Mein Kampf

ADOLF HITLER

11. luku.

 KANSA JA ROTU.

 

On olemassa totuuksia, jotka ovat niin ilmeisiä, että ne juuri sen vuoksi jäävät tavalliselta maailmalta näkemättä tai ainakin huomaamatta. Maailma sivuuttaa tuollaiset ylen tavalliset viisaudet monestikin kuin sokea ja on mitä suurimmassa määrin hämmästynyt, jos äkkiä joku keksii sellaista, mikä sentään kaikkien pitäisi tietää. Kolumbuksen munia on kyllä sadointuhansin, mutta Kolumbuksia sen sijaan tapaa harvemmin. Niin siis ihmiset poikkeuksetta vaeltelevat luonnon tarhassa, kuvittelevat mielessään tietävänsä ja tuntevansa melkein kaiken ja kuitenkin sivuuttavat, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, kuin sokeat erään luonnon vallinnan kaikkein silmiinpistävimmän periaatteen: jokaisen elävien olentojen lajin muodostaman sisäisen suljetun kokonaisuuden. 

Jo pintapuolinenkin tarkastelu osoittaa luonnon elämisentahdon kaikkien lukemattomien ilmenemismuotojen melkeinpä rautaiseksi peruslaiksi oman lajin piiriin rajoittuneen lajinjatkumisen ja lisääntymisen. Jokainen eläin parittuu ainoastaan toisen samaan lajiin kuuluvan kanssa. Tiainen hakee toverikseen toisen tiaisen, peippo toisen peipon, kukko kanan, peltohiiri toisen peltohiiren, kotihiiri kotihiiren, koirassusi naarassuden,jne. Tässä voi tapahtua muutos ainoastaan poikkeuksellisissa olosuhteissa, ensi sijassa vankeuden pakonalaisuudessa tai kun muuten on mahdoton parittua saman lajin yksilöiden kesken.

Mutta silloin luonto ryhtyy kaikin keinoin sellaista vastustamaan, ja sen näkyvimpänä vastalauseena on joko se, että se kieltää sekasikiöiltä suvunjatkamiskyvyn, tai sitten se, että rajoittaa näiden myöhäisempien jälkeläisten hedelmällisyyttä; mutta useimmissa tapauksissa se riistää niiltä tautien tai vihollisten hyökkäysten vastustuskyvyn. Se on vain liiankin luonnollista. Jos kaksi elävää olentoa, jotka eivät ole täysin yhtä korkealla asteella risteytyvät, on tuloksena väliolento, joka on molempien vanhempien tasojen väliltä. Se siis merkitsee sitä, että poikanen on ylemmällä tasolla kuin vanhemmista rodullisesti alempi, mutta ei yhtä korkealla tasolla kuin heistä ylempi. Niin ollen se myöhemmin joutuu taistelussa tuolla ylemmällä tasolla olevia vastaan alakynteen. Mutta sellainen parittuminen on ristiriidassa luonnon tahdon kanssa, joka ylipäänsä elämän jalostukseen pyrkii. Tämän edellytyksenä ei ole ylempi ja alempiarvoisen yhdistäminen keskenään, vaan edellisen ehdoton voitolle pääsy. Vahvemman on hallittava, eikä sulauduttava heikompaan uhratakseen  sillä tavoin oman suuruutensa. Ainoastaan synnynnäisestä heikosta raukasta tämä voi tuntua julmalta, mutta senpä vuoksi sellainen onkin heikko, ahdasjärkinen ihminen; sillä jollei tämä laki olisi vallitsevana, silloinhan olisi kaikkea elimellisten elävien olentojen kuviteltavissa olevaa edelleen kehittymistä kerta kaikkiaan mahdoton ajatella. 

Tästä luonnossa yleispätevästä rodunpuhtauteen pyrkimisvietistä on seurauksena, ei ainoastaan eri rotujen tarkka rajoittuminen ulospäin, vaan myöskin niiden sisäisen olemuksen samankaltaisuus omassa piirissään. Kettu on aina kettu, hanhi aina hanhi, tiikeri pysyy aina tiikerinä jne., ja eri yksilöissä voi olla ainoastaan se ero, että jokin on toisia voimakkaampi, väkevämpi, ovelampi, sukkelampi, sitkeämpi tms. Mutta koskaan ei tapaa kettua, jolla olisi sisäisen olemuksensa pakosta inhimillisyyden puuskia hanhia kohtaan, ei liioin kissaa, joka olisi ystävällisesti kiintynyt hiiriin. Senpä vuoksi tässäkin syntyy keskinäinen taistelu, joka ei johdu niinkään paljon sisäisestä vastenmielisyydestä kuin pikemminkin nälän pakosta ja rakkaudesta. Molemmissa tapauksissa luonto pysyttelee rauhallisena, jopa tyydytettynä syrjästäkatselijana. Taistelussa jokapäiväisestä leivästä joutuvat kaikki heikot ja sairaat, toisia vähemmän päättäväiset alakynteen, samalla kuin koiraiden keskinen taistelu naaraasta suo siittämisoikeuden tai ainakin mahdollisuuden ainoastaan terveimmälle. Mutta aina taistelu on lajin terveyden ja vastustusvoiman edistämiskeino ja niin muodoin sen kehittymisen ja jalostumisen syy ja aihe. Jos asiainkulku olisi toisenlainen, silloin kaikki kehitys ja jalostuminen lakkaisi ja pikemminkin tapahtuisi juuri päinvastaista. Sillä koska huonommat ovat lukumäärältään aina voitolla parhaista, niin edelliset lisääntyisivät, jos kaikilla olisi yhtäläiset elossapysymis ja suvunjatkamismahdollisuudet, niin paljon nopeammin, että loppujen lopuksi parhaiden täytyisi pakostakin vetäytyä taka alalle. Sen vuoksi täytyy tässä tapahtua korjaus parempien hyväksi. Mutta siitä korjauksesta pitää huolen luonto itse alistamalla heikomman osan niin vaikeiden ja raskaiden elämänehtojen alaiseksi, että ne jo semmoisinaan rajoittavat lukumäärää eivätkä jäljelle jääneet liioin pääse valtoimenaan lisääntymään, vaan niidenkin keskuudessa tapahtuu taas uusi, armoton valinta voiman ja terveyden perusteella. 

Mutta niin vähän toivottavaa kuin luonnon kannalta onkin heikon yksilön parittuminen vahvemman kanssa, vielä vähemmän toivottavaa on ylemmän rodun sulautuminen alhaisempaan, koska muussa tapauksessa sen koko siihenastinen, mahdollisesti satatuhatvuotinen jalostustyö olisi taas yhdellä kertaa mennyttä.Historiallisella kokemuksella on esitettävänä lukemattomia todistuksia tämän paikkansapitävyydestä. Historia osoittaa peloittavan selvästi, että kaikesta arjalaisen veren sekoittumisesta alempien kansojen kanssa on ollut seurauksena kulttuurinkannattajien loppu. Pohjois Amerikassa, jonka väestö on muodostunut verrattomasti suurimmalta. osaltaan germaanisista aineksista, jotka ovat ainoastaan hyvin vähässä määrin sekoittuneet alempiin värillisiin kansoihin, on toisenlainen ihmisaines ja kulttuuri kuin Keski ja Etelä Amerikassa, missä pääasiallisesti romaaniset maahantulijat ovat usein suuressa mitassa sekaantuneet maan alkuasukkaisiin. Jo tästä yhdestä esimerkistä voi selvästi ja selkeästi huomata rodunsekoituksen vaikutuksen. Amerikan  mantereen rodultaan puhtaina ja sekoittumattomina säilyneet germaanit ovat kohonneet mantereen valtiaiksi; ja niin kauan he sen valtiaina pysyvätkin, kun eivät itse joudu sukurutsauksen uhriksi. Jokaisen rodunristeytymisen tulos on siis, aivan lyhyesti sanottuna, aina seuraava: 

a) ylemmän rodun tason aleneminen; 

b) ruumiillinen ja henkinen taantuminen ja samalla joskin hitaan, kuitenkin varmasti edistyvän sairauden alku. 

Mutta sellaisen kehityksen aiheuttaminen ei toki ole mitään muuta kuin synnin tekoa ikuisen Luojan tahtoa vastaan. Mutta sellaisesta teosta on synnin palkkakin. Yrittäessään niskoitella luonnon rautaista johdonmukaisuutta vastaan ihminen joutuu taisteluun niiden peruslakien kanssa, joita hänen itsensäkin yksinomaan on kiittäminen olemassaolostaan  ihmisenä. Niin siis täytyy hänen luonnonvastaisen menettelynsä johtaa hänen omaan tuhoonsa. Mutta tässä nyt tulee nykyajan pasifistien aito juutalaismaisen julkea, mutta myöskin yhtä typerä vastaväite: Ihminen voittaa luonnon! Miljoonat ihmiset vatkuttavat kuin apinat tätä juutalaisten mielettömyyttä yhtään mitään ajattelematta ja loppujen lopuksi tosiaankin jo kuvittelevat mielessään olevansa eräänlaisia luonnonvoittajia muka; mutta heillä ei ole aseena mitään muuta kuin pelkkä aate, ja lisäksi vielä niin viheliäinen aate, ettei sen mukaisesti totisesti voi kuvitella mitään maailmaa. Mutta ollenkaan siitä puhumattakaan, ettei ihminen ole vielä missään kohdin voittanut luontoa, vaan enintään saanut kiinni yhdestä ja toisesta kohdasta sen suunnattoman, jättiläismäisen verhon liepeestä, jonka taa se kätkee ikuiset arvoituksensa ja salaisuutensa, ja yrittänyt sitä kohottaa; ettei hän todellisuudessa mitään keksi, vaan kaiken ainoastaan löytää, ettei hän hallitse luontoa, vaan on ainoastaan sen ansiosta, että tuntee erinäisiä luonnonlakeja ja salaisuuksia, kohonnut niiden maiden elävien olentojen valtiaaksi, joilta tuota tietoa puuttuu siis kerrassaan kaikesta tuosta puhumattakaan ei mikään aate voi ihmiskunnan syntymisen ja olemisen edellytyksiä voittaa, koska aate itse kerran on kokonaan ihmisen varassa. Jollei olisi ihmisiä, ei tässä maailmassa olisi ainoaakaan inhimillistä aatetta, joten siis aatteen olemassaolon ehtona on ihmisen olemassaolo ja samoin kaikkien niiden lakien, jotka ovat luoneet tämän olemassaolon edellytykset. 

