämisen tiellä. Kansallisesta itsesäilytysvaistostani johtuen pidin jo siihen aikaan tuosta syystä kansanedustuslaitoksesta hyvin vähän, siellä kun saksalaisuuden asiaa aina petettiin, sen sijaan  että sitä olisi edustettu. Mutta nuo kaikki olivat sellaisia haittoja ja puutteita, joita ei voinut ; samoin kuin paljoa muutakaan ; panna itse asian syyksi semmoisenaan, vaan Itävallan valtion olemuksen syyksi. Aikoinani vielä ajattelin, että jos parlamenttiin saataisiin palautetuksi saksalainen enemmistö, ei olisi enää mitään syytä asennoitumiseen sitä vastaan, niin kauan kuin vanha valtakunta ylimalkaan pysyi pystyssä. 

Tuollainen sisäinen käsitys mielessäni siis astuin ensi kerran noihin yhtä pyhiin kuin kiistanalaisiin suojiin. Minulle ne kylläkin olivat pyhät yksinomaan tuon ihanan rakennuksen ylevän kauneuden vuoksi. Helleeninen ihmeteos saksalaisella kamaralla. Mutta kuinka pian mieleni joutuikaan kuohuksiin silmieni edessä tapahtuvan surkean näytelmän vuoksi! Saapuvilla oli muutamia satoja noita kansanedustajia, joiden oli juuri määriteltävä kantansa tärkeässä taloudellisessa kysymyksessä. Tuo ensimmäinen päivä riitti askarruttamaan ajatuksiani viikkokaupalla. Siellä puhutun sanan henkinen pitoisuus pysyi todellakin masentavalla tasolla, sikäli kuin koko lörpötystä pystyi ollenkaan ymmärtämäänkään; sillä muutamat noista herroista eivät puhuneet saksaa, vaan slaavilaista äidinkieltään tai pikemminkin niiden murteita. Nyt minulla oli tilaisuus omin korvin kuulla samaa, mitä sitä ennen olin tiennyt ainoastaan sanomalehdistä lukemalla. Hurjasti  viittilöivä, sikin sokin kaikissa mahdollisissa  eri äänilajeissa huuteleva, hurjasti elehtivä joukko, puhe­miehenä harmiton vanha setä, joka otsansa hiessä pani parastaan pitääkseen laitoksen arvoa yllä soittamalla vimmatusti kelloa ja vuoroin lausuillen rauhoittavia sanoja, vuoroin huudellen kehoittavia, varoittavia huudahduksia. Täytyi väkisinkin hymyillä. Muutamaa viikkoa myöhemmin olin taaskin parlamentissa. Kuva oli kokonaan muuttunut, sitä ei tuntenut entisekseen. Sali oli aivan tyhjä. Siellä nukuttiin. Muutamia parlamentinjäseniä istuskeli paikoillaan haukotellen toisilleen päin naamaa, yksi ”piti puhetta”. Puhetta johti alahuoneen varapuhemies; tämä tuijotteli saliin osoittaen mitä ilmeisimpiä ikävystyneisyyden merkkejä. Mieleeni sukelsivat ensimmäiset epäilykset. Milloin ikinä vain suinkin joudin, pistäydyin yhä uudelleen alahuoneessa katselemassa hiljaa, tarkkaavasti tilannekuvaa, kuuntelin pu­heita, mikäli niitä ymmärsin, tutkin tämän murheellisen valta­kunnan kansallisuuksien valioiden enemmän tai vähemmän älykkäitä  kasvoja ; ja rupesin sitten vähitellen ajattelemaan omia ajatuksiani. 

Yksi vuosi tuollaista rauhallista tarkkailua ja havainnoimista riitti ratkaisevasti muuttamaan tai kumoamaan entiset ajatukseni  tuon laitoksen olemuksesta. Sisimpäni ei enää asettunut vastustamaan sitä vääristynyttä muotoa, jollaiseen tuo ajatus oli Itävallassa hahmottunut; ei, nyt en enää voinut tunnustaa parlamenttia semmoisenaan. Siihen saakka olin käsittänyt Itävallan parlamentin onnettomuudeksi sen, että sieltä puuttui saksalaista enemmistöä, mutta nyt havaitsin tuon onnettomuuden johtuvan koko laitoksen laadusta ja luonteesta. Mielessäni heräsi joukko kysymyksiä. Aloin perehtyä enemmistön määräämisvallan demokraattiseen periaatteeseen koko tuon laitoksen perustana, mutta en silti jättänyt panematta yhtä tarkoin merkille niiden herrojen henkistä ja siveellistä arvoa, joiden oli kansakuntien valioina määrä palvella tuota päämäärää. Siten tulin samalla kertaa tuntemaan sekä laitoksen että sen kannattajat. Muutamassa vuodessa hahmottui tietojen ja havaintojen perusteella plastillisen selväksi uudemman ajan arvokkaimman ilmiön perikuva: parlamentaarikko. Hänen kuvansa alkoi syöpyä mieleeni sellaisessa muodossa, ettei siinä sen koommin enää ; koskaan tapahtunut olennaisia muutoksia. Tälläkin kertaa oli käytännöllisen todellisuuden havainto opetus minut vapauttanut tukehtumasta teoriaan, joka ensi näkemältä tuntuu monista kovin houkuttelevalta, mutta joka on silti laskettava ihmiskunnan rappioilmiöiden joukkoon. 

Nykyinen länsimainen demokratia on marxilaisuuden edellä;kävijä, jälkimmäinen ei olisi ollenkaan ajateltavissa ilman edellistä. Demokratia ensin muokkaa tuolle maailmanrutolle otolliseksi maaperän, missä tauti sitten voi levitä. Luodessaan ulkonaisen ilmenemismuotonsa, parlamentarismin, se loi itselleen vielä ’loan ja tulen irvokkaan sikiön, jonka ’tuli’ käsittääkseni on tällä hetkellä valitettavasti palanut loppuun. Minun täytyy olla kohtalolle ylen kiitollinen, kun se asetti tutkittavakseni jo Wienissä tämänkin kysymyksen, sillä pahoin pelkään, että niinä aikoina olisin tehnyt Saksassa vastauksen itselleni liian helpoksi. Jos olisin tullut sen laitoksen, jota sanotaan ’parlamentiksi’, naurettavuuden tuntemaan ensinnä Berliinissä, olisin ehkä päätynyt päinvastaiseen tulokseen ja asettunut, enkä ilman näennäisesti pätevää syytä, niiden puolelle, jotka käsittivät kansan ja valtakunnan onneksi yksinomaan keisariajatuksen vallan edistämisen ja siten pysyivät joka tapauksessa ajan ja ihmisten suhteen vieraina ja sokeina. Itävallassa se oli mahdotonta. Täällä ei päässyt niin helposti hairahtumaan erehdyksestä toiseen. Jos parlamentista ei ollut mihinkään, niin vielä vähemmän Habsburgit kelpasivat mihinkään ; missään tapauksessa ainakaan enää. Täällä ei ollut siinä kyllin, että hylkäsi parlamentarismin; sillä silloin jäi aina avoimeksi kysymys: mikäs nyt eteen? Jos valtakunnanneuvosto olisi hylätty ja poistettu, olisi ainoaksi hallitusvallaksi jäänyt Habsburgin hallitsijahuone; varsinkin minulle sietämätön ajatus. Tämän erikoisen asiaintilan vaikeus johti minut perusteellisemmin tutkimaan kysymystä sinänsä kuin mitä muuten yleensä kai olisi noin nuorella iällä tapahtunut. Ennen kaikkea muuta ja kaikkein eniten antoi minulle ajattelemisen aihetta yksilöiden ilmeinen kaiken vastuuntunnon puute. Parlamentti tekee jonkin päätöksen, jonka seuraukset saattavat olla hyvinkin tuhoisat, mutta kukaan ei ota siitä vastuuta kantaakseen, ketään ei voida koskaan vaatia siitä tilille. Sillä onko se muka vastuun ottamista kannettavakseen, että vertojaan vailla olevan romahduksen jälkeen siihen syypää hallitus eroaa? Tai että hallituskokoomusta muutetaan, tai että parlamentti hajoitetaan? 

Voiko horjuvaista ihmisenemmistöä koskaan saada vastuuseen mistään? Eikö jokainen vastuunalaisuusajatus ehdottomasti liity asianomaiseen henkilöön? Mutta voiko käytännöllisesti katsoen jonkin hallituksen johtomiestä vaatia vastuuseen teoista, joiden synty ja toimeenpano on tykkänään jonkin ihmispaljouden tahdon ja suosion varassa? Taikka: eikö johtavan valtiomiehen tehtävänä pidetä, sen sijaan, että hänen on löydettävä luova ajatus tai suunnitelma semmoisenaan, pikemminkin sitä taitoa, että hän saa tyhjäpäisen lammaskatraan käsittämään suunnitelmiensa nerokkuuden saadakseen näiltä sitten kerjätyksi heidän suosiollisen suostumuksensa? Onko valtiomiehen pettämätön tunnusmerkki, että hänellä on suostuttelun ja vakuuttelun lahja yhtä suuressa määrin kuin valtiomiesviisautta hahmottelemaan suuria suuntaviivoja ja tekemään suuria päätöksiä? Onko johtajan kykenemättömyys sillä todistettu, ettei hänen onnistu voittaa tietyn aatteen kannattajaksi  enemmän tai vähemmän säädyllisten sattumien voimalla kokoon haalitun joukon enemmistöä? Niin, onko tuo joukko ylipäänsä milloinkaan käsittänyt aatetta, ennen kuin sen saavuttamasta menestyksestä tuli sen suuruuden julistaja? Eikö jok'ikinen nerokas työ tässä maailmassa ole neron näkyvä vastalause suurten joukkojen hitautta ja haluttomuutta vastaan? Mutta mikä neuvoksi valtiomiehelle, jonka ei onnistu mielistelyillään hankkia suunnitelmilleen tuon joukon suosiota? Onko hänen se ostettava? 

Vai pitääkö hänen, ottaen huomioon kansalaistensa tyhmyys, luopua elintärkeiksi havaitsemiensa tehtävien ajamisesta perille ja vetäytyä syrjään, vai pitääkö hänen yhtäkaikki pysyä paikallaan? Eikö todellinen luonneihminen joudu sellaisessa tapauksessa auttamattomaan ristiriitaan tiedon ja sopivaisuuden eli paremmin sanoen rehellisen mielenlaadun kanssa? Missä on se raja, joka erottaa toisistaan velvollisuuden yhteiskuntaa kohtaan ja oman kunnian vaatimukset? Eikö jokaisen todellisen johtajan täydy kieltäytyä antamasta tällä tavoin alentaa itseään poliittiseksi keinottelijaksi? Ja eikö toiselta puolen taas jokaisen keinottelijan täydy tuntea kohtalon kutsuvan itseään ”tekemään politiikkaa”, koska viimeisessä lopussa vastuuta ei koskaan joudu kantamaan hän, vaan jokin koskaan saavuttamaton joukko? Eikö meidän parlamentaarinen enemmistöperiaatteemme johda johtaja;ajatuksen häviämiseen? Luullaanko ehkä tämän maailman edistyksen olevan lähtöisin enemmistöjen aivoista eikä yksilöiden päästä? Vai luullaanko vastaisuudessa ehkä tultavan toimeen ilman tuota inhimillisen sivistyksen edellytystä? Eikö se päinvastoin nykyaikana tunnu välttämättömämmältä kuin konsanaan? 

Koska parlamentaarinen enemmistön määräämisvallan periaate kieltää yksilön arvovallan ja asettaa sen tilalle kulloinkin koolla olevan joukon lukumäärän, se tekee syntiä luonnon ylimyksellistä perusajatusta vastaan; mutta Saksan nykyisen ’kerman’ rappion ei suinkaan tarvitse olla sen ruumiillistuma, mitä se, luonto, käsittää aatelilla. Millaisia tuhoja tämä nykyajan demokraattisen parlamentinherruuden tuote aiheuttaa, sitä on juutalaislehtien lukijan varmasti vaikea kuvitella, mikäli hän ei ole oppinut itsenäisesti ajattelemaan ja harkitsemaan. Se on ensinnäkin syynä siihen, että koko poliittinen elämä on uskomattomassa määrin tulvillaan mitä ala;arvoisimpia meidän aikamme ilmiöitä. Kuta enemmän todelliset johtajat vetäytyvät syrjään poliittisesta toiminnasta, joka ei suurimmalta osaltaan voi olla luovia aikaansaannoksia ja työtä, vaan tinkimistä ja kaupankäyntiä ja enemmistön suosion tavoittelua, sitä suuremmassa määrin juuri sellainen toiminta vastaa pikkusielujen olemusta ja niin ollen myöskin vetää näitä puoleensa. 

Kuta kääpiömäisempiä sellaisen nykyajan lehmäkauppiaan henki ja kyvyt ovat, kuta selvemmin hänen oma käsityksensä hänelle ilmaisee oman viheliäisyyden, sitä uhemmin hän kiittää ja ylistää järjestelmää, joka ei ollenkaan vaadi häneltä jättiläisen voimaa eikä nerokkuutta, vaan pikemminkin pitää parempana pikku päällysmiehen oveluutta, jopa sellaista nokkeluutta suuremmassa arvossa kuin itse Perikleen viisautta. Ja lisäksi ei tuollaisen pöhkön koskaan tarvitse kiusautua joutumalla vastuuseen toiminnastaan. Hän on perusteellisesti vapautunut siitä huolestaan jo yksistään sen perusteella, koska tietää mainion hyvin, että on aivan yhdentekevää, millaisiksi hänen tuhertelunsa tulokset valtiomiehenä muodostunevatkin; hänen loppunsa on jo ammoin ollut tähtiin kirjoitettuna: ennemmin tai myöhemmin hänen on pakko luovuttaa paikkansa toiselle, yhtä suurelle hengelle. Sillä on myöskin sellaisen rappeutumisen merkkejä, että suurten valtiomiesten luku kasvaa samassa suhteessa kuin yksilöiden mittapuu kutistuu kokoon. Mutta yhä lisääntyvä riippuvaisuus parlamentin enemmistöistä pakottaa sen pienenemään pienenemistään, koska toisaalta suuret henget kieltäytyvät olemasta typerien pölkkypäiden ja suunsoittajien sätkynukkeina, toisaalta taas enemmistön, siis tyhmyyden edustajat eivät vihaa mitään niin hartaasti kuin todellisia kykyjä. Sellaiselle hölmöläisten valtuusmiesten kokoukselle on aina rauhoittavaa tietää, että johdossa on. mies, jonka viisaus vastaa maiden saapuvilla olijoiden tasoa: sillä tavallahan on jokaiselle suotu se ilo, että voi päästää aina väliin oman nerokkuutensa leimahtamaan ;, mutta ennen kaikkea siksi, että koska ’Mikko kerran johonkin pystyy, niin totta kai yhtä hyvin Mattikin!’ 

Lähinnä tämä demokratian keksintö vastaa kuitenkin erästä ominaisuutta, josta viime aikoina on paisunut suorastaan häpeä, nimittäin meidän ns. johtajiemme suuren osan pelkuruutta ja raukkamaisuutta. Millainen onni onkaan, että kaikissa todellisissa ratkaisuissa voi piilottautua ns. enemmistön takinliepeiden suojaan! Katsotaanpa kerran sellaista poliittista maantierosvoa, miten huolellisesti hän jokaisen edesottamuksensa varalle kerjää enemmistön kannatuksen varatakseen itselleen näin välttämättömät apurit ja rikostoverit voidakseen siten milloin tahansa sysätä syyn toisten niskoille. Mutta tämä on eräs pääsyitä siihen, minkä vuoksi moinen poliittinen toiminta on läpeensä kunnollisesta ja siksi myöskin rohkeasta miehestä vastenmielistä ja vihattua, jota vastoin se houkuttelee puoleensa kaikkia kehnoja luonteita ;sillä joka ei tahdo ottaa mieskohtaisesti kantaakseen vastuuta teoistaan ja toimistaan, vaan aina etsii toisten suojaa, on pelkuriheittiö Mutta kun sitten kansakunnan johtajat ovat  tuollaisia raukkoja, se kostautuu ennen pitkää julmasti. Silloin ei enää jakseta rohkaista mieltä päättäväiseen toimintaan, vaan mieluummin alistutaan mihin tahansa, vaikka kuinkakin häpeälliseen kunniattomuuteen kuin ryhdistäydytään päätöksen tekoon; eihän ole enää ketään, joka on itsestään valmis asettamaan henkilönsä ja päänsä siekailemattoman ratkaisun toteuttamisen pantiksi. Sillä erästä asiaa ei pidä eikä saa koskaan unohtaa: Enemmistö ei voi tässäkään kohdin ikinä korvata miestä. Se ei ole aina yksistään tyhmyyden, vaan myöskin pelkurimaisuuden edustaja. Ja yhtä mahdoton kuin on saada sadasta pölkkypäästä yhtä viisasta, yhtä mahdoton on sadan pelkuriraukan tehdä sankarimaista päätöstä. 