Eikä siinä vielä kyllin! Tietyt aatteet liittyvät erottamattomasti vielä aivan tiettyihin ihmisiin. Tämä pitää paikkansa erikoisesti sellaisten ajatusten suhteen, joiden alkuperä ei ole jokin ehdoton tieteellinen totuus, vaan on löydettävissä tunteen maailmasta tai, niin kuin nykyisin kovin kauniisti ja selvästi sanotaan, kuvastaa sisäistä näkemystä. Kaikki nämä aatteet, joilla ei ole mitään tekemistä kylmän logiikan kanssa sinänsä, vaan jotka esittävät puhtaita tunteenilmauksia, eetillisiä käsityksiä jne., kytkeytyvät ihmisen olemassaoloon, jonka henkistä kuvittelu ja luomisvoimaa niiden on kiittäminen omasta olemassaolostaan. Mutta juuri niin ollenhan on noiden tiettyjen rotujen ja ihmisten säilyminen noiden aatteiden säilymisen ennakkoedellytys. Joka esim. toivoisi oikein sydämensä pohjasta pasifistisen aatteen voittoa tässä maailmassa, sen täytyisi kaikin käytettävissä olevin keinoin osaltaan auttaa, että saksalaiset saisivat tämän maailman valloitetuksi; sillä jos asiat kävisivät päinvastoin, silloin hyvin helposti kuolisi viimeisen saksalaisen  mukana myöskin viimeinen pasifisti, koska muu maailma tuskin on koskaan vaipunut tuohon luonnon ja järjenvastaiseen mielettömyyteen niin syvälle kuin valitettavasti juuri Saksan kansa. Täytyisi siis, tahtoen tai tahtomatta, tehdä sellainen päätös, että on käytävä sotia, jotta päästäisiin pasifismiin. Juuri tämä eikä mikään muu oli myöskin amerikkalaisen maailmanvapahtajan Wilsonin tarkoitus, niin ainakin meikäläiset haaveilijat uskoivat ja sillähän tarkoitus olikin saavutettu. Tosiasiallisesti voi pasifistis inhimillinen aate olla mahdollisesti oikein hyväkin sitten, jahka ensin kaikkein korkeimmalla tasolla oleva ihminen on sitä ennen valloittanut maailmaa ja alistanut sitä valtaansa niin suuressa mitassa, että hän on tämän maan ainoa herra ja valtias. Silloin tuolta aatteelta puuttuu vahingollisen vaikutuksen mahdollisuus samassa suhteessa kuin sen käytäntöön soveltaminen käy harvinaiseksi ja lopulta mahdottomaksi. Siis ensin taistelu ja sitten mahdollisesti pasifismi. Muussa tapauksessa ihmiskunta on sivuuttanut kehityksensä huippukohdan, eikä loppuna ole jonkin eetillisen aatteen valta, vaan raakalaisuus ja sen seurauksena yleinen sekasorto. Tälle ehkä yksi ja toinen nauraa, mutta tämä meidän kiertotähtemme on sentään jo vuosimiljoonien ajan kulkea huristanut eetterissä niin, ettei siinä ole ollut yhtään ihmistä, ja se voi joskus taas uudelleen kiertää samalla tavalla rataansa sitten, kun ihmiset unohtavat, ettei heidän ole korkeammasta olemassaolostaan kiittäminen joidenkin sekapäisten ideologien aatteita, vaan rautaisten luonnonlakien tuntemusta ja arastelematonta käyttöä. 

Kaikki se, mitä nykyisin tämän maan päällä ihailemme tiede ja taide, tekniikka ja keksinnöt , on ainoastaan muutamien harvojen kansojen ja alun alkuaan ehkä yhden rodun luovaa tuotetta. Niiden varassa on myöskin koko tämän kulttuurin pystyssäpysyminen. Jos ne tuhoutuvat, silloin niiden mukana vaipuu hautaan myöskin tämän maailman kauneus. Miten suuri vaikutus esimerkiksi maaperällä voi ihmiseen ollakin, sen vaikutuksen tulos on kuitenkin aina erilainen, kulloinkin kysymyksessä olevista roduista riippuen. Elintilan karuus ja hedelmättömyys voi kannustaa jonkin rodun mitä suurimpiin saavutuksiin, toisen rodun kysymyksessä ollen siitä sen sijaan sukeutuu mitä katkerimman köyhyyden ja lopulta vajaaravitsemuksen syy kaikkine tästä johtuvine seurauksineen. Aina ovat kansojen sisäiset taipumukset määräämässä, millaiseksi ulkonaisten syiden vaikutus niihin muodostuu. Mikä toisen johtaa nälkäkuolemaan, kasvattaa toisen kovaan työhön. Kaikki entisaikojen suuret kulttuurit tuhoutuivat ainoastaan siitä syystä, että alun alkuaan luova rotu kuoli vähitellen verenmyrkytykseen. Aina on ollut sellaisen tuhon perimmäisenä syynä se, että on unohdettu kaiken kulttuurin olevan ihmisen varassa eikä päinvastoin; että siis, jos mieli säilyttää jokin tietty kulttuuri, sitä luovan ihmisen täytyy säilyä. Mutta hänen säilymisensä on kytkeytynyt parhaimman ja voimakkaimman voitolle pääsyn välttämättömyyden ja oikeutuksen rautaiseen lakiin. 

Joka tahtoo elää, taistelkoon siis, ja joka ei tahdo taistella tässä ikuisen kamppailun maailmassa, se ei elämää ansaitse. Siinäkin tapauksessa, että tämä olisi kovaa ja ankaraa asia on kerta kaikkiaan sillä tavalla! Varmasti on kuitenkin kaikkein ankarin se kohtalo, mikä kohtaa sitä ihmistä, joka luulee voivansa voittaa luonnon, mutta joka sitä pohjimmaltaan ainoastaan pilkkaa. Silloin ovat luonnon vastauksina hätä, onnettomuus ja sairaudet! Ihminen, joka ei tunnusta rotulakeja, vaan halveksii niitä, riistää todellakin itse itseltään sen onnen, joka tuntuu olevan hänelle säädetty. Hän ehkäisee parhaan rodun voittokulun, mutta samalla myöskin kaiken inhimillisen edistyksen ennakkoedellytyksen. Ajan oloon hän joutuu, taakkanaan ihmisen herkkyys, avuttoman eläimen asemaan. 

On aivan joutavanpäiväistä ruveta kiistelemään siitä, mikä rotu tai mitkä rodut olivat inhimillisen kulttuurin alkuperäiset kannattajat ja siten sen todelliset. perustajat, mitä kaikkea ymmärrämme ihmiskunta sanalla. Yksinkertaisempaa on tehdä tämä kysymys nykyajalle, ja silloin vastauskin on helppo ja selvä. Mitä nykyaikana näemme silmiemme edessä inhimillistä kulttuuria, taiteen, tieteen ja tekniikan tuotteita, kaikki tyynni on melkein yksinomaan arjalaisten luomaa.

Mutta juuri tämä tosiasia oikeuttaa tekemään sen perustellun päätelmän, että he yksin ovat olleet korkeamman ihmisyyden perustajina ylipäänsä, niin muodoin edustavat sitä perityyppiä, jota ymmärrämme ihminen sanalla. He ovat ihmiskunnan Prometheuksia, tulen tuojia, joiden valoisasta otsasta neron jumalallinen kipinä on singonnut kaikkiin aikoihin, sytyttäen aina uudelleen sen tulen, joka on tietona valaissut vaiteliaiden salaisuuksien yötä ja siten sallinut ihmisen kiivetä tietään ylöspäin tämän maailman toisten olentojen valtiaaksi. Jos heidät erotetaan pois silloin synkkä pimeys ehkä jo taas muutamien vuosituhansien perästä laskeutuisi uudelleen maan päälle, inhimillinen kulttuuri kuolisi ja maailma autioituisi. 

Jos ihmiskunta jaettaisiin kolmeen eri lajiin: kulttuurinperustajiin, kulttuurinkannattajiin ja kulttuurinhävittäjiin, silloin ensimmäisen lajin edustajina tulisivat varmaankin kysymykseen  ainoastaan arjalaiset. Heistä ovat lähtöisin kaikkien inhimillisten  luomusten perustat ja muurit, ja ainoastaan ulkonainen muoto ja sävy johtuu aina kunkin eri kansan erilaisista luonteenpiirteistä. He tuottavat valtavimmat rakennuskivet ja suunnitelmat kaikkeen inhimilliseen edistykseen, ja ainoastaan tekotapa vastaa kunkin rodun sisäistä olemusta. Muutaman vuosikymmenen kuluttua esim. koko Itä Aasia jo sanoo omakseen kulttuuria, jonka pohjimmaisena perustana on yhtä suuressa määrässä helleeninen henki ja germaaninen tekniikka kuin asianlaita on itse Saksassa.

Ainoastaan ulkonaisessa muodossa näkyy ainakin osittain aasialaisen olemuksen piirteitä. Asia ei ole siten, niin kuin monet luulevat, niin että Japani omaksuu oman kulttuurinsa lisäksi eurooppalaisen tekniikan, vaan eurooppalainen  tiede ja tekniikka saavat japanilaisen sisäisen olemuksen lisäleiman. Tosiasiallisen elämän perustana ei ole enää erikoinen japanilainen kulttuuri, vaikka se koska se sisäisen erilaisuutensa vuoksi ulkonaisesti enemmän pistää eurooppalaisen sil­mään yhä määrää elämän sävyn, vaan Euroopan ja Ameri­kan, siis arjalaisten kansojen, valtava tieteellis teknillinen työ. Yksinomaan näiden aikaansaannosten pohjalla voi myöskin itä seurata yleisen inhimillisen edistyksen mukana. Se antaa perustan taistelulle jokapäiväisestä leivästä, hankkii siinä tarvittavat aseet ja välineet, ja ainoastaan ulkonainen asu ja leima sovelletaan vähän kerrassaan japanilaisen olemuksen mukaiseksi. 