Mutta kuta helpompi ja kevyempi on kunkin yksityisen johtajan vastuu, sitä suuremmaksi kasvaa niiden luku, jotka mitä surkeimmasta vajaamittaisuudestaan huolimatta tuntevat kohtalon kutsuvan heitä asettamaan kuolemattomat voimansa kansakunnan palvelukseen. Niin, heidän on melkein mahdoton malttaa odottaa, kunnes heidän vuoronsa tulee; he jonottavat suurella joukolla pitkässä jonossa, tuskissaan ja karvain mielin laskien niiden lukua, jotka ovat vuorossa heidän edellään, ja laskevat melkein sen tunnin ja hetken, joka inhimillisten laskelmien mukaan vie heidät jonon alkupäähän. Sen vuoksi he kiihkeästi odottavat jokaista muutosta siinä virassa, joka kangastaa heidän silmiensä edessä, ja ovat kiitollisia jokaisesta häväistysjutusta, joka harventaa heidän edellään olevien rivejä. Mutta jollei joku sittenkään tahdo väistyä omasta valtaamastaan asemasta, he pitävät sitä melkein kuin yhteisvastuullisuutta koskevan pyhän sopimuksen rikkomisena. Silloin he närkästyvät eivätkä ennen lepää, ennen kuin tuo hävytön on vihdoinkin saatu kukistetuksi ja luovuttaa vielä lämpimiltään paikkansa joukon käytettäväksi. Hän ei pääse kovinkaan pian takaisin samaan asemaan. Kun näet jonkun tuollaisen olion täytyy luopua asemastaan, hän yrittää heti paikalla uudelleen työntäytyä takaisin jonottajien joukkoon, jollei toisten heti nostama melu ja meteli ja haukkumasanat saa häntä peloitetuksi pois. 

Tästä on seurauksena hirvittävän nopeat henkilönvaihdokset sellaisen valtionhallinnon kaikkein tärkeimmissä asemissa ja virastoissa, tulos, jonka vaikutus joka tapauksessa muodostuu epäsuotuisaksi, mutta usein suorastaan tuhoisaksi. Sillä siinä tapauksessa eivät sellaisen tavan ja komennon uhriksi joudu ainoastaan tyhmyrit ja epäkelvot, vaan vielä suuremmassa määrin myöskin todelliset johtajat, mikäli kohtalon lainkaan onnistuu kohottaa heitä noihin asemiin. Kun sellainen kerran on keksitty, heti paikalla muodostuu kiinteä, yhtenäinen rintama häntä vastaan, sitä suuremmalla syyllä, milloin sellainen henkilö  julkeaa tunkeutua tuohon ylevään seuraan olematta lähtöisin sen omista riveistä. Siellä tahtoo jokainen periaatteesta olla vain vertaistensa joukossa ja pitää yhteisenä vihollisena jok'ikistä sellaista miestä, joka todella voisi olla ykkönen nollien joukossa. Ja siinä kohdin vaisto on sitäkin terävämpi, kuta enemmän kaikkea muuta puuttuu. 

Seurauksena tällaisesta on yhä laajemmalle leviävä johtavien kerrosten henkinen köyhtyminen. Millaiseksi silloin tulos muodostuu kansakunnalle ja valtiolle, sen voi päätellä jokainen, jollei vain itse kuulu noihin samaisiin ’johtajiin’. Vanhassa Itävallassa rehoitti parlamentaarinen komento oikein jo puhdasviljelyksenä. Jokaisen kulloinkin toimessa olevan pääministerin nimitti kylläkin keisari ja kuningas, mutta jo tuo nimitys ei ollut sen kummempaa kuin parlamentaarisen tahdon täyttämistä. Mutta se tapa, miten eri ministerinpaikoista tingittiin ja käytiin kauppaa, oli jo kaikkein puhtainta länsimaista demokratiaa. Tulokset olivatkin noudatettujen periaatteiden veroiset. Erikoisesti yksityisten henkilöiden vaihteluja sattui yhä tiheämpään yhä lyhyemmin väliajoin, niin että siitä lopulta tuli todellinen ajometsästys. Samassa suhteessa kutistui kulloinkin vallassa olevien valtiomiesten suuruus kutistumistaan, kunnes lopuksi oli enää yleensä jäljellä se piskuinen parlamentaarinen keinottelijatyyppi, tyyppi, jonka valtiomiesansiot mitattiin ja arvostettiin sen mukaan, miten taitavasti noiden keinottelijain onnistui liimailla kokoon kulloinkin kysymykseen tulevat kokoomukset, siis suoriutua kaikkein pienimmistä poliittisista kaupankäynneistä, jotka yksin pystyvätkin ratkaisemaan noiden kansanedustajien sopivaisuuden käytännölliseen työhön. Wienin koulussa saattoi tältä alalta saada mitä parhaan yleiskatsauksen. Yhtä suurta houkutusta tunsin ryhtyä vertailemaan keskenään  noiden kansanedustajien kykyjä ja tietoja sekä heitä odottavia tehtäviä. Tosin silloin täytyi auttamattomasti, tahtoen tai tahtomattaan, ruveta lähemmin tutkimaan noiden kansojen valioiden henkistä näköpiiriä, eikä tällöin mitenkään voinut olla kiinnittämättä tarpeellista huomiota myöskin niihin tapahtumiin, jotka johtavat näiden meidän julkisen elämämme loistoesimerkkien keksimiseen. 

Maksoi todellakin vaivan tutkia myöskin sitä tapaa, miten noiden herrojen todelliset kyvyt joutuivat asetetuiksi isänmaan palvelukseen ja miten niitä käytettiin, siis heidän toimintansa teknillistä kulkua. Parlamentaarisen elämän yleiskuva muodostui silloin sitä surkeammaksi, kuta lujemmin päätti tunkeutua sisäisten olosuhteiden ytimeen, tutkia henkilöitä ja asiallisia perusteita siekailemattoman, terävän tasapuolisesti ja ulkokohtaisesti. Niin, se on hyvin suositeltavaa sellaisen laitoksen ollessa kysymyksessä, joka katsoo olevan aihetta panna tukipylväänsä joka toisessa lauseessa vetoamaan tasapuolisuuteen objektiivisuuteen ainoana jokaisen tutkimuksen ja jokaisen kannanmäärittelyn perustana. Jos tutkii noita herroja itseään ja heidän katkeran olemassaolonsa lakeja, täytyy tulosta ihmetellä. Ei ole ainoaakaan periaatetta, joka ulkokohtaisesti tasapuolisesti katsottuna on niin väärä kuin parlamentarismin periaate. 

Voi vielä jättää kokonaan ottamatta huomioon, millä tavoin noiden herrojen kansanedustajien vaali tapahtuu, miten he ylipäänsä pääsevät toimeensa ja uuteen arvoasemaansa. Että tällöin on ainoastaan mitättömän murto;osan suhteen kysymyksessä yleisen toivomuksen, saati tarpeen tyydyttäminen, se selviää silmänräpäyksessä jokaiselle, joka tekee itselleen selväksi, ettei suurten joukkojen poliittinen vaisto ole suinkaan niin kehittynyt  että se itsestään pääsisi kohoamaan tiettyihin yleispoliittisiin  katsantokantoihin ja etsimään ne henkilöt, jotka voivat tulla kysymykseen asian yhteydessä. Se, mitä aina tarkoitamme sanoilla ’julkinen mielipide’, johtuu ainoastaan pienen pieneksi osaksi yksilöiden omakohtaisista kokemuksista, saati tiedoista ja havainnoista, sitä vastoin suurimmaksi osaksi siitä käsityksestä, joka saadaan syntymään harjoittamalla hellittämättömän tarmokkaasti ja sitkeästi ns. ’valistustoimintaa’. Samoin kuin tunnustuksellinen kanta on kasvatuksen tulos ja vain uskonnollinen tarve semmoisenaan uinuu ihmisen sisimmässä samoin edustaa joukkojen poliittinen mielipide ainoastaan monesti kerrassaan uskomattoman sitkeästi ja perinpohjaisesti harjoitetun sielun ja ymmärryksen muokkauksen tulosta. Ehdottomasti suurin osa siitä poliittisesta kasvatuksesta, jota tässä tapauksessa voi erittäin sattuvasti kuvata propagandasanalla, tulee sanomalehdistön tilille. Se ensi sijassa pitää huolen tästä valistustoiminnasta, joten siitä siten tulee eräänlainen aikaihmisten koulu. Mutta tuo kasvatus ei ole valtion käsissä, vaan osittain mitä ala;arvoisimpien voimien hallussa. Juuri Wienissä minulla oli jo nuorena miehenä mitä parhain tilaisuus tulla oikein tuntemaan tuon joukkokasvatuskoneiston omistajat ja henkiset tehtailijat. Alussa väkisinkin ihmettelin, miten lyhyessä ajassa tuo kaikkein pahin suurvalta valtiossa voi saada luoduksi tietyn mielipiteen, vaikka olisi ollut kysymyksessä yleisön keskuudessa varmasti vallalla olevien sisäisten toiveiden ja katsantokantojen muuttaminen ja vääristäminen.  

Muutamassa päivässä oli naurettavan vähäpätöinen asia paisutettu merkittäväksi valtioteoksi, kun taas samaan aikaan elintärkeät kysymykset vaipuivat unohduksiin, pikemminkin yksinkertaisesti varastettiin pois joukkojen muistista. Siten onnistui muutamassa viikossa taikoa esille nimiä tyhjästä, saada suuri yleisö kiinnittämään heihin uskomattomia toiveita, jopa hankkia heille sellainen kansansuosio, jollainen todella merkitsevältä mieheltä jää usein saavuttamatta koko hänen elämänsä aikana; nimiä, joita ei yksikään ihminen ollut kuukautta ennen tuntenut edes kuulopuheelta, kun taas toisaalta vanhat, valtiollisessa ja muussa julkisessa elämässä koetellut henkilöt siitä huolimatta, että olivat mitä parhaissa voimissa, yksinkertaisesti kuolivat aikalaisiltaan tai sitten heidän niskaansa syydettiin niin viheliäistä parjausta, että heidän nimensä uhkasi hyvin pian muuttua aivan tietynlaisen alhaisuuden tai konnamaisuuden tunnuskuvaksi. Täytyy perehtyä tuohon juutalaisten inhottavaan menettelytapaan, miten yks'kaks' kuin taikaiskusta samalla hetkellä sadoista ja taas sadoista eri paikoista syydetään kokonaisia likasangollisia mitä alhaisimpia parjauksia ja kunnianloukkauksia kunniallisten miesten siistille puvulle, ennen kuin osaa oikein arvostella noiden sanomalehtimiesheittiöiden aiheuttamaa vaaraa. 

Ei ole olemassa kerrassaan mitään, mikä ei tuollaisille henkisille rosvoritareille kelpaisi välikappaleeksi heidän pyrkiessään siistien tarkoitustensa perille. He pistävät nenänsä kaikkein salaisimpiinkin perheasioihin eivätkä ennen lepää, ennen kuin heidän haaskanvainuamisvaistonsa on auttanut heidät keksimään pahaisen tapauksen tai toisen, joka sitten määrätään keinoksi, millä onneton uhri nitistetään. Mutta jollei asianomaisen julkisesta eikä yksityiselämästäkään löydy, vaikka miten tarkkaan nuuskisi, pienintäkään rikettä, tuollaiset miekkoset turvautuvat muitta mutkitta panetteluun ja parjaukseen siinä lujassa vakaumuksessa, ettei siinä kyllin, että aina tuollaisista syytöksistä jotakin tarttuu niiden kohteeseen, vaikka ne tuhannestikin peruutettaisiin, vaan kun tuollaisen roiston rikostoverit heti paikalla sataan kertaan toistavat saman häväistyksen, uhrin taisteleminen vastaan käy useimmissa tapauksissa mahdottomaksi; ja tällöin on vielä kaiken ken lisäksi huomattava, etteivät tuollaiset roistot koskaan ryhdy mihinkään sellaisista vaikuttimista, jotka olisivat muun ihmiskunnan mielestä uskottavia tai ainakin ymmärrettäviä. Taivas varjelkoon! Kun sellainen maantierosvo mitä roistomaisimmin käy rakkaiden aikalaistensa kimppuun, tuo mustekala verhoutuu semmoiseen kunnollisuuden ja mahtipontisten sananparsien pilveen, puhua paukuttaa ’sanomalehtimiehen velvollisuudesta’ ja muuta valheellista törkyä, jopa julkenee rehennellä kokouksissa ja kongresseissa; siis tilaisuuksissa, joissa tuota maanvaivaa ja vitsausta näkee kokoontuneena yhteen tavallista suuremmin joukoin ;, jaaritella aivan erikoisesta, nimittäin sanomalehtimiehen ’kunniasta’ minkä sitten koko koolla oleva roskajoukko juhlallisen vakavasti vahvistaa. 

Mutta tuo roskaväki luo enemmän kuin kaksikolmannesta ns. ’julkisesta mielipiteestä’, jonka vaahdosta parlamentaarinen Afrodite sitten syntyy. Jos mieli tuota menettelytapaa oikein kuvata ja esittää se kaikessa valheellisuudessaan, täytyisi kirjoittaa kokonaisia nidoksia. Mutta vaikkapa jättää sen huomioon ottamatta ja vain tarkastelee sen tuloksia ja sen toimintaa, minusta siinä jo on riittävästi saamaan tuon laitoksen ehdottoman mielettömyyden valkenemaan kaikkein ankarimman oikeauskoisellekin mielenlaadulle. Tuon yhtä mielettömän kuin vaarallisenkin inhimillisen harhan käsittää kaikkein nopeimmin ja helpoimmin, kun vertaa demokraattista parlamentarismia todelliseen germaaniseen kansanvaltaan. Edellisessä on merkille pantavaa se, että valitaan, sanokaamme viitisensataa miestä ; tai viime aikoina naisiakin ;, joiden tehtävänä on lopullisen ratkaisun teko niin suurissa kuin pienissäkin asioissa. He käytännöllisesti katsoen muodostavat yksin hallituksen; sillä vaikka he valitsevatkin ministeristön, joka ottaa tehtäväkseen valtion asioiden johdon ulospäin, koko homma on sentään olemassa vain näön vuoksi. Todellisuudessa ei tuollainen ns. hallitus voi astua askeltakaan hankkimatta siihen ensin tuon yleisen kokouksen suostumusta. Mutta silloin sitä ei liioin voida tehdä vastuunalaiseksi mistään, koska lopullinen ratkaisu ei kuitenkaan ole koskaan sen, vaan parlamentin enemmistön varassa. Se on kussakin yksityistapauksessa vain enemmistön tahdon toimeenpanija. Sen poliittista kykyä saattaisi arvostella ainoastaan sen taidon perusteella, miten se osaa joko mukautua enemmistön tahtoon tai houkutella enemmistön puolelleen. Siten se vaipuu todellisen hallituksen korkeuksista kuin kerjäläiseksi aina kulloinkin vallassa olevan enemmistön suhteen. Niin, sen tärkeimmäksi tehtäväksi tulee nyt kerta kerran perästä joko turvata puolelleen silloisen enemmistön suosio tai ottaa tehtäväkseen uuden, suopeamman enemmistön luominen. Jos se onnistuu, silloin ministeristö voi taas hallita rauhassa lyhyen ajan; jollei se onnistu, se saa lähteä. Sillä seikalla, miten oikeat sen mielipiteet ovat, ei sinänsä ole vähintäkään merkitystä. 

Mutta siten tulee käytännössä kaikki vastuunalaisuus mahdottomaksi. Mihin seurauksiin tämä tämmöinen johtaa, se selviää jo aivan yksinkertaisesta tarkastelusta. Noiden viidensadan valitun kansanedustajan sisäinen kokoomus ammatin tai kunkin yksityisen kykyjen perusteella antaa yhtä hajanaisen kuin useimmissa tapauksissa surkeankin kuvan. Sillä eihän toki uskottane, että nuo kansan valiot ovat samoin hengen tai ymmärryksenkään sankareita!  Toivottavasti ei luulla, että kaikkea muuta kuin henkevän äänestäjäjoukon äänestyslipuista yks'kaks' itää ja kasvaa sadoittain valtiomiehiä! Ylipäänsä ei voi tarpeeksi ankarasti vastustaa sitä mieletöntä ajatusta, että yleisten vaalien avulla saataisiin syntymään neroja. Ensikseenkin syntyy kokonaisen kansakunnan . keskuudessa moneen Herran vuoteen yksi ainoa todellinen valtiomies eikä suinkaan heti paikalla sata ja enemmänkin kerrallaan; ja toisekseen suuret joukot tuntevat jokaista ylivoimaista neroa kohtaan suorastaan vaistomaista vihaa. Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä läpi kuin keksiä suuri mies vaaleissa. Sellaiset, jotka todellakin kohoavat yli laajojen keskimittojen, ilmestyvät tavallisesti maailmanhistoriaan omakohtaisesti. Sillä tavoin siis viisisataa mittavuudeltaan lievimmin sanoen vaatimatonta ihmistä äänestää kansakunnan tärkeimmistä asioista, panee pystyyn hallituksia, joiden vuorostaan on jokaisessa tilaisuudessa erikseen ja jokaisessa eri kysymyksessä hankittava korkea;arvoisen neuvostokokouksen suostumus kaikkeen. Todellisuudessa siis tekevät politiikkaa juuri nuo viisisataa. Ja siltä enimmäkseen näyttääkin.. 

Mutta vaikka noiden kansanedustajien nerokkuus jätettäisiinkin pois laskuista, täytyy sentään ajatella  miten erilaisia ne kysymykset ovat, jotka odottavat ratkaisuaan, ja miten perin erilaisilla aloilla on ratkaisuja ja päätöksiä tehtävä; silloin käsittää, miten kelpaamaton siihen pakostakin on hallituskoneisto, joka siirtää määräämisvallan sellaisten ihmisten joukkokokoukselle joista ainoastaan mitättömän pienellä murto;osalla on tietoja ja kokemusta juuri käsiteltäväksi tulevasta asiasta. Kaikkein tärkeimmät taloudelliset toimenpiteet joutuvat siis esitettäväksi sellaiselle tuomioistuimelle, jonka jäsenistä ainoastaan kymmenennellä osalla on taloudellisia pohjatietoja. Se merkitsee siis sitä, että lopullinen ratkaisu annetaan miesten käsiin, joilta täydelleen puuttuu siihen. kaikkia edellytyksiä. Siten muuten asianlaita on kaikkien muidenkin, kysymysten suhteen. Aina joutuu ratkaisun määräämään joukko tietämättömiä ja kyvyttömiä henkilöitä, koska tuon laitoksen kokoonpano pysyy muuttumattomana, mutta sitä vastoin ongelmat, jotka siellä joutuvat käsiteltäviksi, ulottuvat melkein kaikille julkisen elämän aloille, siis edellyttäisivät alati tapahtuvaa arvostelevien ja ratkaisusta päättävien kansanedustajien vaihtumista. Onhan mahdoton antaa samojen ihmisten ratkaista liikenneasioita ja sanokaamme suurpolitiikkaa koskevia kysymyksiä. Muuten heidän täytyisi kaikkien olla pelkkiä yleisneroja, jollaisia tuskin syntyy todellisuudessa yhtä vuosisadassa. Valitettavasti ei tässä olekaan kysymys teräväpäisistä miehistä, vaan yhtä ahdasjärkisistä kuin omahyväisistä ja pöyhkeistä harrastelijoista, kaikkein pahimmanlaatuisista henkisen puolimaailman edustajista. Siitä johtuu myöskin monesti se suorastaan käsittämätön kevytmielisyys, miten tuo herrasväki pohtii ja ratkaisee asioita, jotka vaatisivat kaikkein suurimmiltakin hengiltä huolellista harkintaa. Siellä päätetään toimenpiteistä, joiden merkitys on mitä suurin koko valtion, jopa kansakunnan tulevaisuudelle, ikään kuin olisi kysymyksessä noille herroille kylläkin paljon paremmin sopiva  mikä tahansa korttipeli eivätkä rodun kohtalot. Olisi tietenkin vääryyttä luulla, että tuollaisen parlamentin kaikilla jäsenillä olisi jo alun alkuaan niin vähän vastuuntuntoa. Ei, ei suinkaan niin. 

Mutta kun sanottu järjestelmä pakottaa yksityisen määrittelemään kantansa kysymyksissä, joihin hän ei ollenkaan pysty, sellainen vähitellen turmelee luonteen. Kenelläkään ei ole rohkeutta  selittää: ’Hyvät herrat, minä luulen, ettemme ymmärrä tästä asiasta mitään’. Minä omasta puolestani en ainakaan ymmärrä (Muuten ei tästäkään tulisi suurtakaan muutosta, sillä varmasti ei sellaista vilpittömyyttä ollenkaan ymmärrettäisi, ja tuskinpa vain annettaisiin moisen rehellisen aasin tärvellä yleistä peliä.) Mutta joka tuntee ihmiset, käsittää, ettei tuossa oivallisessa seurassa kukaan tahdo olla tyhmin joukosta, ja eräissä piireissä pidetään rehellisyyttä aina samana kuin tyhmyyttä. Tällä tavoin joutuu alun alkuaan rehellinen ja kunnioitettavakin kansanedustaja yleisen valheellisuuden ja huijauksen poluille. Juuri se vakaumus, ettei sinänsä vaikuta sinne eikä tänne, vaikk'ei yksityinen olisikaan asiassa mukana vaikuttamassa, tappaa jokaisen kunniallisen ajatuksen ja mielenliikutuksen, joka ehkä pyrkii yhden tai toisen mielessä vielä heräämään  Loppujen lopuksi hän itse tuumii mielessään, ettei hän ole suinkaan mieskohtaisesti huonoin joukosta ja että hän mukana olollaan ehkä saa estetyksi vielä pahempaa tapahtumasta. Tähän kyllä huomautetaan, ettei yksityisellä kansanedustajalla ole tässä tai tuossa kysymyksessä erikoistuntemusta, mutta että hänen asenteensahan ratkaisee puolue asianomaisen herran politiikan määrääjänä; puolueella on erikoiset valiokuntansa, jotka saavat enemmän kuin riittävästi valaistusta asiantuntijoilta. Tämä tuntuukin ensi silmäyksellä pitävän paikkansa. Mutta silloin kysymys kuuluisi näin: Miksi siis valitaan viisisataa edustajaa, koska kerran ainoastaan muutamilla harvoilla on tarvittavaa viisautta määrittelemään kantansa kaikkein tärkeimmissä kysymyksissä? Niin, siinäpä asian ydin juuri onkin. 

Nykyisen demokraattisen parlamentarismin tarkoituksena ei olekaan muodostaa viisaiden miesten kokousta, vaan sen tarkoituksena on pikemminkin haalia koolle joukko henkisesti epäitsenäisiä nollia, joita on sitä helpompi johtaa tiettyjen suuntaviivojen mukaan, kuta suurempi kunkin yksityisen omakohtainen ahdasjärkisyys on. Ainoastaan sillä tavoin voidaan harjoittaa puoluepolitiikkaa nykyisessä huonossa merkityksessä. Ainoastaan tällä tavoin on myöskin mahdollista, että se, jonka kädessä "nyörit" todellisuudessa ovat, voi aina pysytellä varovasti taka;alalla voimatta koskaan joutua vedetyksi mieskohtaisesti tilille. Sillä siten ei ainoakaan ratkaisu, olipa se kansakunnalle kuinka vahingollinen tahansa, tule koskaan yhden, kaikkien näkyvissä olevan lurjuksen niskoille, vaan se joutuu koko puolueen hartioille. Mutta samalla häviää kaikki käytännöllinen vastuu, koska se voi olla liittyneenä ainoastaan yksityiseen henkilöön eikä parlamentaariseen juorukokoukseen. 

Tällaista laitosta saattavat suosia vain kaikkein valheellisimmat ja samalla erikoisesti päivänvaloa kaihtavat mäyrät, jota vastoin jokaisen kunniallisen, suoraviivaisen miehen, joka on valmis ottamaan mieskohtaisesti vastuun kannettavakseen, täytyy sitä vihata. Sen vuoksi tästä demokratian lajista onkin tullut ase sen rodun käteen, jonka täytyy sisäisten tarkoitusperiensä vuoksi kaihtaa päivänvaloa, niin nyt kuin kaikkina aikoina. Ainoastaan juutalaiset voivat kiittää ja ylistää laitosta, joka on yhtä likainen ja valheellinen kuin he itsekin. Vastakohtana tälle on todellinen germaaninen kansanvalta, jossa vapaasti valitaan johtaja, joka täydelleen. ottaa kantaakseen vastuun teoistaan ja toimistaan. Siinä ei tule kysymykseen enemmistön äänestys eri kysymyksissä, vaan yhden ainoan miehen määräys, joka mies sitten on omaisuudellaan ja hengellään vastuussa tekemästään ratkaisusta. 

Jos tähän huomautetaan, että sellaisin edellytyksin tuskin kukaan olisi valmis omistamaan henkilöään niin vaaralliselle tehtävälle, tähän voitaisiin vastata ainoastaan yhdellä tavalla: Taivaan kiitos, germaanisen kansanvallan tarkoitus onkin juuri, ettei mikä tahansa arvoton kiipijä ja moraaliton pinnaaja pääse kiertoteitse hallitsemaan kansatovereitaan, vaan että epäkelvot ja pelkuriraukat peloittaa pois jo kannettavaksi otettavan vastuun suuruus. Jos sellainen mies koettaa kaikesta huolimatta uittautua johtoon, silloin hänet sitäkin helpommin keksitään ja hänelle tiuskaistaan kaunistelematta: Ulos, pelkuri raukka! Pois jalkasi täältä, sillä niistä tarttuu likaa portaisiin, historian Panteonin portaat eivät ole sinunlaisiasi pokkuroijia, vaan sankareita varten! Tähän käsitykseen, olin päätynyt käytyäni kahden vuoden aikana Wienin parlamentissa. Sitten en enää käynyt koko laitoksessa. Eräänä suurimpana syynä vanhan Habsburgien valtakunnan viimeisinä vuosina yhä lisääntyvään heikkouteen oli juuri parlamentaarinen komento. Kuta enemmän sen vaikutuksesta saksalaisuuden ylivalta murtui, sitä suuremmassa määrin jouduttiin sellaiseen järjestelmään, että eri kansallisuuksia yllytettiin toisiaan vastaan. Itse valtakunnanneuvostossa se tapahtui aina saksalaisten ja siten loppujen lopuksi ensi sijassa valtakunnan kustannuksella; sillä jo vuosisadan taitteessa täytyi näet kaikkein yksinkertaisimmankin älytä, ettei monarkian vetovoima enää jaksanut pitää eri osamaiden irroittautumispyrkimyksiä kurissa. Päinvastoin. 

Kuta kehnommiksi kävivät ne keinot, joita valtiolla oli käytettävänään oman itsensä pystyssä;pitoon, sitä uhemmin lisääntyi yleinen halveksinta sitä kohtaan. Ei yksistään Unkarissa, vaan myöskin eri slaavilaisissa maakunnissa ihmiset tunsivat niin vähän yhteenkuuluvaisuutta yhteiseen monarkiaan, ettei sen heikkoutta enää suinkaan tunnettu omakohtaiseksi häpeäksi. Pikemminkin iloittiin noista lähestyvän vanhuudenraihnauden merkeistä: sillä sen kuolemaa toivottiin pikemmin kuin sen toipumista. Parlamentissa saatiin täydellinen romahdus vielä estetyksi siten, että arvottomasti alistuttiin mihin tahansa kiristykseen, jonka saksalaiset sitten joutuivat maksamaan, ja ympäri valtakunnan yllytettiin mahdollisimman ovelasti eri kansakuntia toisiaan  vastaan. Mutta yleinen kehityssuunta oli kuitenkin kaikitenkin kohdistettu saksalaisia vastaan. Varsinkin sen jälkeen, kun arkkiherttua Frans Ferdinant oli kruununperijänä alkanut saavuttaa tiettyä vaikutusvaltaa, tuli ylhäältä alaspäin ajettuun tsekkiläistämiseen suunnitelmallisuutta ja järjestystä. Kaikin mahdollisin keinoin koetti tuo kaksoismonarkian tuleva hallitsija avustaa ja itse edistää saksalaisuuden hävittämistyötä tai ainakin sitä suojella. Puhtaasti saksalaisia paikkakuntia siirrettiin hitaasti, mutta pettämättömän varmasti sekakieliseen vaaravyöhykkeeseen käyttämällä kiertotienä valtion virkamiehistöä. Jopa itse Ala;Itävallassakin tuo kehityskulku alkoi edistyä yhä nopeammin, ja monet tshekit jo pitivät Wieniä omana suurimpana kaupunkinaan. Tuon uuden Habsburgin, jonka perhe puhui ainoastaan tshekin kieltä (hänen puolisonsa oli entisenä tshekkiläisenä kreivittärenä vihitty häneen morganaattisesti ja lähtöisin piireistä, joiden saksalaisvihollinen asenne oli aivan perinteellinen), johtavana aatteena oli panna vähän kerrassaan pystyyn Keski; Euroopassa slaavilainen valtio, joka kuitenkin oli määrä perustaa ankarasti katoliselle pohjalle suojaksi kreikkalaiskatolista Venäjää vastaan. Siten siis, niin kuin Habsburgien suvussa oli usein jo ennenkin tapahtunut, uskonto asetettiin taaskin puhtaasti valtiollisen ajatuksen palvelukseen, lisäksi vielä ; ainakin saksalaisten kannalta onnettoman ajatuksen palvelukseen. Tulos oli monessa suhteessa enemmän kuin surullinen. 

Ei Habsburgin suku enempää kuin roomalaiskatolinen kirkkokaan saanut odottamaansa palkintoa. Habsburgit menettivät valtaistuimensa, Rooma menetti suuren valtakunnan. Kun näet valtiovalta asetti uskonnollisiakin. tekijöitä valtiollisten laskelmiensa palvelukseen, se herätti sellaisen hengen, jollaista se itse ei ollut osannut ajatella mahdolliseksi. Siitä yrityksestä, että saksalaisuus koetettiin kaikin keinoin hävittää vanhasta monarkiasta, kasvoi vastaukseksi Itävallan suursaksalainen liike. 1880;luvulla oli juutalaisittain asennoitunut Manchesterin liberalismi myöskin vanhassa monarkiassa saavuttanut huippunsa, jollei sitä jo sivuuttanutkin. Vastavaikutus ei kuitenkaan tullut niin kuin vanhassa Itävallassa aina ja kaikessa ; ensimmäiseksi yhteiskunnallisista, vaan kansallisista näkökannoista käsin. Itsesäilytysvaisto pakotti saksalaiset asettumaan mitä tarmokkaimmin vastarintaan. Vasta toisessa sijassa alkoivat myös vähitellen taloudelliset harkinnat saada määräävää vaikutusta. Siten yleisestä valtiollisesta sekasorrosta syntyi kaksi puoluetta, toinen lähinnä kansallisena, toinen lähinnä yhteiskunnallisena, mutta molemmat olivat erittäin mielenkiintoisia ja opettavia tulevaisuuden varalta. V:n 1866 sodan päätyttyä Itävallalle masentavasti Habsburgin hallitsijasuku hautoi taistelukentällä hankittavaa kostoa. Vain Meksikon keisarin Maximilianin kuolema, jonka onneton retki pantiin lähinnä Napoleon III:n syyksi, ja se seikka, että herätti yleistä suuttumusta, kun ranskalaiset jättivät hänet oman onnensa nojaan, esti lähemmin liittymästä Ranskaan. Kuitenkin Habsburgin hallitsijahuone oli yhä edelleen varuillaan Jollei vv:n 1870 / 71 sota olisi muodostunut sellaiseksi ainoalaatuiseksi voittoretkeksi, Wienin hovi olisi varmaankin uskaltautunut veriseen leikkiin saadakseen Sadowan kostetuksi. Mutta kun ensimmäiset sankarisanomat saapuivat taistelutanterilta ihmeellisinä, melkein mahdottomina uskoa, mutta kuitenkin tosina, silloin kaikista hallitsijoista viisain käsitti hetken sopimattomaksi ja koetti niellä närkästyksensä. 