Jos tästä päivästä alkaen kaikkinainen arjalainen vaikutus Japaniin lakkaisi, otaksutaan vaikka, että Eurooppa ja Amerikka tuhoutuisivat, voisi Japanin nykyistä tieteen ja tekniikan alalla tapahtunutta nousua vielä jonkin aikaa jatkua; mutta jo muutamien vuosien kuluttua alkulähde ehtyisi, Japanin erikoisuus pääsisi voitolle, mutta nykyinen kulttuuri kangistuisi ja vaipuisi taas takaisin siihen uneen, josta sen arjalainen kulttuuriaalto seitsemän vuosikymmentä sitten havahdutti. Sen vuoksi on, aivan samoin kuin Japanin nykyisen kehityksen on synnystään kiittäminen arjalaista alkuperää, myöskin joskus harmaassa muinaisuudessa ollut vieras vaikutus ja vieras henki Japanin silloisen kulttuurin herättäjänä. Parhaimpana todistuksena tästä on se tosiasia, että sama kulttuuri oli myöhemmin luutunut ja täydelleen kangistunut. Sellaista voi kansalle tapahtua ainoastaan silloin, kun alkuperäinen luova rotuydin on menetetty tai kun myöhemmin on puuttunut sitä ulkonaista vaikutusta, joka aikoinaan antoi alkusysäyksen ja aineiston ensimmäiseen kehitykseen kulttuurin alalla. Mutta jos kerran on tosiasia ja sellaisena pysyy, että jokin kansa saa kulttuurinsa, sen olennaisimmat perusainekset vierailta roduilta, omaksuu ne ja muokkaa niitä edelleen, mutta sitten, kun ulkopuolisia vaikutteita lakkaa tulemasta lisää, aina jälleen kangistuu ennalleen, silloin tuota rotua voi kyllä nimittää kulttuuria kannattavaksi, mutta ei koskaan kulttuuria luovaksi roduksi. Yksityisten kansojen tarkastelu tältä näkökannalta tuottaa tulokseksi sen tosiseikan, että melkein kauttaaltaan on kysymys, ei alun alkaen kulttuuria perustavista, vaan kulttuuria kannattavista kansoista. Aina niiden kehityksestä saa osapuilleen seuraavanlaisen kuvan: Arjalaiset heimot kukistavat useinkin naurettavan harvalukuisina vieraita kansoja ja kehittävät sitten, uusien asuma-alojen erikoisista elämänehdoista (hedelmällisyydestä, ilmastosuhteista jne.) johtuen ja niiden kannustamina sekä suotuisana edellytyksenä tarjona olevien apuvoimien runsaus alemman ihmislajin suuret joukot uinuvia henkisiä ja järjestäjän kykyjään.  

He luovat usein muutamassa vuosituhannessa, jopa vuosisadassa sellaisen kulttuurin, joka alun alkuaan osoittaa täydelleen heidän olemuksensa sisäisiä piirteitä, edellä jo viitattujen erikoisten maaperän sekä kukistettujen ihmisten ominaisuuksien mukaan sovellettuina. Mutta lopulta valloittajat alkavat rikkoa alkuaikoina voimassa pidettyä verensä puhtaanapitämisen periaatetta vastaan, alkavat sekaantua orjuutettuihin alkuasukkaisiin ja tekevät siten lopun omasta olemassaolostaan; sillä paratiisin syntiinlankeemuksesta on aina ollut rangaistuksena karkotus samasta paratiisista. Tuhannen vuoden ja vielä pitemmän ajan kuluttua näytäiksen sitten useinkin muinoisen valtiaskansan viimeinen näkyvä jälki vaaleampana ihonvärinä, jonka sen veri on jättänyt perinnöksi kukistetulle rodulle, sekä kangistuneena kulttuurina, jonka se aikoinaan perusti. Sillä samalla tavoin kuin tosiasiallinen ja henkinen valloittaja on hävinnyt, hukkunut kukistamiensa vereen, samalla tavoin on myöskin inhimillisen kulttuuriedistyksen soihdun polttoaine palanut loppuun! Samoin kuin ihonväri on muinoisten valtiaiden verestä saanut heikon vaaleamman hohteen säilyttäen sen näiden muistona, samoin myöskin kulttuurielämän yötä heikosti valaisevat noiden ammoisten valontuojien säilyneet luomukset. Ne loistavat läpi kaiken uudelleen valtaan päässeen raakalaisuuden ja herättävät mitään ajattelemattomassa hetkellisessä katsojassa liiankin usein sen käsityksen, että siinä nyt on nykyisen kansan kuva hänen silmien edessä, vaikka hän katseleekin vain menneiden aikojen kuvastimeen. Sitten voi sattua niin, että tuollainen kansa joutuu vielä toisen kerran, jopa vielä useamminkin historiansa aikana kosketuksiin ammoisten kulttuurintuojiensa rodun kanssa, silti tarvitsematta olla enää mitään muistoa jäljellä varhaisemmista kohtaamisista. Vaistomaisesti silloin vanhan valtiaidenveren viimeinen jäännös hakeutuu uuden ilmestyksen puoleen, ja se, mikä aikoinaan oli mahdollista ainoastaan pakolla, voi nyt onnistua omalle tahdolle. Maahan saapuu uusi kulttuuriaalto ja sitä kestää niin kauan, kunnes sen kannattajat taaskin sulautuvat vieraiden kansojen vereen.

Tulevan sivistyksen ja maailmanhistorian tehtävänä on suorittaa tutkimuksia tässä mielessä eikä pakahtua ulkonaisten tosiasioiden luettelemiseen, niin kuin Saksan nykyisen historiatieteen laita on valitettavasti liiankin usein. Mutta jo tästä kulttuuria kannattavien kansakuntien kehityksen hahmottelusta ilmenee myöskin tämän maailman todellisten kulttuurinperustajien, arjalaisten oman synnyn, vaikutuksen ja tuhon kuva. Samoin kuin jokapäiväisessä elämässä ns. nero tarvitsee erikoista aihetta, jopa usein suoranaista sysäystä ruvetakseen loistamaan, samoin myöskin kansojen elämässä nerokas rotu. Arkipäivän yksitoikkoisuudessa näyttävät usein huomattavatkin ihmiset merkityksettömiltä, tuskin tuntuvat kohoavan yli ympäristön keskimitan; mutta kohta kun joudutaan sellaiseen asemaan, jossa toiset typertyisivät tai menettäisivät malttinsa, kasvaa tuollaisesta millään tavoin huomiota herättämättömästä keskimitanlapsesta silmäänpistävän nerokas luonne, sangen usein kaikkien niiden kummastukseksi, jotka ovat siihen saakka nähneet hänet porvarillisen elämän pienuudessa siitäpä johtuukin, että harvoin kukaan on profeetta omalla maallaan. Missään ei tämän huomion tekemiseen tarjoudu niin viljalti tilaisuutta kuin sodassa. Näköjään harmittomista lapsista putkahtaa äkkiä hädän ja vaaran hetkenä, toisten typertyessä avuttomiksi, kuolemaa uhmaavan päättäväisiä ja jääkylmästi harkitsevia sankareita. Jollei sellaista koettelemuksen hetkeä olisi tullut, tuskin kukaan olisi aavistanut, että tuossa parrattomassa pojassa piili nuori sankari. Melkein aina on tarpeen jonkinlainen sysäys, jotta nero tulisi näkyviin. Kohtalon moukarinisku, joka toisen paiskaa maahan, kalskahtaa toisessa äkkiä teräkseen, ja jokapäiväisyyden verhon pirstoutuessa ilmestyy hämmästelevien aikalaisten silmien eteen siihen saakka piilossa pysynyt ydin avoimena kaikkien nähtäviin. Maailma silloin yrittää vetää vastakynttä eikä tahdo ottaa uskoakseen, että tuo ennen näköjään sen itsensä kaltainen olento olisi äkkiä muuttunut toiseksi; tapahtuma, joka toistunee jokaisen huomattavan ihmislapsen kohdalta. 

Vaikka esimerkiksi keksijä perustaa maineensa vasta sinä päivänä, jolloin hän tekee keksintönsä, olisi sentään mieletöntä ajatella, että myöskin nerokkuus olisi ampunut mieheen vasta tuona samana päivänä neron kipinä on syntymästä saakka asunut todella luovat taipumukset saaneen ihmisen otsassa. Todellinen nero on aina synnynnäistä, se ei ole koskaan kasvatuksen tulos, saati opittua. Mutta tämä ei, niin kuin jo edellä on tähdennetty, pidä paikkaansa ainoastaan yksityisen ihmisen, vaan myöskin koko rodun suhteen. Luovina toimivilla kansoilla on alun alkaen ollut luovia taipumuksia, vaikk'eivät nämä olisikaan olleet pintapuolisten tarkkaajien havaittavissa. Tällöinkin on niiden ulkonainen huomaaminen mahdollista ainoastaan toteutettujen tekojen yhteydessä, koska ulkomaailma kerran ei kykene näkemään neroutta sinänsä, vaan ainoastaan sen keksintöinä, löytöinä, rakennuksina, kuvina jne. näyttäytyvät ulkonaiset ilmaukset; mutta vielä silloinkin kestää usein kauan aikaa, ennen kuin se jaksaa päästä tähän tuntemukseen. Aivan samalla tavoin kuin yksityisen huomattavan ihmisen elämässä nerokkaat tai ainakin poikkeukselliset taipumukset pyrkivät käytännössä toteutumistaan kohti vasta erikoisten kiihokkeiden kannustamina, samoin voi myöskin kansojen elämässä olemassa olevien luovien voimien ja kykyjen todellinen hyväksikäyttö useinkin alkaa vasta sitten, kun erikoiset tietyt edellytykset kutsuvat siihen. 