Mutta noiden kahden vuoden sankarimainen taistelu oli saanut aikaan vielä paljon valtavamman ihmeen; sillä Habsburgeilla ei muuttunut asenne koskaan vastannut sydämen sisäistä pakkoa, vaan ulkonaisten olosuhteiden painostusta. Mutta vanhan Ostmarkin saksalainen kansa tempautui mukaan Saksan voitonhurmaan ja näki syvästi liikuttuneena isien unelman uuden ylösnousemuksen, muuttuvan mitä ihanimmaksi todellisuudeksi. Ei pidä erehtyä: todella saksalaismieliset itävaltalaiset olivat tästä hetkestä alkaen käsittäneet myöskin Königgrätzin tappion yhtä traagilliseksi kuin välttämättömäksikin valtakunnan uudestaan pystyttämisen ehdoksi, valtakunnan, jossa ei saisi enää olla painolastina vanhan liittovaltion mätä raihnaus eikä siinä enää sitä ollutkaan. He joutuivat ennen kaikkea myöskin kaikkein perinpohjaisimmin tuntemaan omassa ruumiissaan, että Habsburgin hallitsijasuku oli jo lopullisesti täyttänyt historiallisen tarkoitukseensa ja että : uusi valtakunta sai valita keisarikseen vain sen miehen, jolla sankarimaisen mielenlaatunsa ansiosta oli tarpeeksi arvokas pää, mihin painaa ’Reinin kruunu’. Kuinka paljon suurempi syy olikaan kiittää kohtaloa siitä, että se antoi tämän läänityksen sellaisen suvun perilliselle, joka jo kerran menneinä aikoina oli lahjoittanut kansakunnalle loistavan, kohottavan vertauskuvan, Fredrik Suuren! Mutta kun Habsburgin hallitsijasuku valmistautui tuon suuren sodan jälkeen viimeisellä tarmollaan kaksoismonarkian vaarallista saksalaisuutta (jonka sisäisestä luonteesta ei saattanut olla epäilystä) hitaasti, mutta hellittämättömästi hävittämään, ; sillä se täytyi olla slaavilaistamispolitiikan loppu ; silloin vastarinta leimahti ilmi liekkiin tuhon omaksi määrätyn kansan keskuudessa sellaisella voimalla, ettei Saksan historia ollut uudemmalta ajalta moista vielä tuntenut. Ensi kerran tuli kansallis- ja isänmaallismielisistä miehistä kapinoitsijoita Kapinoitsijoita ; ei kansakuntaa, ei liioin valtiota vastaan semmoisenaan, vaan kapinoitsijoita hallitusmenetelmää vastaan, jonka heidän vakaumuksensa mukaan täytyi johtaa heidän oman kansallisuutensa tuhoon. Ensi kerran Saksan uudemman historian aikana erottautui tavanomainen hallitsijasukuun  liittyvä isänmaallisuus kansallisesta isänmaan; ja kansanrakkaudesta. 1890;luvun saksalaisen Itävallan suursaksalaisen liikkeen ansiota on, että se selvällä ja kiistämättömällä tavalla totesi, että valtion arvovallalla on oikeus vaatia kunnioitusta ja suojelusta ainoastaan niin kauan kuin se vastaa kansakunnan etuja tai ei ainakaan niitä vahingoita. Valtion arvovaltaa itsetarkoituksena ei voi olla olemassa, koska siinä tapauksessa kaikki hirmuvalta olisi tässä maailmassa koskematonta ja pyhää. Kun hallitusvallan apukeinoja käytetään viemään. kansakuntaa tuhoaan kohti, silloin ei kapinoiminen ole ainoastaan jokaisen siihen kansaan kuuluvan oikeus, vaan myös velvollisuus. Mutta sitä kysymystä, milloin on sellainen tapaus kyseessä, ei ratkaista teoreettisilla neuvotteluilla ja keskusteluilla, vaan sen ratkaisevat väkivalta ja  menestys. Koska jokainen hallitusvalta tietenkin vaatii hallituksen arvovallan säilyttämisvelvollisuutta omaksi tehtäväkseen, olipa se itse miten huono tahansa ja vaikka olisi tuhannet kerrat pettänyt kansakunnan asian, on kansallisen itsesäilytysvaiston käytettävä taistelussa sellaista mahtia vastaan, saavuttaakseen vapauden tai riippumattomuuden, samoja aseita, joiden avulla vastustaja yrittää säilyttää asemansa. Taistelua käydään laillisin keinoin niin kauan kuin se valta, jota yritetään kumota, käyttää niitä; mutta ei pidä kavahtaa tarttua laittomiinkin, jos sortaja a rupeaa niitä käyttämään. Ylipäänsä ei pidä koskaan unohtaa, ettei ihmisen olemassaolon korkein päämäärä ole valtion, saati sitten jonkin hallituksen pystyssä pitäminen, vaan lajin säilyttäminen. 

Mutta jos tämä itse on vaarassa joutua sorretuksi tai syrjäytetyksi, silloin laillisuuskysymyksellä on ainoastaan toisarvoinen merkitys. Käyttäköönpä hallitusvalta toiminnassaan vaikka tuhannesti ns. laillisia keinoja, niin sorrettujen itsesäilytysvaisto on kuitenkin aina ylevimpänä oikeutuksena heidän kaikin asein käymälleen taistelulle. Yksinomaan sen ansiosta, että tämä lause on tunnustettu oikeaksi on historialla tässä maailmassa ollut tarjottavana niin valtavia esimerkkejä kansojen vapaustaisteluista sisäistä ja myös ulkonaista orjuutusta vastaan. Ihmisoikeus kumoaa valtio;oikeuden. Jos jokin kansa ihmisoikeuksien puolesta käymässään taistelussa joutuu häviölle, silloin se on kohtalon vaa'alla punnittu ja havaittu köykäiseksi edelleen säilymisen ja elämisen onneen maan päällä. Sillä sen, joka ei ole valmis tai ei kykene taistelemaan olemassaolonsa puolesta, sen on ikuisesti oikeamielinen Kaitselmus tuominnut tuhoon. 

Maailma ei ole olemassa pelkurimaisia kansoja varten. Miten helppo hirmuvallan on verhoutua ns. ’laillisuuden’ kaapuun, siitä oli Itävalta mitä selvin ja havainnollisin esimerkki. Laillinen valtiovalta nojasi siihen aikaan parlamentin saksalaisviholliseen pohjaan ja sen ei;saksalaisiin enemmistöihin ja samoin saksalaisviholliseen hallitsijahuoneeseen. Noissa kahdessa tekijässä koko valtion arvovalta oli ruumiillistuneena. Oli mielettömyyttä yrittää muuttaa Itävallan saksalaisen kansan kohtaloa tästä paikasta käsin. Mutta siten olisi meikäläisten ainoan mahdollisen laillisen tien ja valtion arvovallan palvojien mielipiteiden mukaan ollut luovuttava kaikesta vastarinnasta sinänsä, koska se ei ollut suoritettavissa laillisin keinoin. Mutta se olisi ehdottoman välttämättömästi merkinnyt samaa kuin saksalaisen kansanaineksen tuho monarkiassa ; vieläpä lyhyessä ajassa. Todellisuudessa saksalaisuuden pelasti tästä kohtalosta ainoastaan tuon valtion luhistuminen. 

Silmälasinenäinen teoreetikko varmastikin kuolisi mieluummin oman oppinsa kuin oman kansansa puolesta. Koska ihmiset ensin luovat itselleen lakeja, niin hän uskoo, he ovat sen jälkeen muka olemassa näitä varten. Silloisen Itävallan suursaksalaisen liikkeen ansio oli, että se perusteellisesti hävitti tämän mielettömyyden kaikkien teoreettisten periaatteilla ratsastelijoiden ja maiden valtiollisten fetishinpalvojien kauhistukseksi. Habsburgien pyrkiessä kaikin keinoin saksalaisuuden kimppuun tämä puolue hyökkäsi puolestaan, vieläpä häikäilemättömästi itse korkeaa hallitsijahuonetta vastaan. Se ensimmäisen kerran pisti koettimen tuohon mädänneeseen valtakuntaan ja avasi satojentuhansien ihmisten silmät. Sen ansiota on, että se vapautti isänmaanrakkauden ihanan käsitteen tuon murheellisen hallitsijasuvun kouristuksesta. Ensi aikoina puolueella oli erinomaisen suuri kannattajajoukko, jopa se uhkasi paisua oikeaksi lumivyöryksi. Mutta menestystä ei kestänyt kauan. Minun tullessani Wieniin tuon liikkeen oli jo aikoja voittanut, jopa painanut melkeinpä täysin merkityksettömäksi sillä välin valtaan päässyt kristillis;sosiaalinen puolue. Suursaksalaisen liikkeen koko synnyn ja lopun toiselta puolen ja taas toisaalta kristillis;sosiaalisen puolueen ennenkuulumattoman menestyksen tapahtumasta tuli minulle mitä syvällisimmin min merkitsevä klassillinen tutkimuksen kohde. 

Wieniin tullessani myötätuntoni oli kokonaan, täydelleen suursaksalaisen liikkeen puolella. Että parlamentissa oli rohkeutta huutaa ’eläkööt Hohenzollernit’, se teki yhtä mahtavan vaikutuksen kuin ilahdutti mieltäni; se seikka, että aina pidettiin itseään Saksan valtakunnan siitä ainoastaan toistaiseksi erossa olevana osana eikä annettu kulua hetkeäkään julistamatta sitä julkisesti, herätti iloista luottamusta; mielestäni tuntui olevan ainoa käyttökelpoinen tie meidän kansamme pelastukseen, että kaikissa saksalaisuutta koskevissa kysymyksissä arkailematta tunnustettiin väriä eikä koskaan alennuttu sovitteluihin; mutta sitä en jaksanut käsittää, minkä vuoksi tuo liike oli suurenmoisen alkunousunsa jälkeen vaipunut niin merkityksettömäksi. Ja vieläkin vähemmin sitä, että kristillis;sosiaalinen puolue saattoi samaan aikaan päästä niin tavattomaan valtaan. Se oli siihen aikaan juuri päässyt kunniansa kukkuloille. Juuri kun parast'aikaa vertailin noita kahta liikettä keskenään, kohtalo antoi minulle tässäkin kohdassa ; mitä muuten joudutti oma muuten surullinen asemani ; mitä parhainta  havainto;opetusta tämän arvoituksen syiden ymmärtämiseksi. Aloitan tutkimukseni kertomalla niistä kahdesta miehestä, joita täytyy pitää noiden kahden puolueen johtajina ja perustajina: he ovat Georg v. Schönerer ja tohtori Karl Lueger. Puhtaasti inhimillisesti katsoen molemmatkin kohoavat paljon ns. parlamentaaristen ilmestysten puitteiden ja mittojen yläpuolelle. Yleisen valtiollisen rappeutuneisuuden suossa he pysyivät kautta koko elämänsä puhtaina ja koskemattomina. Kuitenkin myötämielisyyteni oli alussa suursaksalaisen Schönererin puolella, siirtyäkseen vasta vähän kerrassaan kristillis;sosiaalisen johtajan puolelle. Verratessani keskenään heidän kykyjään ja mahdollisuuksiaan Schönerer tuntui minusta jo silloin paremmalta ja perusteellisemmalta periaatteellisten kysymyksien pohtijalta. Hän huomasi oikeammin ja selvemmin kuin ainoakaan toinen, että Itävallan valtio oli auttamattomasti tuhoon tuomittu. Jos varsinkin Saksassa olisi kiinnitetty enemmän huomiota hänen Habsburgien monarkian suhteen esittämiinsä varoituksiin, silloin ei sitä onnettomuutta, että Saksa joutui maailmansodassa koko Eurooppaa vastaan, olisi koskaan tapahtunut. Mutta vaikka Schönerer havaitsi kysymysten sisäisen olemuksen, hän sen sijaan erehtyi sitä enemmän ihmisten suhteen. 

Tässä taas oli tohtori Luegerin vahva puoli. Hän oli harvinainen ihmistuntija, joka varsinkin varoi pitämästä ihmisiä parempina kuin he kerta kaikkiaan ovat. Sen vuoksi hän ottikin laskelmissaan enemmän huomioon elämän reaaliset mahdollisuudet, jota vastoin Schönerer osoitti varsin vähän ymmärtämystä niitä kohtaan. Kaikki, mitä tämä suursaksalainen ajatteli, oli teoreettisesti oikein, mutta kun häneltä puuttui kykyä ja tajua saada tämä teoreettinen tietonsa ja vaistonsa välitetyksi joukoille, siis valaa sitä sellaiseen muotoon, mikä vastasi suurten joukkojen vastaanottokykyä, joka kerta kaikkiaan on ja pysyy suppeana ja ahtaana, hänen tietonsa oli ja pysyi pelkkänä näkijän viisautena voimatta koskaan muuttua käytännölliseksi todellisuudeksi. Tämä tosiasiallisen ihmistuntemuksen puute johti edelleen kehittyessään erehdykseen koko liikkeiden voiman ja ikivanhojen laitosten lujuuden arvioinnissa. Lopuksi Schönerer kyllä huomasi, että tässä olivat kyseessä maailmankatsomukset, mutta hän ei käsittänyt, että sellaisten melkeinpä uskonnollisten vakaumusten kannattajiksi sopivat ensi sijassa aina ja ainoastaan kansan laajat kerrokset. Hän käsitti valitettavasti vain vähässä määrin, miten tavattoman pieni oli niiden ns. ’porvarillisten piirien’ taistelutahto, jo näiden yksityisten jäsenten taloudellisen aseman vuoksi, joka saa yksityisen pelkäämään menettävänsä liian paljon ja sen vuoksi häntä sitä enemmän ehkäisee ja pidättää.Ja kuitenkin maailmankatsomuksilla on ylipäänsä voitonmahdollisuuksia ainoastaan silloin, kun suuret  joukot selittävät olevansa valmiit kannattamaan uutta oppia ja ottamaan hoitaakseen välttämättömän taistelun. 

Tästä syvien rivien merkityksen ymmärtämisen puutteesta johtui sitten myöskin yhteiskunnallisen kysymyksen aivan riittämätön käsitys. Kaikissa näissä suhteissa tohtori Lueger oli Schönererin vastakohta. Hänen perusteellinen ihmistuntemuksensa sai hänet oikein arvostelemaan mahdollisesti käytettävinä olevia voimia, samoin kuin hän siten myös säästyi väheksymästä olemassa olevia laitoksia, jopa ehkä juuri siitä syystä oppi pikemminkin käyttämään niitä apukeinoina tarkoitusperiinsä pyrkiessään. Hän käsitti samoin liiankin selvästi, että ylemmän porvariston poliittinen taisteluvoima oli nykyisin vähäinen, riittämätön viemään voittoon uutta, suurta liikettä. Sen vuoksi hän pani poliittisen toimintansa pääpainon niiden yhteiskuntakerrosten voittamiseen puolelleen, joiden asema oli uhanalainen, mikä seikka taistelunhalua pikemminkin kannusti kuin lamautti. Samoin hän oli taipuvainen käyttämään hyväkseen kaikkia ennestään jo olemassa olevia voimakeinoja ja voittamaan puolelleen silloiset mahtavat laitokset, voidakseen saada sellaisista vanhoista voimanlähteistä omalle liikkeelleen mahdollisimman suuren hyödyn. Niin hän siis perusti uuden puolueensa ensi sijassa tuhon uhkaaman keskisäädyn varaan ja valtasi siten varsin vaikeasti järkytettävissä olevan kannattajajoukon, jolla oli yhtä viljalti uhrimieltä kuin sitkeää taisteluvoimaa. Hänen tavattoman taitavasti suunnittelemansa suhtautuminen katoliseen kirkkoon voitti lyhyessä ajassa  hänen puolelleen hengellisen säädyn nuoren polven niin suuressa määrin, että vanhan kirkollisen puolueen joko täytyi väistyä tai ; mikä oli vieläkin viisaampaa liittyi uuteen puolueeseen vallaten siten takaisin aseman toisensa jälkeen. 

Mutta jos tahtoisi pitää yksin tätä tuon miehen luonteenomaisena olemuksena, hänelle tapahtuisi suuri vääryys. Paitsi sitä, että hän oli viisas taktikko, hänellä oli lisäksi todella suuren ja nerokkaan uudistajan ominaisuudet. Vaikka niitä kylläkin olivat rajoittamassa kerta kaikkiaan olemassa olevien mahdollisuuksien samoin kuin hänen oman mieskohtaisen kykynsä tarkka tuntemus. Tuo todella merkittävä mies oli asettanut itselleen tavattoman käytännöllisen päämäärän. Hän aikoi vallata Wienin. Wien oli monarkian sydän, tästä kaupungista virtasi vielä viimeinen elinvoima lahon valtakunnan raihnaiksi käyneisiin, vanhenneisiin jäseniin. Kuta terveemmäksi itse sydän tervehtyisi, sitä reippaammin täytyi muunkin ruumiin virkistyä. Periaatteessa oikea ajatus, jota kuitenkin saattoi käyttää vain tietyn, lyhyen ajan. Ja siinä juuri piili tuon miehen heikkous. Mitä hän on saanut aikaan Wienin kaupungin pormestarina, se on kuolematonta sanan parhaassa merkityksessä; mutta monarkiaa hän ei kuitenkaan voinut sillä enää pelastaa ; se oli jo myöhäistä. 

Siinä kohdin hänen vastustajansa Schönerer oli ollut selvänäköisempi. Mihin tohtori Lueger käytännössä ryhtyi, se onnistui erinomaisesti; mitä hän toivoi siitä syntyvän, jäi toteutumatta. Mitä Schönerer tahtoi, se ei hänelle onnistunut, mutta mitä hän pelkäsi, se valitettavasti toteutui hirvittävällä tavalla. Siten kummaltakin mieheltä jäi lopullinen päämäärä saavuttamatta. Lueger ei saanut Itävaltaa enää pelastetuksi, eikä Schönerer saanut enää varjelluksi saksalaista kansaa tuhosta. On tavattoman opettavaista meidän nykyiselle ajallemme tutkia kummankin puolueen epäonnistumisen syitä. Se on tarkoituksenmukaista varsinkin minun ystävilleni, koska olosuhteet monissa kohdin ovat nyt samanlaiset kuin silloinkin, ja siten voidaan välttyä virheistä, jotka jo kerran ennen ovat johtaneet siihen, että toinen liike loppui, toinen jäi hedelmättömäksi. Itävallan suursaksalaisen liikkeen luhistumiseen oli minun ymmärtääkseni kolme syytä. Ensiksikin epäselvä käsitys yhteiskunnallisen kysymyksen merkityksestä nimenomaan uudelle, sisäiseltä olemukseltaan kumoukselliselle puolueelle. 

Kun Schönerer ja hänen kannattajansa kääntyivät ensi sijassa porvarillisten kansankerrosten puoleen, tuloksen täytyi jäädä varsin heikoksi, kesyksi. Saksalainen porvaristo, varsinkin sen korkeimmat piirit, ovat, vaikkakin yksityisten sitä itse aavistamatta, pasifistisia aivan itsensä kieltämiseen saakka, milloin on kysymys kansakunnan tai valtion sisäisistä asioista. Hyvinä aikoina, tässä tapauksessa siis aikoina, jolloin on hyvä hallitus, tuollaisesta mielialasta johtuen nuo kansankerrokset ovat valtiolle erinomaisen arvokkaat; mutta huonomman hallituksen aikana tämän mielialan vaikutus muodostuu suorastaan tuhoisaksi. Jos sen takia, että todella vakavan taistelun saattaminen päätökseen olisi ollut ylipäänsä mahdollista, suursaksalaisen liikkeen olisi täytynyt ennen kaikkea pitää huoli siitä, että se olisi saanut puolelleen suuret joukot. Kun se ei niin tehnyt, se riisti siltä jo ennakolta sen alkukantaisen vauhdin, jollaista kerta kaikkiaan tarvitsee aalto, jollei se mieli jo lyhyen ajan an kuluttua laskeutua jälleen. Mutta jollei tätä periaatetta pidetä alusta alkaen silmien edessä ja myös toteuteta, uusi puolue menettää kaikki mahdollisuutensa korvata laiminlyöntinsä myöhemmin. Sillä jos otetaan mukaan kovin runsaasti maltillis;porvarillisia aineksia, liikkeen sisäinen asenne mukautuu aina näiden mukaan ja menettää siten tykkänään mahdollisuutensa voittaa enää puolelleen mainittavia voimia taajojen kansankerrosten keskuudesta. Mutta sillä tavoin ei sellainen liike koskaan pääse ohi pelkän järkeilyn ja arvostelun. Melkeinpä uskonnollisen laista uskoa, liittyneenä vastaavaan uhrimieleen, ei siinä ikinä herää; tilalle tulee pyrkimys saada positiivisen mukanaolon avulla, mikä tässä tapauksessa kuitenkin merkitsee olemassa olevan oikeaksi tunnustamista, vähän kerrassaan taistelun rajuus hiotuksi pois, ja niin loppujen lopuksi päädytään huonoon rauhaan. 

Samalla tavoin kävi myöskin suursaksalaisen liikkeen, koska se ei heti alussa pannut pääpainoa kannattajiensa hankkimiseen suurten joukkojen keskuudesta. Siitä tuli ’porvarillinen, ylhäinen, hilliytyneen, jyrkkä’. Tästä virheestä muuten johtui sen nopean lopun toinen syy. Saksalaisuuden asema Itävallassa oli jo suursaksalaisen liikkeen tullessa näyttämölle epätoivoinen. Vuodesta vuoteen oli parlamentista yhä suuremmassa määrin tullut lähinnä saksalaisen kansan vähittäistä hävittämistä ajava laitos. Sen pelastamisyrityksillä vielä kahdennellatoista hetkellä olisi voinut olla menestymismahdollisuudet, vaikkakin pienet, ainoastaan ehdolla, että koko tuo laitos olisi syrjäytetty. Täten liikkeen ratkaistavaksi tuli seuraava kysymys, jolla oli periaatteellinen merkitys: Pitäisikö, jotta parlamentti saataisiin hävitetyksi, itse mennä parlamenttiin ja, niin kuin oli tapana sanoa, ruveta sitä siten kovertamaan sisästäpäin, vai pitäisikö tuota taistelua käydä ulkoapäin ryhtymällä hyökkäämään samaisen laitoksen kimppuun sinänsä? Päätettiin mennä parlamenttiin ja palattiin sieltä lyötyinä miehinä pois. Tietystikin oli pakko mennä parlamenttiin. Taistelu sellaista mahtia vastaan ulkoapäin merkitsee samaa kuin varustautua järkkymättömällä rohkeudella, mutta olla myöskin valmis suorittamaan uhreja loppumattomiin. Silloin tartutaan härkää sarvista kiinni, ja saadaan monta kovaa iskua ja survaisua, väliin paiskautua maahankin, jotta kyettäisiin ehkä vielä joskus kohottautumaan maasta jäsenet murjoutuneina, ja vasta mitä ankarimman taistelun jälkeen voitto hymyilee rohkealle hyökkääjälle. Ainoastaan uhrien suuruus voittaa asialle uusia taistelijoita, kunnes sitkeyden ja kestävyyden palkkana vihdoin on menestys. Mutta tällaiseen taisteluun tarvitaan kansan laajojen kerrosten lapsia. 

He yksin ovat tarpeeksi päättäväisiä ja sisukkaita taistelemaan tämän taistelun veriseen päätökseen asti. Mutta noita suuria joukkoja ei suursaksalaisella liikkeellä ollut, siispä sillä ei ollut muuta neuvoa kuin mennä parlamenttiin. Olisi väärin luulla, että tuo päätös oli pitkällisten sisäisten sielullisten tuskien tai harkinnan tulos; ei, mitään muuta ei ajateltukaan. Osanotto tuohon mielettömyyteen oli ainoastaan tuloksena yleisistä, epämääräisistä kuvitteluista sellaisen oman osanoton vaikutuksesta ja merkityksestä tuollaiselle periaatteessa vääräksi tunnetulle ja tunnustetulle laitokselle. Ylimalkaan kai toivottiin suurempien kansanjoukkojen valistamisen käyvän helpommin, kun nyt saataisiin tilaisuus puhua koko kansakunnan oikeuspaikan edessä. Näytti myöskin ilmeisen selvältä, että hyökkäys itse pahan juureen varmastikin olisi tehoisampi kuin ulkoapäin tuleva rynnistys. Kansanedustajan loukkaamattomuuden turvissa arveltiin kunkin yksityisen esitaistelijan varmuuden kasvavan, niin että hyökkäyksen voima siitä vain. lisääntyisi. Todellisuudessa tietenkin asiat muodostuivat varsin toisenlaisiksi. Se foorumi, jossa suursaksalaiset parlamentinjäsenet puhuivat, ei ollut paisunut suuremmaksi, päinvastoin pikemminkin kutistunut pienemmäksi; sillä kukin puhuu ainoastaan sille piirille, joka pystyy häntä kuulemaan tai joka saa sanomalehdistön selostuksista tiedon siitä, mitä siellä on sanottu. Ei; suurin, välitön foorumi on suuri julkinen kansankokous eikä parlamentti. 

Joukkokokouksissa on näet tuhansittain ihmisiä, jotka ovat tulleet yksinomaan kuulemaan, mitä puhujilla on heille sanottavaa, jota vastoin toisen kamarin kokoussalissa istuu ainoastaan muutamia satoja, ja nämäkin parhaasta päästä vain saadakseen päivärahat eikä suinkaan antaakseen tämän tai tuon herra kansanedustajan viisauden valaista mieltään. Mutta ennen kaikkea: siellähän on aina sama yleisö, joka ei koskaan opi mitään uutta, koska siltä ymmärryksen lisäksi puuttuu vielä siihen tarvittavaa, joskin varsin vaatimatonta hyvää tahtoa. Koskaan eivät tuollaiset kansanedustajat omasta aloitteestaan anna korkeammalle totuudelle kunniaa palvellakseen sitä sitten. Ei, ei yksi ainoakaan tee niin, jollei hänellä vähintään ole syytä toivoa, että hän sellaisen mutkan avulla saa pelastetuksi edustajanpaikkansa vielä seuraavaan eduskuntaan. Siis vasta sitten, kun jo tuntuu ilmassa, että tähänastisen puolueen käy tulevissa vaaleissa huonosti, nuo miehekkyyden kaunistukset huolivat lähteä tarkastelemaan, voivatko he ja millä keinoin päästä toisiin puolueisiin tai suuntiin, jotka otaksuttavasti selviytyvät niistä paremmin, jolloin moinen asemanvaihdos tietystikin tapahtuu todellisen siveellisten perustelujen ryöpyn säestämänä. Sen vuoksi aina kun jokin vanha puolue näyttää niin suuressa määrin joutuneen kansan epäsuosioon, että todennäköisesti sitä uhkaa paha vaalitappio, siitä alkaa suuri siirtyminen pois: parlamentaariset rotat lähtevät uimaan pois puoluelaivasta. Tällä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä paremman tiedon tai tahdon kanssa, vaan tässä on kysymyksessä ainoastaan sellainen selkeänäköisyyden lahja, joka tuollaisia parlamenttiluteita vielä viime hetkessä oikeaan aikaan varoittaa, niin että ne aina osaavat pudottautua johonkin toiseen lämpöiseen puoluesänkyyn. Sellaiselle foorumille puhuminen on todella samaa kuin jos heittäisi päärlyjä eräiden tunnettujen eläinten eteen. Se ei tosiaankaan maksa vaivaa! Tulos ei voi olla tyhjää kummempi. Ja sillä tavalla asianlaita olikin. Puhuivatpa suursaksalaiset parlamentinjäsenet äänensä miten käheäksi tahansa: vaikutus jäi kokonaan saavuttamatta. 

Mutta sanomalehdistö joko tappoi heidät vaitiololla tai perkasi ja ruoti heidän puheensa niin, että koko niiden tarkoitus usein tuli ihan vääristellyksi tai jäi kokonaan käsittämättä, joten yleinen mielipide sai uuden liikkeen tarkoitusperistä perin huonon käsityksen. Oli aivan samantekevää, mitä muutamat yksityiset herrat sanoivat: se vain jotakin merkitsi, mitä heistä oli lehdissä luettavana. Mutta ne julkaisivat heidän puheistaan otteita, jotka olivat niin typistettyjä, että pakostakin vaikuttivat suorastaan mielettömiltä ; mikä juuri olikin tarkoituksena. Ainoa kuulijakunta, jolle he todellisuudessa joutuivat puhumaan, oli vajaat viisisataa parlamentaarikkoa, ja se jo sanoo tarpeeksi. Mutta pahinta kaikesta oli seuraava: Suursaksalainen liike olisi voinut toivoa menestystä ainoastaan siinä tapauksessa, että se olisi heti ensimmäisestä päivästä käsittänyt, ettei olisi saanut olla kysymyksessä uusi puolue, vaan pikemminkin uusi maailmankatsomus. Ainoastaan sellaisella olisi ollut mahdollisuus saada herätetyksi tarvittava sisäinen voima taistelemaan tämä jättiläistaistelu voitolliseen päätökseen. Mutta sellaiseen kelpaavat johtajiksi kerta kaikkiaan ainoastaan kaikkein parhaimmat ja myös rohkeimmat miehet. 

Jollei taistelua maailmankatsomuksesta ole johtamassa uhrautuvaiset, kaikkensa alttiiksi antavat sankarit, siinä ei vähän ajan kuluttua enää liioin ole kuolemaa halveksivia taistelijoita. Siltä, joka siinä taistelunsa taistelee oman olemassaolonsa puolesta, ei voi paljoakaan liietä yhteiseksi hyväksi. Jos mieli säilyttää tämä edellytys, on jokaisen välttämättä tiedettävä, että uusi liike voi tarjota kunniaa ja mainetta jälkimaailman silmissä, mutta nykyhetkenä ei kerrassaan mitään. Kuta enemmän jollakin liikkeellä on lahjoitettavissa helposti saavutettavissa olevia asemia ja virkoja, sitä enemmän siihen virtaa arvottomia olioita, kunnes menestyksellinen puolue kuhisee noita poliittisia tilapäistyöläisiä niin täynnä, ettei entisten aikojen kunniallinen taistelija enää tunne vanhaa liikettä entisekseen ja siihen vasta liittyneet mitä sisukkaimmin torjuvat hänet luotaan hankalana kuokkavieraana. Silloin sellaisen liikkeen kutsumus jo on lopussa. 

Liittyessään parlamenttiin suursaksalainen liike sai kuin saikin johtajien ja taistelijoiden asemesta vain parlamentaarikkoja. Siten se vaipui tavallisten lyhytikäisten puolueiden tasolle ja menetti voimansa kohdata raskasta, ratkaisevaa kohtaloa marttyyrien lailla uhmaten. Taistelun asemesta sekin oppi nyt puhumaan ja neuvottelemaan. Mutta uudet parlamentaarikot keksivät piankin, että oli mukavampi ja vähemmän vaarallinen velvollisuus taistella uuden maailmankatsomuksen puolesta parlamentaarisen kaunopuheisuuden henkisin asein kuin, jos niikseen tuli, henkensä alttiiksi pannen syöksyä taisteluun, jonka tulos oli epävarma eikä ainakaan missään tapauksessa voinut tuottaa mitään etuja. 

Kun nyt kerran istuttiin parlamentissa, alkoivat puolueen ulkopuoliset kannattajat toivoa ja odottaa ihmeitä, joita ei tietenkään kuulunut eikä mitenkään voinutkaan kuulua. Jo varsin pian nämä kävivät kärsimättömiksi; ei sekään, mitä saatiin kuulla omista edustajista, vastannut missään suhteessa valitsijoiden odotuksia. Tämä oli helposti selitettävissä, koska vihamielinen lehdistö visusti varoi antamasta kansalle totuudenmukaista kuvaa suursaksalaisten kansanedustajien toiminnasta ja vaikutuksesta. Mutta kuta enemmän uudet kansanedustajat pääsivät parlamentissa ja maapäivillä käydyn kumouksellisen taistelun sentään koko joukon lievemmän muodon makuun, sitä vähemmän he olivat alttiita palaamaan takaisin vaarallisempaan kansan laajojen kerrosten valistustoimintaan. Joukkokokous, ainoa tie todella tehoisaan vaikutukseen, koska se on välittömän mieskohtaista ja siten ainoa mahdollisuus voittaa suuret kansanosat asian puolelle, työntyi sen johdosta yhä enemmän taka;alalle. Koska kokoussalien olutkolpakkopöydät oli lopullisesti vaihdettu parlamentin puhujalavaan ja tuolta korokkeelta puhua paukutettiin ns. ’kansan valioille’ itse kansan asemesta, suursaksalainen liike lakkasi olemasta kansanliike ja vaipui lyhyessä ajassa enemmän tai vähemmän vakavasti otettavien akateemisten pohdintojen kerhoksi. 

Sitä huonoa vaikutusta, jonka sanomalehdistö oli välittänyt yleisölle, ei asioiden näin ollen eräiden yksityisten herrojen mieskohtainen kokouksiin osanotto saanut oikaistuksi, niin että suursaksalainen sana joutui loppujen lopuksi laajojen kansankerrosten keskuudessa kovin huonoon huutoon. Sillä sen asian saavat kaikki nykyhetken kynäritarit ja houkkiot erikoisesti panna korvansa taakse: tässä maailmassa ei ole hanhenkynä johtanut suurimpia mullistuksia! Ei, kynän tehtävänä on aina ollut ainoastaan perustella niitä tietopuolisesti. Mutta sinä voimana, joka on saanut uskonnollis- ja valtiollisluonteiset suuret historialliset vyöryt liikkeelle, onikimuistoisista ajoista asti ollut puhutun sanan taikavoima. Kansojen suuret joukot ovat aina paremmin kuin millään muulla voitettavissa puhutun sanan voimalla. Mutta kaikki suuret liikkeet ovat kansanliikkeitä; ne ovat inhimillisten intohimojen parlamenttiin, se menetti tulevaisuutensa ja voitti siitä hyvästä vain helppohintaisia hetken voittoja. Se valitsi helpoimman taistelun, mutta tuli sitten arvottomaksi saavuttamaan lopullista voittoa. Jo Wienissä pohdin mitä perinpohjaisimmin juuri tätä kysymystä ja havaitsin sen tuntemuksen puutteen erääksi sen liikkeen luhistumisen pääsyyksi, joka minun käsittääkseni oli sillä hetkellä saanut kohtalon kutsun ottaa käsiinsä valtakunnan saksalaisten johdon. Ensimmäiset kaksi virhettä, jotka saivat suursaksalaisen liikkeen ajautumaan karille, olivat sukua toisilleen. Suurten mullistusten sisäisten käyttövoimien tuntemuksen puute johti kansan suurten joukkojen merkityksen epätyydyttävään arviointiin, siitä johtui liikkeen yhteiskunnallisia kysymyksiä kohtaan osoittama vähäinen harrastus, puutteellinen ja riittämätön vetoaminen alempien kansankerrosten sieluun samoin kuin tätä vain edistävä asenne parlamentin suhteen. 