Kaikkein selvimmin huomaamme sen siitä rodusta, joka on ollut ja on yhä vieläkin inhimillisen kulttuurikehityksen kannattaja arjalaisista. Niin pian kuin kohtalo on johtanut heidät erikoisia olosuhteita kohti, he ryhtyvät heissä jo piilevinä olleita kykyjään yhä nopeampaan tahtiin kehittämään ja valamaan havaittaviin muotoihin. Niille kulttuureille, joita he sellaisissa tapauksissa perustavat, ovat melkein aina leimaa antavina maan laatu, ilmasto sekä heidän valtaansa alistamat ihmiset. Tämä viimeksi mainittu seikka on ehkä kaikkein ratkaisevin. Kuta alkeellisemmat ovat kulttuuritoiminnan teknilliset edellytykset, sitä välttämättömämpää on, että on käytettävissä apuna ihmisvoimia, joiden sitten on järjestelmällisesti koottuina ja käytettyinä korvattava koneiden voima. Vailla tällaista alempien ihmisten käyttämismahdollisuutta arjalaiset  eivät olisi ikinä pystyneet astumaan ensi askeliaan myöhäisempää kulttuuriaan kohti; aivan samalla tavoin kuin he eivät olisi ilman eräiden soveliaiden eläinten apua, jotka he ymmärsivät kesyttää, saaneet kehitetyksi tekniikkaa, joka vuorostaan nyt parhaillaan sallii heidän vähitellen ruveta tulemaan toimeen ilman juuri noita samoja eläimiä. Mietelauseessa ’mauri on tehnyt tehtävänsä, mauri saa mennä’ piilee valitettavasti liiankin syvällinen totuus. Kautta vuosituhansien täytyi hevosen ihmistä palvella ja olla hänen apunaan sellaisen kehityksen perustuksia laskettaessa, joka nyt auton, voimavaunun, vuoksi tekee hevosen itsensä tarpeettomaksi. Muutamassa vuodessa tämä jo lienee lopettanut toimintansa, mutta ilman sen varhaisempaa avustusta ihmisen olisi ehkä ollut hyvinkin vaikea päästä siihen, missä hän on tänä päivänä. Niin oli korkeampien kulttuurien muodostumiselle alempien ihmisten tarjonaolo  eräs kaikkein olennaisimpia edellytyksiä, koska ainoastaan he pystyivät korvaamaan niiden teknillisten apukeinojen puutteen, joita vailla ei mitään korkeampaa kehitystä ole ensinkään ajateltavissakaan. Varmastikaan ihmiskunnan ensimmäinen kulttuuri ei pohjautunut niinkään suuressa määrin kesytettyihin eläimiin kuin alhaisempien ihmisten käyttöön. Vasta kun kukistetut rodut oli pakotettu orjuuteen, alkoi sama kohtalo tulla eläinten osaksi, eikä päinvastoin, niin kuin monen ehkä tekisi mieli luulla. Sillä ensiksi joutui voitettu ihminen kävelemään auran edessä ja vasta hänen jälkeensä hevonen. Ainoastaan pasifistinarrit voivat taas tätäkin pitää inhimillisen häijyyden ja ilkeyden merkkinä jaksamatta käsittää, että tällainen kehitys oli välttämätön, jotta vihdoinkin olisi päästy sille asteelle, josta käsin mokomat apostolit nykyisin voivat toitottaa jaarituksiaan kaikkeen maailmaan. 

Ihmiskunnan edistys muistuttaa kiipeämistä loppumattoman pitkiä tikaportaita ylös; ei pääse ylemmäs, jollei ensin ole selviytynyt alimmista puolapuista. Samalla tavalla täytyi arjalaisten vaeltaa todellisuuden heille osoittamaa tietä eikä sellaisia polkuja, jollaisista nykyajan pasifistin mielikuvitus uneksii. Todellisuuden tie on kyllä ankara ja raskas, mutta sittenpä se vihdoinkin johtaa sinne, minne toinen kovin mielellään haluaisi ihmiskunnan haaveissaan sijoittaa, mutta mistä hän valitettavasti ihmiskuntaa pikemminkin loitontaa sen sijaan, että veisi sen sitä lähemmäksi. Ei ole siis suinkaan sattuma, että ensimmäiset kulttuurit syntyivät siellä, missä arjalaiset alhaisten kansojen kanssa kosketuksiin joutuessaan alistivat nämä valtaansa ja tekivät alamaisikseen. Nämä olivat siten ensimmäisenä teknillisenä apuvälineenä syntyvän kulttuurin palveluksessa. Sillä tavoin oli sitten se tie, jota arjalaisten oli lähdettävä kulkemaan, selvästi viitoitettu. Valloittajina he alistivat alemmat ihmiset valtaansa ja järjestivät sitten näiden käytännöllisen työssä käytön käskynalaisinaan tahtonsa mukaisesti ja omia tarkoitusperiään silmällä pitäen. Mutta pannessaan heidät siten hyödylliseen, joskin ankaraan työhön ja toimeen he eivät ainoastaan säästäneet voitettujen ja kukistettujen henkeä, vaan mene, tiedä soivat heille osan, joka oli parempikin kuin heidän entinen ns. vapautensa. Niin kauan kuin he järkähtämättä pitivät yllä valtiaanasemaansa, he pysyivät, ei ainoastaan todellisina herroina ja valtiaina, vaan myöskin kulttuurin pystyssä pitäjinä ja kartuttajina. Sillä kulttuuri oli yksinomaan heidän kykyjensä ja siten siis heidän säilymisensä varassa semmoisenaan. Kun sitten kukistetut itse alkoivat kehittää itseään ja todennäköisesti myöskin kielellisesti lähenivät valloittajia, isäntien ja palvelijoiden välinen jyrkkä raja aita hävisi. Arjalaiset luopuivat verensä puhtaudesta ja menettivät siten oleskeluoikeutensa siinä paratiisissa, jonka olivat itselleen luoneet. He vajosivat rodunsekoituksessa yhä alemmas, menettivät vähän kerrassaan yhä suuremmassa määrin kulttuurikykyään, kunnes lopulta alkoivat, ei ainoastaan henkisesti, vaan myöskin ruumiillisesti muistuttaa enemmänkin kukistettuja ja alkuasukkaita kuin omia esi isiään. Jonkin aikaa he saattoivat vielä elää vanhastaan olemassa olevien kulttuuriperujen kustannuksella, mutta sitten tapahtui kangistuminen, ja he vaipuivat vähitellen unohduksiin. 

Sillä tavalla sortuvat kulttuurit ja valtakunnat tehdäkseen tilaa uusille muodostumille. Verensekoitus ja siitä johtunut rodun tason aleneminen on ainoa kaikkien kulttuurien kuoleutumisen syy; sillä ihmiset eivät tuhoudu hävittyjen sotien johdosta, vaan siitä syystä, että menettävät sen vastustuskyvyn, joka on ominaista ainoastaan puhtaalle verelle. Mikä tässä maailmassa ei ole hyvää rotua, se on akanoita. Kaikki maailmanhistorialliset tapahtumukset ovat ainoastaan rotujen itsesäilytysvaiston ilmausta joko hyvässä tai pahassa merkityksessä. Kysymykseen, mitkä ovat arjalaisen ylivoimaisen merkityksen sisäiset syyt, voidaan sen vuoksi vastata, ettei se ehkä ole niinkään suuressa määrin etsittävissä heidän itsesäilytysvaistonsa tavallista voimakkaammasta kehityksestä kuin pikemminkin siitä erikoisesta tavasta, miten tämä ilmaiseiksen. Omakohtainen elämisen tahto on kaikkialla ja kaikilla yhtä suuri; ainoastaan sen todellisen vaikutuksen ja ilmenemisen muoto vaihtelee. 

Kaikkein alkukantaisimmilla elävillä olennoilla ei itsesäilytysvaisto ulotu omaa minää ulommaksi. Itsekkyys, niin kuin tätä viettiä nimitämme, menee niillä niin pitkälle, että se käsittää yksinpä ajankin, niin että juuri kulloinkin kuluva tuokio vaatii osakseen kaiken huomion eikä tahdo jättää mitään tulevien hetkien varalle. Eläimet elävät siinä tilassa ainoastaan itselleen, etsivät ruokaa ainoastaan kun on nälkä ja tappelevat ainoastaan oman henkensä puolesta. Mutta niin kauan kuin itsesäilytysvaisto ilmaiseiksen tällä tavalla, puuttuu tykkänään kaikkea perustaa yhteisön perustamiselta, vaikkapa olisi kysymyksessä ainoastaan sen kaikkein alkeellisin muoto, perhe. Jo koiraan ja naaraan keskeinen yli puhtaan parittumistoimituksen ulottuva yhteys vaatii itsesäilytysvaiston laajentumista, koska huoli ja taistelu oman minän puolesta kohdistuu myöskin toiseen osapuoleen; koiras hakee usein myöskin naaraalle ruokaa, mutta useimmissa tapauksissa molemmatkin etsivät ravintoa poikasilleen. Melkein aina on toinen valmis puolustamaan toista, niin että tässä on havaittavissa ensimmäiset, joskin äärettömän yksinkertaiset uhrimielen muodot. Samassa määrin kuin tuo mieli laajenee yli perheen ahtaiden puitteiden rajojen, samassa määrin syntyy mahdollisuuksia suurenpien yhtymien ja lopulta vihdoin todellisten valtioiden muodostumiselle. Maapallon kaikkein alhaisimmilla ihmisillä on tätä ominai­suutta ainoastaan erittäin vähäisessä määrässä, niin ettei se useinkaan ulotu yli perheen muodostumisen rajojen. Kuta suu­rempi sitten on puhtaasti omakohtaisten etujen ja pyyteiden syrjäyttämisvalmius, sitä enemmän lisääntyy myöskin laajojen yhteisöjen perustamiskyky.  

Tämä uhrimieli, omakohtaisen työn ja, jos niin tarvitaan, oman hengenkin uhraaminen toisten puolesta, on kaikkein voi­makkaimmin kehittynyt arjalaisilla. Arjalaisissa eivät ole suu­rinta heidän henkiset ominaisuutensa sinänsä, vaan se, miten suurta alttiutta he osoittavat asettamaan kaikki kykynsä yhtei­sön palvelukseen. Itsesäilytysvaisto on heidän keskuudessaan saavuttanut jaloimman muotonsa, koska he mielellään alistavat oman minänsä yhteisön elämän alaiseksi ja, milloin hetki niin vaatii, antavat sen myöskin uhriksi. Arjalaisten  kulttuuria muodostavien ja rakentavien kykyjen syynä ja aiheena eivät ole heidän älylliset lahjansa. Jos heillä; olisi ainoastaan ne, he voisivat niiden avulla aina vaikuttaa yksinomaan hävittävästi, mutta ei missään tapauksessa järjestävästi  ja suunnittelevasti; sillä jokaisen järjestön sisäisin olemus on sen varassa, että kukin yksityinen luopuu edustamasta omaa mielipidettään samoin kuin myöskin omia omakohtaisia etujaan ja uhraa kummatkin suuremman ihmisjoukon hyväksi.  