Jos olisi tunnettu se tavattoman suuri voima, joka kaikkina aikoina on suurilla joukoilla ollut kumouksellisen vastustuksen kannattajina, olisi työskennelty toisin sekä yhteiskunnallisessa suunnassa että propagandan suhteen. Silloin ei olisikaan liikkeen painopistettä sijoitettu parlamenttiin, vaan työpaikkoihin ja kaduille. Mutta kolmaskin virhe juontaa perimmältään juurensa suurten joukkojen merkityksen tajuamisen puutteesta; kun ylivoimaiset henget ovat ensin panneet ne liikkeelle tiettyyn suuntaan, ne antavat kuin huimapyörä hyökkäysvoimalle vauhtia ja tasaista jatkuvaisuutta. Suursaksalaisen liikkeen ankara katolisen kirkon kanssa käymä taistelu on selitettävissä ainoastaan siitä, että kansan sielullisille taipumuksille ei pystytty osoittamaan riittävästi ymmärtämystä. Syyt uuden puolueen Roomaa vastaan kohdistamaan ankaraan hyökkäykseen olivat seuraavat: Niin pian kuin Habsburgin hallitsijahuone oli lopullisesti päättänyt muuttaa Itävallan slaavilaiseksi valtioksi, turvauduttiin kaikkiin mahdollisiin keinoihin, jotka tuntuivat edes jossakin määrin sopivilta käytettäviksi siihen suuntaan. Uskonnolliset laitoksetkin, tuo tunnoton hallitsijahuone arkailematta asetti tuon uuden valtioaatteen palvelukseen. Tshekkiläisten seurakuntien ja näiden sielunpaimenten käyttäminen oli ainoastaan eräs niistä monista keinoista, joiden avulla pyrittiin Itävallan yleiseen slaavilaistamiseen. Menettelytapa oli osapuilleen seuraava: Puhtaasti saksalaisiin pitäjiin asetettiin tshekkiläisiä kirkkoherroja, jotka alkoivat hitaasti, mutta varmasti asettaa tshekkiläisen kansan edut kirkon etujen edelle ja joista siten tuli saksalaisuuden hävittämistoiminnan alkusoluja. 

Saksalainen papisto pysyi valitettavasti moisen menettelytavan suhteen melkein toimettomana. Ei siinä kyllin, että se itse oli aivan käyttökelvoton vastaavaan taisteluun saksalaisessa mielessä, se ei liioin jaksanut tehdä tarpeeksi voimakasta vastarintaa toisten hyökkäyksiä vastaan. Sillä tavoin saksalaisuus joutui, toiselta puolen kiertoteitse uskontokysymystä väärin käyttämällä, toisaalta sen oman vastarinnan riittämättömyyden vuoksi, työntymään hitaasti, mutta lakkaamatta taaksepäin. Kun pienissä olosuhteissa tapahtui sillä tavalla kuin tässä on kuvattu, ei suurissa valitettavasti käynyt niissäkään juuri toisin. Täälläkään eivät Habsburgien saksalaisviholliset yritykset kohdanneet varsinkaan korkeamman papiston taholta välttämätöntä vastarintaa, ja saksalaisten etujen puolustaminen jäi tykkänään syrjään. Yleinen vaikutelma ei voinut muodostua muunlaiseksi kuin että tässä oli kysymyksessä törkeä saksalaisten oikeuksien loukkaus katolisten hengellisten taholta semmoisenaan. Mutta siten kirkko ei näyttänyt tuntevan samoin kuin saksalainen kansa, vaan väärin asettuvan sen vihollisten puolelle. 

Kaiken pahan alku ja juuri oli, ennen kaikkea Schönererin mielestä, se, ettei katolisen kirkon johto sijainnut Saksassa sekä jo yksin siitä johtuva vihamielisyys meidän kansallisuutemme etuja ja harrastuksia kohtaan. Niin sanotut kulttuurikysymykset joutuivat tällöin, samoin kuin siihen aikaan Itävallassa melkein kaikessa, melkein kokonaan taka;alalle. Suursaksalaisen liikkeen asenteelle katolisen kirkon suhteen oli paljon vähemmän määräävää kirkon suhtautuminen tieteisiin jne. kuin se seikka, ettei se tarpeeksi puolustanut saksalaisten oikeuksia, vaan toisaalta aina tuki slaavien julkeita vaatimuksia ja pyyteitä. Georg Schönerer ei ollut niitä miehiä, jotka asioissa pysähtyvät puolitiehen. Hän ryhtyi taisteluun kirkkoa vastaan siinä vakaumuksessa, että saksalainen kansanaines oli pelastettavissa ainoastaan sitä tietä. ’Irti Roomasta’ näytti olevan se valtavin, mutta myös raskain hyökkäysmenetelmä, jonka täytyi murskata vihollisen päälinnoitus. Jos taistelu onnistuisi, silloin olisi Saksassakin onneton kirkon hajaannus samalla voitettu, ja Saksan valtakunnan ja saksalaisen kansan sisäinen voima voisi sellaisesta voitosta vain hyötyä tavattomasti. 

Mutta eivät tällaisen taistelun edellytykset enempää kuin sen johtopäätöksetkään olleet oikeat. Epäilemättä oli saksalaissyntyisen katolisen papiston kansallinen vastustusvoima kaikissa saksalaisuutta koskevissa kysymyksissä pienempi kuin heidän ei;saksalaisten, ennen kaikkea tshekkiläisten virkaveljiensä. Samoin saattoi ainoastaan asioista tietämättömältä jäädä näkemättä, ettei saksalaisen papiston milloinkaan juolahtanut mieleenkään puolustaa saksalaisuuden etuja niitä hyökkäävästi edustamalla. Mutta samoin täytyi kaikkien tunnustaa, jotka eivät olleet aivan sokaistuneita, että tämä on ensi sijassa pantava erään seikan tilille, josta me saksalaiset kaikki kärsimme mitä suurimmassa määrässä: se on meidän objektiivisuutemme, ulkokohtaisuutemme suhtautumisessamme omaan kansallisuuteemme aivan samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin seikkoihin. Tshekkiläinen papisto suhtautui subjektiivisesti, omakohtaisesti, omaan kansaansa, mutta vain. ulkokohtaisesti kirkkoon, kun taas saksalaiset papit osoittivat omakohtaista hartautta ja uskollisuutta kirkkoa kohtaan, mutta pysyivät ulkokohtaisina omaa kansaansa kohtaan. Ilmiö, jonka onnettomuudeksemme voimme havaita aivan samalla tavoin tuhansissa muissa tapauksissa. Tämä ei ole missään suhteessa katolisuuden erikoinen perintöosa, vaan tämä sairaus syöpyy lyhyessä ajassa meillä melkein kaikkiin valtiollisiin tai aatteellisiin laitoksiin. 

Verrattakoonpa vain esim. sitä, millaiselle kannalle Saksan virkamiehistö asettuu kansallisen uudestisyntymisen yrityksiin, siihen tapaan, miten maiden kansojen virkamiehistö menettelisi vastaavanlaisessa tapauksessa. Vai uskotaanko todella, että upseerikunta jossakin muualla maailmassa samalla tavalla syrjäyttäisi kansakunnan edut tyhjän lauseparren, ’valtion arvovallan’, vuoksi, mikä meillä on ollut itsestään selvä asia viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana, jopa sitä on pidetty erikoisena ansionakin? Eivätkö molemmatkin uskontunnustukset esim. juutalaiskysymyksessä asetu nykyisin sellaiselle kannalle, joka ei ole sopusoinnussa kansakunnan etujen enempää kuin uskonnon todellisten tarpeiden kanssa? Verrattakoon vain juutalaisen rabbiinin suhtautumista kaikkiin sellaisiin kysymyksiin, joilla on edes jonkinkaan verran merkitystä juutalaisille rotuna, meikäläisen papiston ehdottomasti suurimman osan asenteeseen huomattakoon tarkoin, kummankin kirkkokunnan keskuudessa! Tämä ilmiö toistuu joka kerran, kun on kysymyksessä abstraktisen aatteen puolustus. Valtion arvovalta, demokratia (kansanvalta), pasifismi, rauhanaate, kansainvälinen yhteenkuuluvaisuus jne, ovat kaikki käsitteitä, jotka meillä melkein aina kangistuvat puhtaasti opillisiksi päähänpiintymiksi, niin että kaikki yleisten kansallisten elinkysymysten arvostelu voi tapahtua yksinomaan niiden näkökulmasta. 

Tämä onneton tapa suhtautua kaikkiin kysymyksiin kerta kaikkiaan ennakolta omaksutun mielipiteen näkökulmasta tappaa kaiken kyvyn tunkeutua omakohtaisesti sellaisten asioiden ytimeen, jotka ovat ulkokohtaisesti oman opin kanssa ristiriidassa, ja loppujen lopuksi se johtaa täydelliseen keinojen ja päämäärän sekoittamiseen keskenään. Ryhdytään vastustamaan jokaista kansallisen nousun yritystä, mikäli tällainen voisi tapahtua vasta sitten, kun sitä ennen olisi poistettu huono, turmiollinen hallituskomento, koska sellainen tietenkin olisi loukkaus valtion arvovaltaa vastaan, eikä valtion arvovalta ole keino päämäärän saavuttamiseksi, vaan edustaa tuollaisen ulkokohtaisuuskiihkoilijan käsityksen mukaan pikemminkin päämäärää itseään, joka on riittävä täyttämään koko hänen surkean elämänsä. Sen vuoksi asetuttaisiin närkästyksestä vavisten vastustamaan jokaista diktatuuriyritystä, vaikkapa diktaattori olisi  Fredrik Suuren mittainen mies ja silloisen parlamentinenemmistön valtiotaitomiehet kyvyttömiä kääpiöitä tai kerrassaan ala;arvoisia olioita, koska moisten periaatteilla ratsastelevien jääräpäiden mielestä demokratian laki on pyhempi kuin kansakunnan onni ja menestys. Toinen siis pyrkii suojelemaan kaikkein kehnointakin hirmuhallitusta, joka tuhoaa kansan perin juurin, koska se sillä hetkellä on valtion arvovallan ruumiillistuma, toinen taas hylkää kaikkein siunauksellisimmankin hallituksen, jollei se vastaa hänen käsitystään demokratiasta. 

Aivan samalla tavoin sietävät nykyiset saksalaiset pasifistimme vaiti ollen jokaisen, vaikka kuinkakin verisen kansakunnan sorron, tulipa se vaikka kaikkein kehnoimpien sotilasviranomaisten taholta, jos siihen asiaintilaan voidaan saada muutos ainoastaan vastarinnan avulla, siis väkivallalla, koska se on ristiriidassa hänen rauhanyhdistyksensä hengen kanssa. Kansainväliset saksalaiset sosialistit voivat antaa riistää itsensä putipuhtaiksi sulaa yhteenkuuluvaisuuttaan muun maailman kanssa, he itse kuittaavat kaiken nyökäyttämällä veljellisesti päätään eivätkä ajattele kostoa eivätkä edes suojella itseään, koska he kerran ovat ; saksalaisia. Tämä voi olla kylläkin surullista, mutta jos mieli muuttaa jokin asia, se täytyy ensin tuntea. Samoin on laita siinäkin kohdin, miten laimeasti osa papistosta puolusti saksalaisuuden etuja. Tämä ei johdu sinänsä ilkeämielisestä, pahasta tahdosta, ei liioin ; sanottakoon ylhäältäpäin tulleesta käskystä, vaan me pidämme tuollaista kansallisen lujuuden puutetta ainoastaan toisaalta tuloksena puutteellisesta kasvatuksesta saksalaisen itsetuntoon nuoruudesta pitäen, toisaalta ehdottomana alistumisena epäjumalaksi muuttuneeseen aatteeseen. 

Kasvatus demokratiaan, kansainväliseen sosialismiin, pasifismiin yms. on kangistunut niin yksipuoliseksi, siis niiden omilta näkökannoilta puhtaasti omakohtaiseksi, että tuo periaatteellinen käsityskanta vaikuttaa myös koko muusta maailmasta saatuun kuvaan, kun taas suhtautuminen saksalaisuuteen oli tietenkin heti nuoruudesta lähtien yksinomaan perin ulkokohtaista. Pasifistit siis, antautuessaan varauksitta omakohtaisesti aatteensa lumoihin, aina ensinnä tutkailevat (mikäli he ovat saksalaisia) joka kerta, silloinkin, kun heidän omaa kansaansa uhkaisi mitä suurin onnettomuus ja vääryys, aina ulkokohtaista oikeutta eivätkä koskaan puhtaan, aidon itsesäilytysvaiston pakosta liity oman joukkonsa riveihin taistelemaan mukaan. Miten suuressa määrin asianlaita on näin myöskin eri uskontunnustusten suhteen, sen osoittaa seuraava: Protestanttisuus voi oman olemuksensa pohjalta paremmin puolustaa saksalaisuuden etuja, sikäli kuin tämä puolustaminen perustuu jo protestanttisuuden omaan alkuperään ja myöhempiin perinteisiin; mutta niin pian kuin kansallisten etujen puolustusta täytyisi toteuttaa sellaisella alalla, jollaista joko puuttuu protestanttisuuden mielikuvamaailman ja perinteisen kehityksen yleislinjalta tai jonka se suorastaan torjuu jostakin syystä, silloin protestanttisuudesta ei enää ole apua. Siten protestanttisuus kyllä aina puolustaa kaiken saksalaisen edistämistä, sikäli kuin on kysymys sisäisestä puhtaudesta tai kansallisesta syventymisestä, saksalaisen olemuksen, saksan kielen ja myös Saksan vapauden puolustamisesta, koska kaikella sillä on lujat perusteet protestanttisuudessa itsessään; mutta se asettuu oitis mitä vihamielisimmin vastustamaan jokaista yritystä pelastaa kansakunnan tämän pahimman verivihollisen kourista, koska sen asenne juutalaisuuteen on kerta kaikkiaan enemmän tai vähemmän kiinteästi

vahvistettu dogmaattisesti. Ja kuitenkin tässä on nyt se kysymys, että jollei sitä ratkaista, kaikki muut Saksan uudestisyntymis; tai kohottamisyritykset ovat ja pysyvät täysin turhina ja mahdottomina. Wienissä oloaikanani minulla oli yllin kyllin aikaa ja tilaisuutta tutkia tätäkin kysymystä ilman ennakkoasennoitumista, ja silloin saatoin jokapäiväisessä käytännössä tuhannesti todeta tämän katsantokannan paikkansa pitäväksi. 

Tuossa mitä erilaisimpien kansallisuuksien polttopisteessä osoittautui oitis kaikkein selvimmin, että ainoastaan saksalaiset pasifistit aina yrittävät ulkokohtaisesti suhtautua oman kansakuntansa asiaan, mutta juutalaiset eivät koskaan samalla tavoin juutalaiskansan asiaan; että ainoastaan saksalaiset sosialistit ovat kansainvälisiä sellaisessa mielessä, että se kieltää heitä hankkimasta oikeutta omalle kansalleen muulla tavoin kuin ruikuttaen ja vaikertaen kerjäämällä sitä kansainvälisiltä tovereiltaan mutta että tshekit ja puolalaiset eivät koskaan tee siten, jne.; Sanalla sanoen, tulin jo silloin huomaamaan, että onnettomuus johtuu ainoastaan osaksi noista opeista itsestään, mutta osaksi meidän aivan riittämättömästä kasvatuksestamme oman kansallisuutemme tuntoon ylipäänsä ja siitä johtuvasta vähemmästä antaumuksesta sille. Siten jäi pois ensimmäinen puhtaasti teoreettinen syy ja perusta suursaksalaisen liikkeen taistelulta katolilaisuutta vastaan sinänsä. 

Kasvatettakoon saksalaista kansaa heti nuoruudesta pitäen sellaiseen yksinomaisen oman kansallisuutensa oikeuksien tuntemukseen älköönkä jo lasten sydämiä myrkytettäkö meidän ulkokohtaisuutemme ja tasapuolisuutemme kirouksella myöskin oman minän säilyttämistä koskevissa asioissa, niin ennen pitkää nähdään, että (mutta sen edellytyksenä on, että maassa on jyrkästi kansallinen hallitus) Saksan katolilaiset aina ovat saksalaisia, samoin kuin Irlannin, Puolan ja Ranskan katolilaiset oman maansa kansalaisia. Mutta valtavimman todistuksen tästä tarjosi se aika, joka viimeksi kutsui kansamme suojelemaan omaa olemassaoloaan historian tuomioistuimen edessä sen taistelussa elämästä ja kuolemasta. 

Niin kauan kuin ei ylintä johtoa puuttunut, kansa täytti tehtävänsä ja velvollisuutensa mitä valtavimmalla tavalla. Olipa protestanttinen tai katolinen pappi, molemmatkin omalta osaltaan tavattomassa määrin auttoivat pitämään siksi kauan aikaa yllä puolustusvoimaamme, ei ainoastaan rintamalla, vaan vielä enemmänkin kotiseudulla. Noina vuosina, ja erikoisesti ensimmäisen innostuksen aikana, oli molemmissa leireissä todellakin olemassa yksi ainoa pyhä Saksan valtakunta, jonka olemassaolon ja tulevaisuuden puolesta jok'ikinen omalla tavallaan rukoili  taivasta. Itävallan suursaksalaisen liikkeen olisi pitänyt aikoinaan tehdä itselleen eräs kysymys: onko Itävallan saksalaisten säilyminen mahdollista säilyttämällä katolinen uskontunnustus vai eikö? Jos vastaus olisi ollut myöntävä, silloin ei valtiollinen puolue olisi saanut puuttua uskonnollisiin, saati tunnustuksellisiin kysymyksiin; mutta jos vastaus olisi ollut kieltävä, silloin olisi maassa ollut saatava syntymään uskonnollinen uudistus, mutta ei ikinä valtiollista puoluetta. Joka luulee pääsevänsä valtiollisen järjestön kiertotietä käyttämällä uskonnolliseen uudistukseen, osoittaa vain, että häneltä tykkänään puuttuu alkeellisintakin aavistusta uskonnollisten käsitysten tai kerrassaan uskontunnustusten synnystä j a niiden kirkollisesta vaikutuksesta. Tässä asiassa ei voi tosiaankaan palvella kahta herraa. Pidän uskonnon perustamista tai hävittämistä sittenkin olennaisesti suurempana tapauksena kuin valtion perustamista tai tuhoamista, puolueiden perustamisesta tai lopettamisesta ollenkaan puhumattakaan. Älköön sanottako, että mainitut hyökkäykset olivat ainoastaan toisen puolen tekemien hyökkäysten torjuntaa. Varmastikaan eivät tunnottomat ihmiset liene koskaan kavahtaneet tehdä myöskin uskontoa poliittisen kaupanhierontansa välikappaleeksi (sillä sellaisesta kaupanhieronnasta on moisilla olioilla aina ja melkein yksinomaan kysymys); mutta yhtä varmasti on väärin tehdä uskontoa tai myöskään tunnustusta vastuunalaiseksi hylkiöjoukoista, jotka käyttävät sitä väärin juuri samalla tavalla kuin he todennäköisesti ottaisivat alhaisten vaistojensa palvelukseen mitä tahansa muutakin. 