Vasta tätä yhteisyyden kiertotietä hän saa sitten taas takaisin oman osansa. Hän ei esimerkiksi enää tee työtä välittömästi omaksi hyväkseen, vaan liittyy toimintansa välityksin yhteisön puit­teisiin, ei ainoastaan omaksi hyödykseen, vaan kaikkien hyö­dyksi. Suurenmoisimman, ihmeellisimmän tämän ajatustavan ilmaisun tarjoaa hänen sanansa työ, jolla hän ei suinkaan käsitä toimintaa hengen ylläpidoksi semmoisenaan, vaan ainoastaan luovaa toimintaa, joka ei ole ristiriidassa yhteisön etujen kanssa. Muussa tapauksessa hän leimaa inhimillisen toiminnan, mikäli se palvelee itsesäilytysvaistoa, välittämättä toisten ihmisten hyvästä, varkaudeksi, koronkiskonnaksi, rosvoukseksi, murroksi jne. Tämä mieliala, joka syrjäyttää oman minän pyyteet yhteisön pystyssä pitämisen hyväksi, on todellakin kaiken todella inhimillisen kulttuurin ensimmäinen edellytys. Ainoastaan siitä lähtien voivat syntyä kaikki ne ihmiskunnan suuret työt, jotka perustajalleen kylläkin tuottavat vähän palkkaa, mutta jälkimaailmalle mitä runsaimman siunauksen. Niin, ainoastaan niiden perusteella voi ymmärtää, miten siksi useat jaksavat rehellisinä ja kunnollisina pysyen kestää karun, niukan elämän, joka sälyttää heidän itsensä kannettavaksi ainoastaan köyhyyttä ja vaatimattomuutta, mutta takaa yhteisön perusteiden säilymisen. Jokainen työläinen, jokainen talonpoika, jokainen keksijä, virkamies jne., joka tekee työtä itse koskaan voimatta päästä onneen ja varallisuuteen, on tuon ylevän aatteen kannattaja, vaikkapa hänen työnsä syvempi tarkoitus häneltä aina pysyisikin salassa. 

Mutta mikä pitää paikkansa työn suhteen ihmisen elämismahdollisuuden ja kaiken inhimillisen edistyksen perustana, pitää vielä suuremmassa määrin paikkansa ihmisen ja hänen kulttuurinsa suojan suhteen. Oman hengen uhraaminen yhteisön olemassaolon puolesta on kaiken uhrimielen kruunu. Ainoastaan se pystyy estämään, etteivät sitä, minkä ihmiskädet rakensivat, pääse jälleen ihmiskädet hajoittamaan tai luonto hävittämään. Kielessä on muuten ilmaus, joka mitä suurenmoisimmalla tavalla osoittaa toimimista siinä mielessä; se ilmaus on velvollisuuden täyttäminen; se merkitsee sitä, ettei oma itse o1e kaikki kaikessa, vaan palvelee yhteisöä. Sitä periaatteellista ajatustapaa, josta sellainen toimintatapa syntyy ja kasvaa, nimitämme erotukseksi itsekkyydestä, omanvoitonpyynnistä idealismiksi, ihanteellisuudeksi. Ymmärrämme sillä ainoastaan yksilön kykyä uhrautua yhteisön puolesta, lähimmäistensä puolesta. 

Mutta miten tärkeää onkaan yhä uudelleen huomata, ettei idealismi suinkaan tarkoita turhia, tarpeettomia tunteenilmauksia, vaan että se todellakin on ollut, on vieläkin ja tulee vastakin olemaan sen edellytyksenä, mitä me ihmiset tarkoitamme inhimillisellä kulttuurilla, jopa että se vasta ensimmäisenä on luonut ihmisen käsitteen. Tätä sisäistä mielenlaatuaan arjalaisten  on kiittäminen tässä maailmassa saavuttamastaan asemasta, ja sitä on maailman kiittäminen ihmisestä; sillä se yksin on muovannut puhtaasta hengestä sen luovan voiman, joka on, yhdistämällä ainoalaatuisella tavalla keskenään raa'an voiman ja nerokkaan älyn, luonut inhimillisen kulttuurin muisto­merkit. Ilman ihanteellista mielenlaatua olisivat kaikki, jopa kaik­kein häikäisevimmätkin hengen kyvyt ainoastaan henkeä semmoisenaan  ulkonaista loistetta ilman sisäistä arvoa, mutta eivät milloinkaan luovaa voimaa. Mutta koska todellinen ihanteellisuus ei ole mitään muuta kuin yksilön etujen ja pyyteiden ja elämän alistamista yhteisön alai­siksi, mutta tämä vuorostaan on kaikenlaisten järjestettyjen muotojen muodostumisen edellytys, se sisimmässään, pohjimmaltaan vastaa luonnon perimmäistä tahtoa. Se yksin johtaa ihmiset voiman ja vahvuuden etuoikeuden vapaaehtoiseen tun­nustamiseen ja muovaa heistä niin ollen sen järjestyksen hiuk­kasia, joka muotoilee ja muodostaa koko maailmankaikkeuden. 

Puhtain ihanteellisuus verhoutuu tietämättään, vaistomaisesti syvimpään tietoon.

Miten suuressa määrin tämä pitää paikkansa ja miten vähän todellisella ihanteellisuudella on tekemistä leikkivän haaveksinnan  kanssa, sen voi heti huomata, jos antaa turmeltumattoman lapsen, esim. terveen pojan, tehdä valintansa niiden kesken. Sama poika, joka vailla ymmärtämystä ja torjuen suhtautuu ihanteellisen pasifistin vuodatuksiin, on valmis uhraamaan nuoren henkensä oman kansansa ihanteen puolesta. Itsetiedottomasti noudattaa vaisto tällöin lajinsäilyttämisen syvemmällä piilevää välttämättömyyttä, jos niin on tarpeen vaikka yksilön kustannuksella, ja asettuu vastustamaan pasifististen lörpöttelijöiden houreita, kun nämä, jotka todellisuudessa ovat vaikkakin naamioituneita pelkurimaisia itsekkäitä olentoja, loukkaavat kehityksen lakeja; sen ehtona on näet yksityisen uhrimieli yhteisön hyväksi eivätkä arkamaisten rikkiviisaiden ja luonnon arvostelijoiden sairaalloiset kuvitelmat.

Juuri sellaisina aikoina, jolloin ihanteellinen ajattelutapa  uhkaa hävitä, voimme sen vuoksi heti paikalla huomata sen voiman heikkenemistä, joka muodostaa yhteisöjä ja siten luo edellytyksiä kulttuurille. Kun sitten itsekkyys kerran pääsee kansan valtiaaksi, silloin höltyvät järjestyksen siteet, ja omaa onneaan silmittömästi tavoitellessaan ihmiset vasta lopullisesti syöksyvät taivaasta helvettiin. Jopa jälkimaailmakin unohtaa ne miehet, jotka palvelivat ainoastaan omaa etuaan, ja ylistää niitä sankareita, jotka luopuivat omasta yksityisestä onnestaan. 

Arjalaisten jyrkin vastakohta ovat juutalaiset. Tuskin ainoallakaan toisella maailman kansalla on itsesäilytysvaisto kehittynyt voimakkaammaksi kuin ns. valitun kansan keskuudessa. Parhaana todistuksena tästä voi pitää sitä yksinkertaista tosiseikkaa, että tämä rotu yhä vielä on olemassa. Missä tapaa kansaa, joka on kahden viimeksi kuluneen vuosituhannen aikana sisäisiltä taipumuksiltaan ja luonteenlaadultaan ollut niin vähäisten muutosten alaisena kuin juutalaiset? Ja mikä kansa vihdoin on joutunut kokemaan suurempia mullistuksia kuin tämä kansa ja kuitenkin aina samana kansana suoriutunut ihmiskunnan kaikkein valtavimmista onnettomuuksista ja murhenäytelmistä? Miten äärettömän sitkeä elämisen tahto, lajin säilyttämisen tahto noista tosiseikoista ilmeneekään! Juutalaisten älylliset ominaisuudet ovat kouliutuneet ja muokkautuneet vuosituhansien kuluessa. Nykyisin heitä pidetään älykkäinä, ja sellaisia he ovat tietyssä merkityksessä olleet kaikkina aikoina. Mutta heidän ymmärryksensä ei ole oman kehityksen, vaan muukalaisten antaman havainto opetuksen tulos. Ei ihmishenkikään pysty kiipeämään korkeuksiin ilman portaita; se tarvitsee jokaiseen ylöspäin astumaansa askeleeseen menneisyyden perustaa, vieläpä siinä laajassa merkityksessä, jommoisena tämä voi ilmetä ainoastaan yleisessä kulttuurissa. Kaikki ajattelu perustuu ainoastaan vähäiseltä osalta omaan havaintoon, suurimmalta osaltaan edellisten aikojen kokemuksiin. Yleinen kulttuuritaso tarjoaa yksityiselle ihmiselle, hänen itsensä useimmissa tapauksissa edes kiinnittämättä siihen huomiota, niin suuren määrän pohjatietoja, että hän siten varustautuneena helposti kykenee omin neuvoin astumaan seuraavat askelet eteenpäin.  

Esimerkiksi nykyajan poika näkee kasvaessaan ja varttuessaan ympärillään niin suunnattomat määrät viimeksi kuluneiden vuosisatojen teknillisiä aikaansaannoksia, ettei hän tule moniinkaan seikkoihin, jotka vielä sata vuotta sitten olivat arvoituksia kaikkein suurimmille hengille, aivan itsestään selvinä asioina edes kiinnittäneeksi huomiota, vaikka niillä on ratkaiseva merkitys, jos hänen mieli voida seurata ja ymmärtää meidän aikamme kyseessä olevalla alalla saavuttamaa edistystä. Jos vaikka kuinkakin nerokas viime vuosisadan kaksikymmenluvulla elänyt ihminen voisi nyt yks'kaks' nousta haudastaan, hänen olisi vaikeampi edes henkisestikään mukautua ja sopeutua nykyiseen aikaan kuin tavallisen, lahjojensa puolesta keskinkertaisen nykyajan viisitoistavuotiaan pojan. Sillä häneltä puuttuisi kaikki se suunnaton pohjatietojen määrä, jonka nykyajan kansalainen kasvaessaan ja varttuessaan nykyisen yleisen kulttuurin ilmiöiden keskuudessa niin sanoaksemme itsetiedottomasti imee itseensä. Koska nyt juutalaiset syistä, jotka ilmenevät heti tuonnempana eivät ole koskaan omistaneet omaa kulttuuria, heidän henkisen työskentelynsä perusteet ovat aina olleet toisten antamia. Heidän älynsä on kaikkina aikoina kehittynyt heitä ympäröivän kulttuurimaailman vaikutuksesta. Koskaan ei ole tapahtunut päinvastaista. Sillä vaikk'ei juutalaiskansan itsesäilytysvaisto ole ollutkaan pienempi, pikemminkin päinvastoin suurempi kuin toisten kansojen, vaikka heidän henkiset kykynsä hyvin helposti pystyvät tekemään sen vaikutuksen, että ne ovat toisten kansojen älyllisten taipumusten veroiset, heiltä puuttuu sittenkin täydellisesti kulttuurikansojen kaikkein olennaisinta edellytystä, ihanteellista ajattelutapaa. 