Ei mikään voi olla semmoiselle parlamentaariselle epäkelvolle ja tyhjäntoimittajalle mieluisampaa kuin että hänelle tarjoutuu, ainakin, jälkeenpäin, tilaisuus puhdistautua poliittisista keinotteluistaan. Sillä niin pian kuin tehdään uskonto tai tunnustuskin vastuunalaiseksi omasta mieskohtaisesta huonoudesta ja sen tähden hyökätään niiden kimppuun, tuo valheellinen, epärehellinen lurjus huutaa heti hirveällä äänellä koko maailman todistajakseen, miten oikeutettua hänen menettelynsä on siihen saakka ollut ja miten sekä kirkon että uskonnon on kiittäminen pelastuksestaan yksinomaan häntä ja hänen suupalttiuttaan. Yhtä typeriltä kuin helposti unohtavilta aikalaisilta jää silloin jo yksistään kovalta melulta koko taistelun todellinen alkuunpanija huomaamatta, tai he eivät häntä enää muista, ja silloin tuo lurjus on oikeastaan päässyt toivomilleen perille. Ettei asialla ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, sen tuollainen hiiviskelijä tietää erittäin hyvin; hän siis nauraa salaa partaansa,  kun taas hänen rehellinen, mutta taitamaton vastustajansa menettää taistelun ja lopulta, epäillessään ihmiskunnan oikeutta ja järkevyyttä, vetäytyy syrjään kaikesta. Mutta toisessakin suhteessa olisi väärin tehdä uskontoa sinänsä vastuunalaiseksi yksilöiden hairahduksista.  

Vertailtakoon tuon näkyvän järjestön suuruutta ihmisten keskimääräiseen syntisyyteen ja pahuuteen ylipäänsä, niin täytyy myöntää, että siinä sentään on hyvän ja pahan keskinäinen suhde parempi kuin muualla. Tietenkin on pappienkin joukossa sellaisia, joille heidän pyhä kutsumuksensa on pelkästään valtiollisen kunnianhimon tyydyttämiskeino, jopa semmoisia, jotka poliittisen taistelun tuoksinassa lievimmin sanoen valitettavalla tavalla unohtavat, että heidän tulisi olla korkeamman totuuden vaalijoita eikä valheen ja parjauksen edustajia ; mutta yhtä tuollaista arvotonta kohtaan on tuhat ja enemmänkin kunniallisia sielunpaimenia, jotka mitä uskollisimmin omistautuvat kutsumukselleen ja jotka meidän nykyisenä yhtä valheellisena kuin turmeltuneenakin aikanamme kohoavat kuin pienet saaret yleisen tason suosta. 

Samalla tavoin kuin minä en tuomitse enkä saa tuomita kirkkoa sellaisenaan, jos joku langennut papinkaapuinen olio saastaisesti rikkoo siveellisyyttä, en liioin silloinkaan, kun joku monien joukosta tahraa ja pettää kansallisuutensa sellaisina aikoina, jolloin moiset tapaukset muualla ovat melkein jokapäiväisiä ilmiöitä. Varsinkaan nykyaikana ei pidä unohtaa, että jok'ikistä sellaista kavaltajaa kohti on tuhansia, joiden sydän vuotaa verta säälistä heidän nähdessään kansansa onnettomuuden ja jotka kansakuntamme parhaimmiston tavoin kaipaavat sitä aikaa ja hetkeä, jolloin taivas taas hymyilee meillekin. Mutta sille, joka vastaa tähän, ettei tässä ole kysymys niin pienistä jokapäiväisistä pulmista, vaan periaatteellista totuudellisuutta koskevista tai dogmaattisluonteisista kysymyksistä, voidaan vastata tekemällä hänelle vain uusi kysymys: Jos luulet olevasi kohtalon valitsema julistamaan tässä totuutta, niin tee niin; mutta sinulla pitää siinä tapauksessa myöskin olla tarpeeksi rohkeutta, ettet yritä ryhtyä tekemään sitä käyttämällä kiertotienä valtiollista puoluetta ; sillä sekin on keinottelua  ;, vaan aseta nykyisen huonomman sijaan tulevaisuuden varalle oma parempi ehdotuksesi. Jos sinulta puuttuu rohkeutta tai jollet itse ole täysin selvillä siitä paremmasta, mitä aiot ehdottaa, niin pidä kyntesi erillään koko asiasta; mutta ä1ä missään tapauksessa yritäkään käyttämällä kiertotienä poliittista liikettä pyrkiä sellaiseen, mitä et uskalla tehdä avoimin otsin. valtiollisilla puolueilla ei ole mitään tekemistä uskonnollisten ongelmien kanssa, niin kauan kuin nämä eivät kansalle vieraina jäydä oman rodun siveellisyyttä ja hyviä tapoja; samoin kuin ei uskontoa pidä sekoittaa poliittiseen vallattomuuteen. Jos kirkolliset arvohenkilöt käyttävät hyväkseen uskonnollisia laitoksia tai oppejakin vahingoittaakseen omaa kansakuntaansa, silloin heitä ei saa koskaan seurata tällä tiellä eikä taistella heitä vastaan samoin asein. 

Valtiollisen johtajan tulee aina pitää kansansa uskonnolliset opit ja laitokset loukkaamattomina, tai muuten hän ei saa olla poliitikko, vaan hänen pitää olla uudistaja, reformaattori, mikäli hänessä on oikeaa ainesta siihen! Muunlainen asenne johtaisi ainakin Saksassa järkyttävään onnettomuuteen. Tutkiessani suursaksalaista liikettä ja sen Roomaa vastaan käymää taistelua päädyin jo silloin ja varsinkin myöhäisempinä vuosina seuraavaan vakaumukseen: Tuon puolueen yhteiskunnallisen kysymyksen merkitystä kohtaan osoittama ymmärtämyksen puute maksoi sille kansan todella taistelukelpoiset suuret joukot; parlamenttiin meno ehkäisi sen valtavaa vauhtia ja kasasi siihen kaikki tuon laitoksen omat heikkoudet; taistelu katolista kirkkoa vastaan teki sen mahdottomaksi monissa pikkuporvaris; ja keskisäädyn piireissä ja riisti siltä siten lukemattomia parhaita aineksia, mitä kansakunta ylipäänsä voi sanoa omikseen. 

Itävallan kulttuuritaistelun käytännöllinen tulos oli kutakuinkin samaa kuin tyhjä. Totta kyllä sen onnistui riistää kirkolta lähes 100 000 jäsentä, tämän silti kärsimättä siitä edes sanottavaa haittaa. Sen ei tässä tapauksessa todellakaan tarvinnut uhrata ainoaakaan kyyneltä kadotettujen lampaidensa vuoksi; sillä se menetti vain sellaista, mikä ei ollut enää pitkiin aikoihin sitä ennenkään sisimmässään täydelleen sille kuulunut. Se juuri oli tämän uuden uudistuksen ja vanhan uskonpuhdistuksen vastakohta: vanhan uskonpuhdistuksen aikana kirkon monet parhaimmat jäsenet käänsivät sille selkänsä sisäisen uskonnollisen vakaumuksensa pakosta, mutta tällä kertaa eronneet olivat jo ennestään penseitä, vieläpä poliittisluonteisen harkinnan tuloksena. 

Juuri poliittiselta näkökannalta tulos oli yhtä naurettava kuin samalla surullinenkin. Taaskin oli lupaava poliittinen saksalaisen kansan pelastusliike mennyt myttyyn siitä syystä, ettei sitä ollut   johdettu välttämättömään, arkailemattomaan, asiallisen järkevään tapaan, vaan se oli eksynyt aloille, jotka pakostakin johtivat hajaannukseen. Sillä muudan asia on varmastikin totta: Suursaksalainen liike ei varmaankaan olisi koskaan tehnyt tuota virhettä, jollei sillä olisi ollut liian vähän suurten joukkojen ajattelutavan ymmärtämystä. Jos sen johtajat olisivat olleet selvillä siitä, ettei suurille joukoille pidä koskaan, jos mieli ylipäänsä saavuttaa tuloksia, jo puhtaasti sielullisesta harkinnasta johtuen, osoittaa yht'aikaa kahta tai useampia vastustajia, koska se johtaa iskuvoimien täydelliseen hajaantumiseen, niin suursaksalaisen liikkeenkin hyökkäyssuunta olisi jo siitä syystä kohdistettu yhteen ainoaan vastustajaan. Ei mikään ole valtiollisille puolueille vaarallisempaa, kuin että ne päätöksissään antavat sellaisten omahyväisten haihattelijoiden johtaa itseään, jotka tahtovat kaikkea mahdollista kykenemättä koskaan saavuttamaan mitään pienintäkään. Vaikka jonkin uskontunnustuksen suhteen olisi kuinkakin paljon todella moittimisen syytä, ei poliittinen puolue sentään koskaan saa päästää hetkeksikään näkyvistään sitä tosiasiaa, että kaikkien historian tähänastisten kokemusten mukaan ei samanlaisessa asemassa olevan puhtaasti valtiollisen puolueen ole vielä koskaan onnistunut saada aikaan uskonnollista uudistusta. Mutta eihän historiaa toki tutkita sen vuoksi, että sinä hetkenä, jolloin sitä käytännössä pitäisi käyttää hyväksi, sen oppeja ei muisteta tai sitten luullaan, että tilanne nyt on toinen, joten siis sen ikuisia totuuksia ei enää voi käyttää; ei, siitä täytyy  oppia juuri, miten sitä voi käyttää hyödyllisesti nykyhetkenä. Joka ei siihen pysty, älköön kuvitelkokaan olevansa poliittinen johtaja; hän on tosiasiassa pinnallinen, joskin useimmissa tapauksissa kovin omahyväinen narri, eikä suurinkaan hyvä tahto korvaa hänen käytännöllistä kyvyttömyyttään. 

Ylipäänsä on kaikkien todella suurten kansanjohtajien taito kaikkina aikoina ollut lähinnä se, etteivät he ole hajoittaneet kansan huomiota, vaan aina keskittäneet sen yhteen ainoaan tiettyyn vastustajaan.  Kuta yhtenäisempi tämä kansan taistelutahdon panos on, sitä suuremmaksi kasvaa liikkeen magneettinen vetovoima, sitä valtavammaksi sen iskujen vauhti ja teho. Suuren johtajan nerouteen kuuluu, että hän aina voi saada toisistaan erossakin olevat vastustajat näyttämään siltä, kuin nämä kaikki kuuluisivat vain yhteen ja samaan luokkaan, koska se havainto, että vihollisia on useita, on heikoissa ja epävarmoissa luonteissa liiankin helposti epäilyksen alkuna heidän oman asiansa oikeudesta. Kun horjuva joukko huomaa joutuneensa taisteluun kovin monia vihollisia vastaan, herää heti paikalla objektiivisuus, ulkokohtaisuus, ja herättää kysymyksen, ovatko kaikki nuo toiset todellakin väärässä ja ainoastaan oma kansa tai oma liike oikeassa. Mutta siitä jo seuraa ensimmäinen omien voimien lamaantuminen. Sen vuoksi täytyy monien keskenään sisäisesti erilaisten vastustajien joukkoa aina käsitellä yhtenä kokonaisuutena, niin että taistelua omien kannattajien käsityksen mukaan käydään vain yhtä ainoaa vihollista vastaan. Se lujittaa luottamusta oman asian oikeuteen ja kiihdyttää suuttumusta sen kimppuun hyökkääjiä kohtaan. Tämän seikan ymmärtämisen puute maksoi aikoinaan suursaksalaiselle liikkeelle sen menestyksen. Sen päämäärä oli oikein oivallettu, tahto oli vilpitön, mutta se tie, jota lähdettiin kulkemaan, oli väärä. Se muistutti vuoristokiipeilijää, joka kyllä pitää katseensa suunnattuna siihen vuorenhuippuun, jonne hänen on määrä päästä, ja myös lähtee matkaan mitä päättäväisimmin ja voimakkaimmin, mutta ei ollenkaan tarkkaa tietä, vaan pitäessään koko ajan katseen suunnattuna päämaaliin ei huomaa katsoa eikä tarkata kiipeämäänsä polkua ja lopulta siinä kompastuu. Tämän liikkeen suuren kilpailijan, kristillis;sosiaalisen puolueen, laita tuntui olevan juuri päinvastoin. 

Tie, jota se lähti kulkemaan, oli viisaasti ja oikein valittu, mutta siltä puuttui selvää ja selkeää tietoisuutta päämäärästä. Melkein kaikissa niissä kysymyksissä, missä suursaksalainen liike osui harhaan, kristillis;sosiaalisen puolueen asenne oli oikea ja suunnitelmallinen. Sillä oli välttämätöntä suurten joukkojen merkityksen tajua ja se varasi varmoiksi kannattajikseen ainakin osan niistä heti ensi päivästä alkaen avoimesti korostamalla yhteiskunnallista luonnettaan. Koska puolue pääasiallisesti pyrki hankkimaan kannattajikseen pikkuporvariston ja alemman keskisäädyn ja käsityöläisluokan, se sai yhtä uskollisen kuin kestävänkin ja uhrautuvan kannattajajoukon. Se karttoi kaikkea taistelua uskonnollisten laitosten kanssa ja hankki itselleen siten tukea niin mahtavan järjestön kuin kirkon taholta. Niinpä sillä olikin ainoastaan yksi todella suuri päävastustaja. Se käsitti suuripiirteisen propagandan merkityksen ja osasi mestarillisesti vedota kannattajiensa suurten joukkojen sielullisiin vaistoihin. 

Kun ei tämän puolueen sittenkään onnistunut saavuttaa uneksimaansa päämäärää, Itävallan pelastusta, se johtui kahdesta tien valinnassa tehdystä virheestä samoin kuin itse päämäärän epäselvyydestä. Uuden liikkeen juutalaisvihollisuus oli rakentunut uskonnolliselle aatteelle rotutietoisuuden asemesta. Syynä siihen, että tämä virhe tuli tehdyksi, oli sama seikka, joka aiheutti puolueen toisenkin erehdyksen. Jos mieli kristillis;sosiaalisen puolueen saada Itävalta pelastetuksi, se ei, perustajiensa käsityksen mukaan, saanut asettua rotuperiaatteen kannalle, koska lyhyessä ajassa olisi tapahtunut valtakunnan yleinen hajoaminen. Mutta erikoisesti itse Wienin kaupungissa vallitsevat olot vaativat, puolueen johtajien mielestä, mahdollisimman suuressa määrin syrjäyttämään kaikki erottavat tekijät ja sen sijaan korostamaan kaikkia yhdistäviä näkökohtia. 

Wienissä oli jo siihen aikaan niin viljalti varsinkin tshekkiläisiä aineksia, että ainoastaan noudattamalla mitä suurinta suvaitsevaisuutta kaikissa rotukysymyksissä nämä voitiin pitää koossa samassa puolueessa, joka ei ollut heti alusta pitäen saksalaisvihollinen. Jos mieli Itävalta pelastaa, ei saanut mitenkään luopua siitä. Sen vuoksi pyrittiin voittamaan uuden puolueen kannattajiksi varsinkin Wienin erittäin lukuisat tshekkiläiset pikkuteollisuudenharjoittajat käymällä taistelua liberaalista Manchesterin;periaatetta vastaan ja arveltiin siitä saadun tunnussana, joka kantaisi yli vanhan Itävallan kaikkien kansallisuuserojen taistelussa juutalaisuutta vastaan uskonnollisella pohjalla. Varsin lähellä on otaksuma, että taistelu sellaisella perusteella aiheutti juutalaismaailmalle sangen vähän huolta. Pahimmassa tapauksessa riitti yhä vielä muutama pisara kastevettä pelastamaan sekä ’gesheftin’ että juutalaisuudenkin. Niin pinnallisin perusteluin ei päästäkään koskaan vakavasti tieteellisesti käsittelemään koko ongelmaa, siten vain vieroitettiin liiankin monta, joista moisen juutalaisvastaisen taistelun tietenkin täytyi olla käsittämätöntä. Aatteen kannattajia hankkiva teho rajoittui siten melkein. tyystin henkisesti ahtaasti ajatteleviin piireihin, jollei kuka puhtaasti tunteenomaisen tajunnan syrjäyttäen halunnut pyrkiä asiasta todella perille. Älymystö pysytteli siitä periaatteessa syrjässä. Asia sai siitä vähitellen yhä suuremmassa määrin sen leiman, että tässä oli kaiken kaikkiaan lähinnä kysymyksessä uusi juutalaisten käännyttämisyritys, jollei kerrassaan tietyn kilpailukateuden ilmaus. Mutta sillä taistelu menetti ylevän leimansa ja tuntui monista, eikä suinkaan huonoimmista, kansalaisista epämoraaliselta ja hylättävältä. Puuttui sellaista vakaumusta, että tässä oli kysymys koko ihmiskuntaa koskevasta elinkysymyksestä, jonka ratkaisun varassa oli kaikkien ei;juutalaisten kansojen kohtalo. Tästä puolinaisuudesta johtuen kristillis;sosiaalisen puolueen juutalaisvastainen asenne menetti merkityksensä. Se oli näennäistä taistelua juutalaisuutta vastaan, joka oli melkein pahempaa kuin ettei sitä olisi ollut ollenkaan; sillä tällä tavalla ihmiset tuuditettiin turvallisuuteen, kaikki luulivat, että näin oli saatu luja ote vastustajasta, vaikka tosiasiassa olikin itse jouduttu nenästä vedetyiksi. 

Mutta juutalaiset olivat myös lyhyessä ajassa tottuneet tämänlaiseen juutalaisvastaiseen taisteluun, niin että heistä olisi varmaankin ollut kiusallisempaa, jos se olisi kokonaan loppunut, kuin mitä sen olemassaolo heitä esti tai haittasi. Jos jo tässä täytyi tehdä raskas uhraus kansallisuuksien valtion vuoksi, niin vielä paljon suurempi täytyi tehdä saksalaisuuden asian ajamisen kannalta sinänsä. Ei  saanut olla kansallismielinen, natsionalisti, jollei Wienissä halunnut menettää pohjaa jalkojensa alta. Toivottiin voitavan, tämä kysymys hellävaroen kiertämällä, vielä pelastaa Habsburgien valtakunta, mutta se ajettiin juuri siten tuhoon. Mutta sillä tavoin liike menetti sen valtavan voimanlähteensä, joka yksin ajan pitkään pystyy täyttämään poliittisen puolueen sisäisellä käyttövoimalla. Kristillis;sosiaalinen puolue muodostui juuri siten minkä tahansa muun puolueen kaltaiseksi. Seurasin aikoinani molempia noita liikkeitä mitä tarkimmin, toista sydämeni sisimmän sykinnän voimalla, toista sen merkillisen miehen vastustamattoman ihailun vallassa, joka jo siihen aikaan oli mielestäni kuin koko Itävallan saksalaisuuden katkera tunnuskuva. Kun jättiläismäinen ruumissaatto saattoi pormestarivainajaa kaupungin Raatihuoneesta pitkin Ring;katua, olin itsekin niiden monien satojentuhansien joukossa, jotka katselivat tuota surusaattoa. Sisimmässäni järkyttyneenä katsoessani sanoi tunne, että tuonkin miehen työ oli tuomittu raukeamaan tyhjiin sen kohtalon uhrina, joka vääjäämättömästi ajoi valtakuntaa kohti perikatoa. Jos tohtori Karl Lueger olisi elänyt Saksassa, hän olisi joutunut kansamme suurten johtajien joukkoon; mutta se seikka, että hän vaikutti tuossa mahdottomassa valtiossa, oli onnetonta hänen työnsä ja hänen omalta kannaltaan. 

Hänen kuolemansa aikoina jo kasvoivat pikku liekit Balkanilla kuukaudesta kuukauteen yhä ahnaammiksi, niin että kohtalo armollisesti säästi häntä näkemästä sitä, minkä hän oli vielä luullut voivansa ehkäistä. Mutta minä koetin päästä selville ensimmäisen liikkeen tyrehtymisen ja toisen epäonnistumisen syistä ja päädyin siihen lujaan vakaumukseen, että noiden molempien virheet olivat ollenkaan kiinnittämättä huomiota siihen seikkaan, että vanhassa Itävallassa oli mahdoton enää valtiota lujittaa, seuraavat: Suursaksalainen liike osui kyllä oikeaan periaatteellisessa käsityksessään tarkoitusperästään, saksalaisuuden uudistuksesta, mutta epäonnistui onnettomasti menettelytapojen valinnassa. Se oli kansallismielinen, mutta valitettavasti ei tarpeeksi yhteiskunnnallinen voidakseen voittaa suuria joukkoja puolelleen. Mutta sen juutalaisvihollisuus pohjautui rotukysymyksen merkityksen oikeaan tajuntaan eikä uskonnollisiin käsityksiin. Sen taistelu tiettyä uskontunnustusta vastaan sen sijaan oli sekä tosiasiallisesti että taktillisesti harhaan osunut. 

Kristillis;sosiaalisella liikkeellä oli epäselvä käsitys saksalaisuuden uudestisyntymisestä päämaalina, mutta sillä oli ymmärrystä ja onnea etsiessään tietään puolueena. Se käsitti yhteiskunnallisen kysymyksen merkityksen, iski harhaan taistelussaan juutalaisuutta vastaan, eikä sillä ollut aavistustakaan kansallisen ajatuksen voimasta. Jos kristillis;sosiaalisella puolueella olisi viisaan laajojen kansankerrosten tuntemuksensa lisäksi vielä ollut oikea käsitys rotukysymyksen merkityksestä, niin kuin suursaksalainen liike sen oli käsittänyt, ja jos vihdoin puolue itse olisi ollut kansallismielinen, tai jos suursaksalaisella liikkeellä juutalaiskysymyksen päämäärän ja kansallisuusajatuksen merkityksen oikean tajuamisen lisäksi vielä olisi ollut kristillis;sosiaalisen puolueen käytännöllinen viisaus, mutta varsinkin jos se olisi omaksunut tämän asenteen sosialismin suhteen, siitä olisi kehittynyt se liike, joka jo siihen aikaan olisi vakaumukseni mukaan voinut menestyksellisesti puuttua saksalaisuuden kohtaloihin. 

Mutta ettei näin käynyt, siihen oli suurimpana syynä Itävallan valtion olemus. Kun en nähnyt vakaumustani toteutuneena ainoassakaan toisessa puolueessa, en seuraavina aikoina liioin voinut päättää liittyä ainoaankaan jo olemassa olevaan järjestöön, saati sitten taistella mukana niiden riveissä. Pidin jo siihen aikaan kaikki poliittisia liikkeitä harhaan osuneina ja kykenemättöminä ajamaan perille saksalaisen kansan kansallista uudestisyntymistä suuremmassa laajuudessa eikä pelkästään ulkonaisesti. Sisäinen inhoni ja vastenmielisyyteni Habsburgien valtiota kohtaan kasvoi noina aikoina yhä suuremmaksi. Kuta enemmän aloin pohtia varsinkin ulkopoliittisia kysymyksiä, sitä lujemmaksi lujittui vakaumukseni, että tuo valtiomuodostuma saattoi koitua ainoastaan onnettomuudeksi saksalaisuudelle. Yhä selvemmin näin vihdoin myös, ettei sen saksalaisen kansallisuuden kohtalo enää ratkeaisi tästä paikasta käsin, vaan itse Saksan valtakunnassa. Tämä ei vain koskenut pelkästään poliittisia kysymyksiä, vaan yhtä suuressa määrin ylimalkaan kaikkia koko sivistyselämän ilmiöitä. Itävallan valtiossa oli havaittavissa myöskin tällä alalla, puhtaasti sivistyksellisissä ja taiteellisissa kysymyksissä kaikkia lamautumisen merkkejä, ainakin siinä suhteessa, että ne olivat saksalaiselle kansakunnalle merkityksettömiä. Tämä oli eniten havaittavissa arkkitehtuurin alalla. Uusimman rakennustaiteen oli jo siitä syystä mahdoton päästä Itävallassa erikoisen suuriin saavutuksiin, että tehtävät olivat siitä lähtien, kun Ring;katu oli saatu valmiiksi, ainakin Wienissä olleet vähäpätöisiä niiden suunnitelmien rinnalla, joita parhaillaan kohosi ja versoi Saksassa. Aloin sitten yhä enemmän elää kaksoiselämää; järki ja todellisuus käskivät käymään katkeran, mutta siunauksellisen koulun Itävallassa päähän saakka, mutta sydän oli toisaalla. 

Mieleni oli noihin aikoihin vallannut jäytävä tyytymättömyys, kuta selvemmin huomasin tämän valtion sisäisen onttouden ja miten mahdoton sitä oli pelastaa, mutta samalla tunsin aivan varmasti, että tämä valtio loppujen lopuksikin saattoi joka suhteessa koitua ainoastaan saksalaisen kansan onnettomuudeksi.

Olin vakuuttunut siitä, että tämä valtio varmasti estäisi ja ehkäisisi jokaista todella suurta saksalaista, samoin kuin se toisaalta edistäisi jokaista epäsaksalaista ilmiötä. Se rotujensekoitus, joka oli nähtävissä pääkaupungissa, tuntui vastenmieliseltä, samoin vastenmieliseltä koko kansojen sekamelska ;tshekkejä, -puolalaisia, -unkarilaisia, -ruteeneja, -serbialaisiaa, -kroaatteja jne., mutta kaikkien näiden lomassa ihmiskunnan ikuisina mätäbakteereina ; juutalaisia ja taas juutalaisia. Tämä jättiläiskaupunki oli mielestäni kuin mikäkin sukurutsauksen ruumiillistuma. Lapsuudenaikani saksan kieli oli sitä murretta, jota puhutaan myöskin Etelä;Baijerissa. En voinut unohtaa sitä enempää kuin oppia Wienin katukieltäkään. Kuta kauemmin tuossa kaupungissa asuin, sitä kiihkeämmäksi yltyi vihani tuota vierasta kansojensekoitusta kohtaan, joka alkoi pureutua kiinni tähän vanhaan saksalaiseen kulttuurikeskukseen. Mutta se ajatus, että tämä valtio voisi vielä pitkänkin aikaa pysyä pystyssä, tuntui minusta suorastaan naurettavalta. Itävalta oli siihen aikaan kuin vanha mosaiikkikuva, jossa yksityisiä pikku kiviä koossa pitävä laasti oli vanhuuttaan ruvennut rapautumaan ja murenemaan; niin kauan kuin sellaiseen taideteokseen ei kajota, se yhä vielä tekee kokonaisuuden harhavaikutelman, mutta jahka se saisi sysäyksen, se murtuisi tuhansiksi siruiksi. Kysymys oli niin ollen ainoastaan siitä, milloin tuo isku tulisi. 

Kun sydämeni ei ollut koskaan sykkinyt lämpimästi Itävallan monarkialle, vaan ainoastaan Saksan valtakunnalle, saatoin pitää tämän valtion perikatoa vain sen saksalaisen kansakunnan vapautumisen alkuna. Kaikista näistä syistä mielessäni heräsi yhä voimakkaampana kaipuu päästä vihdoinkin sinne, minne salaiset toiveet ja salassa pidetty rakkaus olivat minua vetäneet jo varhaisesta nuoruudestani saakka. Toivoin voivani joskus luoda itselleni nimen arkkitehtina ja palvella omaa kansakuntaani rehellisesti ja rehdisti niissä puitteissa, isommissa tai pienemmissä, jotka kohtalo kyllä minulle määräisi. Loppujen lopuksi halusin vielä saavuttaa sen onnen, että saisin elää ja vaikuttaa siellä, missä aikanaan voisi toteutua sydämeni palavin toive: rakastetun kotiseutuni yhdistyminen yhteiseen isänmaahan, Saksan valtakuntaan. Monet eivät vielä tänä päivänäkään pysty käsittämään sellaisen kaipuun suuruutta, mutta minä vetoan niihin, joilta kohtalo on joko tähän saakka sen onnen kieltänyt tai julman armottomasti jälleen riistänyt; käännyn kaikkien niiden puoleen, jotka reväistyinä irti emämaasta joutuvat pakosta taistelemaan jopa oman kielen pyhän oikeuden puolesta, joita vainotaan ja kiusataan sen johdosta, että ovat pysyneet uskollisina isänmaalleen ja jotka nyt tuskallisen murheissaan kaipaavat sitä hetkeä, jolloin pääsevät palaamaan takaisin uskollisen äidin sydämen luo; käännyn heidän kaikkien puoleen ja tiedän: he ymmärtävät minua!  

Ainoastaan se, joka aivan omassa ruumiissaan joutuu tuntemaan, mitä merkitsee, että on saksalainen, mutta ei saa kuulua rakkaaseen isänmaahansa, voi arvata sen kaipuun syvyyden, joka aina ja kaikkina aikoina polttaa isänmaastaan erossa olevien lasten sydäntä. Se jäytää niitä, jotka on saanut valtaansa, riistää heiltä tyytyväisyyden ja onnentunteen, siihen saakka, kunnes isänkodin portit avautuvat ja yhteinen veri löytää levon ja rauhan yhteisessä valtakunnassa. Wien oli ja se jäi elämäni ankarimmaksi, mutta perinpohjaisimmaksi kouluksi. Ensi kerran olin siihen kaupunkiin saapunut puolittain vielä lapsena ja lähdin sieltä hiljaisena ja vakavaksi muuttuneena miehenä. Siinä kaupungissa sain suurin piirtein maailmankatsomuksen perusteet ja yksityiskohdissa valtiollisen katsantokantani pohjan, jota sitten myöhemmin on tarvinnut vain eräissä kohdin täydentää, mutta jota en ole koskaan menettänyt. Vasta nyt osaan itse oikein arvostella ja arvostaa silloisten oppivuosieni arvoa. 

Sen vuoksi olen käsitellyt tuota aikaa verraten yksityiskohtaisesti, koska se antoi minulle ensimmäisen havainto;opetuksen nimenomaan näissä kysymyksissä, jotka kuuluvat mukana sen puolueen perustaan, joka syntyi pienen pienoisesta alusta ja on nyt, vajaiden viiden vuoden kuluttua, kehittymässä suureksi joukkoliikkeeksi. En tiedä, millainen asenteeni juutalaisiin, sosiaalidemokratiaan tai pikemminkin koko marxilaisuuteen, yhteiskunnallisiin kysymyksiin jne. olisi tänä päivänä, jollei jo niin varhain olisi kohtalon painostuksesta ; ja oman lukemani perusteella hahmottunut omakohtaisten katsantokantojen perusta. Sillä vaikka isänmaan onnettomuus voikin panna tuhannet ja taas tuhannet ajattelemaan sortumisen sisäisiä syitä, se ei kuitenkaan voi ikinä johtaa siihen perinpohjaisuuteen ja syvempään käsitykseen, mikä selvenee sille, joka on vasta vuosikausia kestäneen taistelun hinnalla päässyt oman kohtalonsa herraksi.

---

Mein Kampf

ADOLF HITLER

Alkusanat

1. luku: Isänkodissa

2. luku: Oppi ja ahdinkovuodet Wienissä

3. luku: Yleisiä poliittisia mietelmiä Wienin ajaltani

4. luku: München

5. luku: Maailmansota

6. luku: Sotapropaganda

7. luku: Vallankumous

8. luku: Poliittisen toimintani alku

9. luku: Saksan työväenpuolue

10. luku: Sortumisen syyt

11. luku: Kansa ja rotu

12.luku: Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen

ensimmäinen kehitysaika

TOINEN OSA - KANSALLISSOSIALISTINEN LIIKE (PDF)

"Tietääksesi kuka hallitsee, selvitä, ketä et saa arvostella."

- Voltaire

Viva Palestina!

Latest Additions - Suomi

Juutalaisten holokaustin myytti 6 miljoonasta uhrista

Äärijuutalaiset tavoittelivat uutta Purim-joukkosurmaa Iranissa
David Duke

Israel controls U.S. Presidents
Biden, Trump, Obama, Bush, Clinton...

Kuvat  

Shahak: "Jewish History"

Holokaustin muistopäivä ja juutalainen ylivalta: Mark Weberin haastattelu

Viimeinen taistelu
Jürgen Graf

Sionistit ja palestiinalaisvastainen vihapuhe

Mein Kampf
Adolf Hitler

Black Muslim leader Louis Farrakhan's Epic Speech in Madison Square Garden, New York  - A must see!

Palestiinan vaiettu tuho

Stop Jewish Apartheid!

Massamedian vaikutus ja sen omistussuhteet

The Jewish hand behind Internet The Jews behind Google, Facebook, Wikipedia, Yahoo!, MySpace, eBay...

Juutalainen Ylivalta
David Duke

Kansainvälinen Juutalainen
Henry Ford

Garaudy: "The Founding Myths"

The Jews behind Islamophobia

AIPAC: Taas yksi kortti putoaa
American Dissident Voices

Siionin Viisaitten Pöytäkirjat

Videoita   
 

Juutalaisuuden opinkappaleet

Juutalaiset ja järjestäytynyt rikollisuus

Black Muslim leader Louis Farrakhan's Epic Speech in Madison Square Garden, New York  - A must see!

Aktivismi!