Juutalaisilla ei uhrautumishalu ulotu yksilön alastonta itsesäilytysvaistoa pitemmälle. Heidän näennäisesti suuri yhteenkuuluvaisuudentunteensa perustuu hyvin alkukantaiseen laumavaistoon, jonka kaltaista on tässä maailmassa havaittavissa monilla muillakin elävillä olennoilla. Tällöin ansaitsee huomiota se tosiasia, että laumavaisto ajaa keskinäiseen tukemiseen ja avunantoon ainoastaan niin kauan kuin sellainen näyttää tarkoituksenmukaiselta tai välttämättömältä yhteisen vaaran uhatessa. Sama susilauma, joka vielä juuri vast'ikään yksissä tuumin hyökkäsi saaliinsa niskaan, hajaantuu nälkänsä tyydytettyään kohta taas hajalleen, kukin yksityinen eläin omalle taholleen. Sama pitää paikkansa hevosten suhteen, jotka kehään kerääntyneinä koettavat puolustautua päällekarkaajan hyökkäykseltä, hajaantuakseen taas kohta vaaran ohi mentyä. Samoin on juutalaistenkin laita. Heidän uhrimielensä on pelkästään näennäistä. Sitä riittää ainoastaan niin kauan kuin jokaisen yksilön olemassaolo tekee sen ehdottoman välttämättömäksi. Mutta niin pian kuin yhteinen vihollinen on voitettu, kaikkia uhannut vaara mennyt ohi, ryöstösaalis korjattu talteen, juutalaisten näennäinen keskinäinen sopusointu lakkaa siinä paikassa tehdäkseen tilaa heidän alkuperäisille taipumuksilleen. Juutalaiset ovat yksimielisiä ainoastaan milloin siihen pakottaa yhteinen vaara tai milloin yhteinen saalis houkuttelee; jos molemmat syyt lakkaavat vaikuttamasta, silloin pääsevät valloilleen mitä törkeimmän itsekkyyden ominaisuudet, ja yksimielinen kansa muuttuu käden käänteessä toisiaan verisessä tappelussa raatelevaksi rottalaumaksi. Jos juutalaiset olisivat tässä maailmassa yksin, he tukehtuisivat siivottomuuteensa ja törkyisyyteensä yhtä suuressa määrin kuin pyrkisivät raivokkaassa taistelussa etuilemaan toistensa kustannuksella ja hävittämään toisensa sukupuuttoon, mikäli ei heidän pelkurimaisuudestaan ilmenevä kaiken uhrimielen rajaton puute muuttaisi tässäkin tapauksessa taistelua pelkäksi teatteripeliksi. Kerta kaikkiaan siis osuu harhaan, jos siitä tosiasiasta, että juutalaiset taistelussa paremminkin sanoen riistäessään ja rosvotessaan lähimmäisiään vetävät yhtä köyttä, tekee sen johtopäätöksen, että heillä olisi myöskin tiettyä ihanteellista uhrautuvaisuutta. Tässäkään ei juutalaisten toiminnan määrääjänä ole mikään muu kuin yksilön alaston itsekkyys. 

Siitä johtuen onkin juutalaisten valtio jonka pitäisi olla elävä elimistö jonkin tietyn rodun säilyttämiseksi ja kartuttamiseksi alueellisesti täysin rajoittamaton. Sillä tietyn valtioalueen selvä muodostuminen edellyttää aina valtionrodun ihanteellista ajattelutapaa, mutta erikoisesti oikeaa työn käsitteen ymmärtämistä. Samassa määrin kuin tällaista asennoitumista puuttuu, epäonnistuu myöskin jokainen alueellisesti rajallisen valtion muodostamis , jopa pystyssäpitämisyrityskin. Mutta samalla häviää myöskin perusta, jonka varassa yksin kulttuuria voi syntyä. Tästä syystä juutalaiskansa on kaikista näennäisistä älyllisistä ominaisuuksistaan huolimatta sittenkin vailla kaikkea todellista kulttuuria, mutta erikoisesti vailla kaikkea omaa kulttuuria. Sillä se, mitä juutalaisella nykyisin on valekulttuuria, se on hänen käsissään enimmäkseen jo turmeltunutta toisten kansojen omaisuutta. Arvosteltaessa juutalaisia heidän inhimilliseen kulttuuriin suhtautumisensa perusteella täytyy aina muistaa pitää silmien edessä erikoisen kuvaavana seikkana sitä tosiasiaa, ettei ole koskaan ollut olemassa juutalaista taidetta eikä ole niin ollen nykyisinkään, etteivät varsinkaan kaikkien taiteiden molemmat kuningattaret, rakennustaide ja säveltaide, ole juutalaisuudelle mistään omaperäisestä kiitollisuuden velassa. Mitä juutalaiset taiteen alalla suorittavat, se on joko huononnusta tai taiteellista varkautta. Mutta niinpä juutalaisista puuttuvat kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat erikoisia niille armoitetuille kansoille, joille on suotu luovaa kykyä ja siten kulttuuria. Miten suuressa määrin juutalaiset pystyvät vain jäljitellen tai paremminkin sanoen turmellen omaksumaan vierasta kulttuuria, se käy selville siitä, että heidät useimmiten tapaa juuri  semmoisen taiteen alalla, joka tuntuu kaikkein vähimmässä määrin perustuvan omaan keksimiskykyyn, nimittäin näytelmätaiteessa. Mutta siinäkin juutalainen on tosiasiassa ainoastaan ilveilijä, pikemminkin matkija; sillä siinähän häneltä puuttuu kaikkein viimeisintä suunnitelmaa, joka kohottaa todelliseen suuruuteen; ei edes siinäkään hän ole nerokas muovaaja ja hahmottelija, vaan ulkonainen jäljittelijä; kaikki hänen käyttämänsä keinot ja temput eivät sittenkään pysty peittämään hänen sisäisen muotoilemiskykynsä hengettömyyttä. Mutta tässä tulee kyllä juutalainen sanomalehdistö mitä herttaisimmin avuksi virittämällä jokaisen, jopa keskinkertaisen poropeukalonkin kunniaksi, kunhan tämä vain on juutalainen, sellaisen ’hoosiannahuudon’, että kaikki muut aikalaiset loppujen lopuksi alkavat sittenkin todella uskoa, että heillä on edessään taiteilija, vaikka todellisuudessa onkin kysymyksessä pelkkä viheliäinen ilvehtijä. 

Ei, juutalaisilla ei ole millään tavoin kulttuuria luovaa voimaa, koska heissä ei ole eikä ole koskaan ollut ihanteellisuutta, jota vailla ihmisen korkeampaa kehitystä ei ole olemassakaan. Sen vuoksi heidän älynsä ei voi koskaan vaikuttaa rakentavasti, vaan hävittävästi ja aivan harvoissa tapauksissa mahdollisesti enintään kiihottavasti ja hoputtavasti, mutta silloinkin sen voiman perikuvana, ’joka aina pahaa tahtoo, mutta luo hyvää’. Mitään ihmiskunnan edistystä ei tapahdu heidän ansiostaan, vaan heidän uhallaankin. 

Koska juutalaisilla ei ole koskaan ollut valtiota, jonka alue olisi ollut varmarajainen, eivätkä he niin ollen ikinä ole voineet sanoa mitään kulttuuria omakseen, syntyi sellainen käsitys, että tässä oli kysymyksessä kansa, joka olisi luettava paimentolaisten joukkoon. Tämä on yhtä suuri kuin vaarallinenkin erehdys. Paimentolaisilla on kyllä varmarajainen elintila, he vain eivät sitä viljele vakinaisesti paikoillaan pysyvinä viljelijöinä, vaan elävät karjalaumojensa tuotosta, jotka mukanaan he omalla alueellaan siirtyvät paikasta toiseen. Tämän ulkonaisena syynä on pidettävä maaperän karuutta ja hedelmättömyyttä, joka ei yksinkertaisesti salli perustaa viljelystiloja. Mutta syvempänä syynä on kyseellisen ajan tai kansan teknillisen kulttuurin ja asumisalueen luonnon karuuden välinen epäsuhta. On alueita, joilla arjalaisetkin ainoastaan runsaan vuosituhannen aikana kehittyneen tekniikkansa avulla pystyvät saamaan kiinteinä asutuksina laajan maa alan valtaansa ja pusertamaan siitä välttämättömät elämän tarpeet. Jollei heillä olisi sitä tekniikkaa, heidän joko täytyisi noita alueita karttaa tai sitten kuluttaa koko elämänsä samalla tavoin paimentolaisina, lakkaamatta kuljeskellen ja muutellen, mikäli ei heidän tuhatvuotinen kasvatuksensa ja tottumisensa kiinteään asutukseen saisi moista tuntumaan yksinkertaisesti sietämättömältä. Täytyy muistaa, että Amerikan mantereen valtauksen aikoina lukuisat arjalaiset elättivät vaivalloisesti henkeään ansoilla pyydystäjinä, metsästäjinä jne., usein isohkoina ryhminäkin vaimoineen, lapsineen kaikkineen, lakkaamatta kierrellen paikasta toiseen, niin että heidän elämänsä muistutti täydelleen paimentolaisten elämää. Mutta niin pian kuin lukumäärän karttuminen ja paremmat apukeinot tekivät mahdolliseksi ryhtyä erämaita raivaamaan ja pitämään puoliaan alkuasukkaita vastaan, maassa syntyi yhä useampia uudisasutuksia. 

On ollut tapana purjehtia uskontokunnaksi naamioituneena, niin kauan kuin ulkonaiset olosuhteet eivät ole sallineet heidän täydellisesti paljastaa todellista olemustaan. Mutta jahka he arvelivat olevansa kyllin voimakkaita tulemaan toimeen ilman tuollaista suojapeitettä, he päästivät kyllä verhon putoamaan ja olivat yks'kaks' semmoisia, miksi monen monet eivät sitä ennen olleet tahtoneet heitä uskoa: juutalaisia. Juutalaisten elämään loisina toisten kansakuntien ja valtioiden ruumiissa perustuu pohjimmaltaan se heidän erikoisuutensa, joka sai Schopenhauerin aikoinaan heistä langettamaan varhemmin jo mainitun lausunnon, että näet juutalaiset ovat suuria valheen mestareita. Olemassaolo ajamalla ajaa juutalaisen valehtelemaan, vieläpä lakkaamatta, jatkuvasti valehtelemaan, samoin kuin se pohjolan asukkaat pakottaa käyttämään lämpimiä vaatteita. Juutalaisten elämä toisten kansojen sisässä voi ajan oloon käydä päinsä ainoastaan sikäli kuin heidän onnistuu herättää toisissa se käsitys, ettei heistä puheen ollen ole kysymyksessä kansa, vaan joskin erikoinen uskonnonyhteys. Mutta tämä on ensimmäinen suuri valhe. 

Heidän täytyy, voidakseen viettää kansainloisen elämäänsä, turvautua sisäisen olemuksensa kieltämiseen. Kuta älykkäämpi yksityinen juutalainen on, sitä paremmin hänelle tämä petos onnistuukin. Jopa asiat voivat kehittyä niin pitkälle, että isäntäkansan suuret. osat lopulta uskovat ihan vakavissaan, että juutalaiset tosiaankin ovat ranskalaisia tai englantilaisia, saksalaisia tai italialaisia, vaikka sellaisia, joilla on erikoinen uskontunnustus. Erikoisesti sellaiset valtion paikat ja elimet, joita aina tuntuu elähdyttävän historiallisesti kuuluksi tullut viisauden murto-osa, joutuvat kaikkein helpoimmin tämän hävyttömän petoksen uhriksi. Itsenäistä ajatteluahan pidetään noissa piireissä väliin suorastaan syntinä pyhää eteenpäin pääsyä vastaan, niin ettei sovi ihmetelläkään, ettei esim. Baijerin valtionministeriöllä tänäkään päivänä ole kalpeinta aavistusta siitä, että juutalaiset ovat erikoisen kansan eivätkä erikoisen tunnustuksen jäseniä, vaikka pelkkä silmäys juutalaisten omaan sanomalehtimaailmaan varmasti sen heti osoittaisi kaikkein vaatimattomimmallekin hengelle. Tosin kyllä ei ’Das Jüdische Echo’ vielä toistaiseksi ole virallinen lehti eikä niin muodoin moisten hallituksen mahtimiesten järjelle määräävä. Juutalaiset ovat aina olleet erikoinen kansa, jolla on tietyt rotuominaisuudet, mutta eivät koskaan uskontokunta; vain menestyäkseen ja päästäkseen eteenpäin he joutuivat jo varhain etsimään keinoa, joka kääntäisi tämän kansan jäseniin kohdistuvan epämieluisan huomion näistä pois. Mutta mikäpä keino olisi ollutkaan tarkoituksenmukaisempi ja samalla viattomamman näköinen kuin uittaa esiin lainattu uskonnonyhteyden käsite? Sillä siinäkin suhteessa heillä kaikki on lainatavaraa tai pikemminkin varastettua oman alkuperäisen olemuksensa vuoksi ei juutalaisilla voi olla tuollaista uskonnollista laitosta siitäkään syystä, että heiltä puuttuu ihanteellisuus kaikissa muodoissa, ja samalla myöskin haudantakaisen elämän usko on heille aivan vieras. Mutta ei voi kuvitella arjalaisen käsityksen mukaista uskontoa, josta puuttuisi vakaumus elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen jossakin muodossa. Tosiasiassa ei Talmud olekaan valmistumiseksi tulevaan elämään tarkoitettu kirja, vaan se on tarkoitettu vain valmistumiseksi käytännölliseen ja siedettävään elämään tässä maailmassa. 

Juutalaisten uskonoppi on ensi sijassa ohjeita, miten juutalainen veri on säilytettävä puhtaana, samoin kuin juutalaisten keskinäisen kanssakäymisen ohjeita, mutta vielä suuremmassa määrin ohjeita heidän kanssakäymiselleen muun maailman, siis ei juutalaisten kanssa. Mutta tällöinkään ei ole kysymys suinkaan siveellisistä ongelmista, vaan erinomaisen vaatimattomista taloudellisista kysymyksistä. Juutalaisten uskonnonopetuksen siveellisestä arvosta on jo nykyisin olemassa ja on ollut kaikkina aikoina tutkimuksia (ei kylläkään juutalaisten tekemiä); heidän omat jaarituksensa ovat tietysti sovelletut tiettyä tarkoitusta silmällä pitäen; nämä verraten yksityiskohtaisen tarkat tutkielmat asettavat senlaatuisen uskonnon arjalaisten käsitysten mukaan suorastaan kaameaan valoon. Parhaana tunnusmerkkinä on kuitenkin tämän uskonnollisen kasvatuksen tuote, juutalainen itse. Hänen elämänsä on ainoastaan tästä maailmasta ja hänen henkensä todelliselle kristillisyydelle sisäisesti yhtä vieras kuin hänen olemuksensa kaksituhatta vuotta sitten oli uuden opin perustajalle itselleen. Totta kyllä tämä ei ensinkään salaillut käsitystään juutalaisesta kansasta, jopa, kun niin tarvittiin, tarttui ruoskaan karkottaakseen Herran pyhäköstä nuo kaiken ihmiskunnan viholliset, jotka jo silloin niin kuin aina pitivät uskontoa ainoastaan kaupallisen ja rahallisen olemassaolon keinona. Siitä hyvästä Kristus sitten ristiinnaulittiin, mutta Saksan nykyinen puoluekristillisyys alentuu vaaleissa kerjäämään juutalaisten ääniä ja pyrkii sitten poliittisissa keinotteluissa hieromaan kauppoja jumalankielteisten juutalaispuolueiden kanssa, jopa omaa kansaansa vastaan. 

Tämän ensimmäisen ja suurimman valheen varaan, etteivät juutalaiset muka ole erikoinen kansa, vaan uskonto, rakentuu sitten itsestään luonnon pakosta yhä uusia valheita. Niihin kuuluu muiden muassa juutalaisten kieltä koskeva valhe. Heillä se ei ole ajatusten ilmaisu , vaan niiden salaamiskeinona. Ranskaa puhuessaan he ajattelevat juutalaisittain, ja saksalaisia säkeitä sorvaillessaan he ilmaisevat ainoastaan oman kansansa olemusta. Niin kauan kuin juutalaiset eivät ole päässeet muiden kansojen herroiksi ja valtiaiksi, heidän täytyy tahtoen tai tahtomattaan puhua näiden kieliä, mutta niin pian kuin nämä olisivat heidän orjiaan, ne joutuisivat kaikki opettelemaan jonkin yleiskielen (esim. esperanton!), niin että juutalaiset voisivat senkin kielen avulla helpommin hallita ja vallita! Miten suuressa määrin tämän kansan koko olemassaolo perustuu yhä jatkuvaan valheeseen, sen osoittavat verrattomalla tavalla juutalaisten määrättömästi vihaamat Sionin viisaiden pöytäkirjat. Ne muka perustuvat väärennykseen, voihkii yhä uudelleen ’Frankfurter Zeitung’ maailman kuultaviin: parhain todistus siitä, että ne ovat oikeat ja väärentämättömät. Mitä monet juutalaiset mahdollisesti tekevät itse tietämättään, se on niissä tietoisesti selitetty. Se juuri on tärkeintä. On aivan yhdentekevää, kenen juutalaisen päästä nämä paljastukset ovat peräisin, mutta se niissä on ratkaisevaa, että ne kerrassaan kammottavan varmasti paljastavat juutalaisen kansan olemuksen ja toiminnan ja osoittavat näiden sisäiset yhteydet samoin kuin myöskin lopulliset, perimmäiset tarkoitusperät. Mutta niiden parhaana arvosteluna on kuitenkin todellisuus. Joka punnitsee viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikaista historiallista kehitystä tämän kirjan näkökohdista lähtien, se heti paikalla ymmärtää juutalaislehdistön huudon ja porun. Sillä jahka tuo kirja on ensin saatu koko kansan omaisuudeksi, sen tietoon, silloin juutalaisvaaraa voitaneen jo pitää torjuttuna.   

Jos mieli tulla juutalaiset tuntemaan, on paras tutkia heidän tietään, jota he ovat kulkeneet toisten kansojen keskuudessa jo vuosisatojen kuluessa. Tällöin riittää, kun tarkkaa tätä ainoastaan yhdestä esimerkistä; silloin jo saa tarpeelliset tiedot. Koska heidän kehityskulkunsa on aina ja kaikkina aikoina ollut sama, samoin kuin heidän kalvamansa kansat ovat aina samoja, lienee sopivaa jakaa sellainen katsaus tiettyihin osiin, joita tässä tapauksessa yksinkertaisuuden vuoksi merkitsen kirjaimilla. 

Ensimmäiset juutalaiset tulivat Germaniaan niinä aikoina, jolloin roomalaiset tunkeutuivat sinne, ja tietysti kauppiaina niin kuin aina. Kansainvaellusten myrskyissä he näköjään taas hävisivät, ja niin voidaan Keski ja Pohjois Euroopan uuden ja nyt pysyväisen juutalaistumisen alkuna pitää ensimmäisten germaanisten valtioiden muodostumisen aikaa. Alkaa kehitys, joka on aina ollut sama tai samantapainen, missä vain juutalaiset ovat joutuneet kosketuksiin arjalaisten kansojen kanssa. 

a) Samoihin aikoihin, jolloin ensimmäiset kiinteät asutukset syntyvät, juutalainen on äkkiä paikalla. Hän saapuu kauppamiehenä eikä aluksi suurestikaan huoli salailla kansallisuuttaan. Hän on vielä juutalainen, osaksi ehkä senkin vuoksi, että hänen ja isäntäkansan väliset ulkonaiset rotueroavaisuudet ovat kovin suuret, hänen kielitaitonsa vielä liian vähäinen ja isäntäkansan eristäytyneisyys liian jyrkkää, jotta hän tohtisi yrittääkään esiintyä minään muuna kuin vieraana kauppamiehenä. Kun hän on ovela ja notkea ja isäntäkansa kokematonta, ei se seikka, että hän säilyttää juutalaisen leimansa ja olemuksensa, merkitse hänelle suinkaan haittaa, vaan pikemminkin etua; muukalaista kohdellaan ystävällisesti. 

b) Vähitellen hän alkaa hitaasti, vähän kerrassaan toimia talouselämässä, ei tuottajana, vaan yksinomaan välikätenä. Hänellä kun on tuhatvuotinen kauppiaan tottumus, hän on vielä avuttomia, mutta ennen kaikkea rajattoman rehellisiä arjalaisia verrattomasti taitavampi, niin että jo lyhyessä ajassa kauppa uhkaa joutua hänen yksinoikeudekseen. Hän aloittaa rahanlainauksesta, ja tietysti niin kuin aina kiskurinkoroin. Tosiasiallisesti hän siten myös tuo koron käytäntöön. Tämän uuden laitoksen vaarallisuutta ei vielä toistaiseksi huomata, vaan hetkellisen hyödyn vuoksi sitä pidetään jopa tervetulleena. 

c) Juutalaisesta on tullut täysin kiinteä asukas, s.o. hän asuu kaupungeissa ja kauppaloissa erikoisissa kortteleissa ja muodostaa yhä suuremmassa määrin valtion valtiossa. Kaupan samoin kuin kaiken rahaliikkeen hän anastaa käsiinsä kuin ainakin kaikkein omimpana etuoikeutenaan käyttäen sitä häikäilemättä hyväkseen. 

d) Rahaliike ja kauppa ovat tyystin joutuneet hänen yksinoikeudekseen. Hänen kiskurinkorkonsa nostattavat vihdoin vastarintaa, hänen yhä lisääntyvä julkeutensa suuttumusta, hänen rikkautensa kateutta. Mitta on täynnä, kun hän rupeaa anastamaan myöskin maata kaupankohteidensa joukkoon ja alentaa sen myytäväksi, paremmin rahaksi muutettavaksi tavaraksi. Kun hän itse ei milloinkaan maata viljele, vaan pitää sitä ainoastaan riistovälineenä, jossa talonpoika mielihyvin saa pysyä paikoillaan, mutta nyt uuden isäntänsä ja valtiaansa mitä viheliäisimmän kiristyksen puristuksessa, häntä kohtaan tunnettu vastenmielisyys kasvaa vähitellen avoimeksi vihaksi. Hänen verenimijän hirmuvaltansa paisuu vihdoin niin suureksi, että syntyy levottomuuksia ja meteleitä häntä vastaan. Tuota muukalaista ruvetaan tarkkaamaan yhä tarkemmin, ja hänessä havaitaan yhä uusia vastenmielisiä, tympäiseviä piirteitä ja sisäisiä ominaisuuksia, kunnes kuilu syvenee ylipääsemättömäksi. Katkerimman hädän aikoina vihdoin leimahtaa häntä kohtaan kytenyt raivo ilmiliekkiin, ja tyhjiksi riistetyt ja perikatoon ajetut joukot tarttuvat oman käden oikeuteen päästäkseen eroon tuosta Jumalan vitsauksesta. He ovat vuosisatojen kuluessa päässeet hänestä perille ja tuntevat jo hänen pelkän olemassaolonsakin yhtä suureksi vaaraksi kuin rutto. 

e) Mutta nyt juutalainen alkaa paljastaa todellisia ominaisuuksiaan. Vastenmieliseen, tympeään liehittelyyn turvautuen hän hankkiutuu hallitusten suosioon, panee rahansa tekemään työtä puolestaan ja varmistaa siten itselleen yhä uudestaan erioikeuden uhriensa uuteen rosvoamiseen. Vaikka kansan raivo joskus puhkeaakin ilmi liekkiin iänikuista verijuotikasta kohtaan, tämä ei estä häntä vähimmässäkään määrässä sukeltautumasta jo muutaman vuoden päästä uudelleen esiin samoissa paikoissa, joista tuskin on ehtinyt poistua, ja aloittamasta vanhaa elämäänsä uudelleen alusta. Ei minkäänlainen ahdistaminen voi saada häntä luopumaan vanhasta tavastaan, ihmisten riistämisestä ja nylkemisestä, ei pahinkaan vaino häntä karkottaa pois; aina sellaisen jälkeen hän on lyhyen ajan kuluttua taas vanhalla paikallaan ja entisensä kaltaisena. Jotta saataisiin ainakin kaikkein pahimmat onnettomuudet estetyksi, aletaan estää maata joutumasta hänen koronkiskurinkäsiinsä tekemällä yksinkertaisesti lainsäädäntöteitse maaomaisuuden hankkiminen hänelle mahdottomaksi. 

f) Samassa määrin kuin ruhtinaiden valta alkaa kasvaa, juutalainen tunkeutuu yhä lähemmäs näiden läheisyyteen. Hän kerjää etuuskirjoja  ja erioikeuksia, joita hän alituiseen rahapulassa olevilta herroilta vastaavaa maksua vastaan mielellään saakin. Niin paljon kuin ne hänelle maksavatkin, hän kyllä muutamassa vuodessa kiskoo luovuttamansa rahat takaisin korkoineen ja koronkorkoineen. Hän on todellinen verijuotikas, joka pureutuu kiinni onnettoman kansan ruumiiseen ja jota ei millään saa pois, kunnes ruhtinaat itse taas tarvitsevat rahaa ja korkeimman omakätisesti iskevät hänestä hänen imemänsä veren. Sama peli toistuu aina uudelleen, jolloin ns. Saksan ruhtinaiden osuus on aivan yhtä viheliäinen kuin juutalaisten itsensäkin. Nuo herrat olivat tosiaankin Jumalan rangaistuksia omille rakkaille kansoilleen, ja heidän vertauskohtiaan voi löytää ainoastaan erinäisistä nykyajan ministereistä. Saksan ruhtinaita on kiittäminen siitä, ettei Saksan kansa päässyt lopullisesti vapautumaan juutalaisvaarasta. Valitettavasti ei tässä kohdin myöhemminkään tapahtunut mitään muutosta, niin että juutalaiset vain maksoivat heille tuhatkertaisesti ansaitun palkan niistä synneistä, joita he olivat tehneet omia kansojaan vastaan. He antoivat pahalle sormensa, ja se vei koko käden ja koko miehen. 

g) Siten juutalainen kietoo ruhtinaat pauloihinsa, ja tämä johtaa viimeksi mainittujen turmioon. Hitaasti, mutta varmasti hän järkyttää näiden suhdetta omaan kansaansa, samassa määrin kuin nämä lakkaavat valvomasta oman kansansa etuja ja sen sijaan muuttuvat alamaistensa hyödykseenkäyttäjiksi. Juutalainen tietää heidän loppunsa aivan tarkoin ja pyrkii sitä mahdollisuuksien mukaan jouduttamaan. Hän itse edistää heidän alituista rahapulaansa vieraannuttamalla heidät yhä kauemmas heidän todellisista tehtävistään, kumartelee ja pokkuroi mitä pahimmalla tavalla liehakoiden heidän lähettyvillään, viettelee heidät paheisiin ja tekee itsensä sillä tavalla yhä korvaamattomammaksi. Hänen taitavuutensa tai paremminkin häikäilemättömyytensä kaikissa raha asioissa auttaa häntä keksimään yhä uusia keinoja, millä pusertaa jo tyhjiin riistetyistä alamaisista, jopa nylkeä heistä yhä uusia varoja, jotka yhä lyhyemmässä ajassa joutuvat menemään kaiken maailman tietä. Niin on sitten jokaisessa hovissa oma hovijuutalaisensa – niin kuin nimitettiin noita hirviöitä, jotka kiusasivat kansaparan epätoivon partaalle ja hankkivat ruhtinaille huvituksia loppumattomiin. Ketäpä sitten enää ihmetyttää, että moiset ihmissuvun kaunistukset lopulta jo ulkonaisestikin kaunistettiin ja koristettiin ja korotettiin perinnölliseen aatelissäätyyn; ei siis siinä kyllin, että he senkin laitoksen tekivät naurettavaksi, he sen vielä lisäksi myrkyttivätkin. Nyt juutalainen vasta oikein toden teolla pystyy käyttämään asemaansa omaksi edukseen. Lopulta hänen ei tarvitse enää muuta kuin kastattaa itsensä päästäkseen osalliseksi maan omien lasten kaikista mahdollisuuksista ja oikeutuksista. Senkin jutun hän hoitelee, ja varsin usein kirkon iloksi, joka on saanut uuden pojan, ynnä myös Israelin iloksi onnistuneen huijauksen johdosta. 

h) Juutalaisissa alkaa nyt tapahtua muutos. Tähän asti he ovat olleet juutalaisia ja esiintyneet sellaisina, s.o. ei ole pantu lainkaan painoa siihen seikkaan, että olisi tahdottu esiintyä minään muina, eikä sellaista olisi hevin voinut yrittääkään, kun molemmilla puolin on siksi silmäänpistävät rodun tunnusmerkit. Vielä Fredrik Suuren aikoina ei kenenkään ihmisen mieleenkään juolahda muuta kuin pitää juutalaisia vieraana kansana, ja vielä Goetheä kauhistaa ajatus, etteivät kristittyjen ja juutalaisten väliset avioliitot olisi vastaisuudessa laissa kielletyt. Mutta Goethe ei sentään toki ollut, sen taivas tietäköön, ainakaan taantumuksellinen, saati uskonkiivailija; hänen suustaan ei puhunut mikään muu kuin veren ja järjen ääni. Niin siis kansa huomasi kaikista hovien häpeällisistä teoista huolimatta juutalaisen vaistomaisesti vieraaksi osaseksi omassa ruumiissaan  ja suhtautuikin häneen sen mukaisesti. 

Mutta nyt tässä piti tapahtua muutos. Toistatuhatta vuotta kestäneen ajanjakson kuluessa juutalainen oli oppinut siksi hyvin hallitsemaan isäntäkansan kieltä, että hän nyt arvelee tohtivansa vastaisuudessa vähän vähemmän korostaa juutalaisuuttaan ja työntää saksalaisuuttaan enemmän etualalle; sillä niin naurettavalta ja mielettömältä kuin semmoinen ensi alussa voikin näyttää, hän sentään heittäytyy niin julkeaksi, että muuttautuu germaaniksi, tässä tapauksessa siis saksalaiseksi. Se merkitsee erästä kaikkein häpeällisintä petosta, mitä ylipäänsä voi ajatella. Koska hänellä ei ole saksalaisuudesta mitään muuta kuin sen kielen vieläpä mitä hirvittävimmällä tavalla solkkaamisen taito, mutta hän ei ole milloinkaan kansaan sekoittunut, hänen koko saksalaisuutensa on yksinomaan hänen kielensä varassa. Mutta rotu ei perustu kieleen, se perustuu yksinomaan vereen; seikka, jota kukaan ei tiedä paremmin kuin juutalainen itse, joka juuri kielensä säilyttämiseen panee hyvin vähän painoa, mutta sen sijaan antaa mitä suurimman arvon verensä säilyttämiselle puhtaana. Ihminen voi ilman muuta vaihtaa kieltä, toisin sanoen hän voi käyttää jotakin toista kieltä; mutta hän lausuu siinä tapauksessa uudella kielellä omia vanhoja ajatuksiaan; hänen sisin olemuksensa ei muutu. Tämän osoittaa kaikkein parhaiten juutalainen, joka voi puhua vaikka tuhatta eri kieltä, mutta silti kuitenkin pysyy juutalaisena. Hänen luonteenominaisuutensa ovat pysyneet entisellään, vaikka hän olisi kaksituhatta vuotta sitten puhunut Ostiassa latinaa tai jauhokeinottelijana nykyisin solkkaisi saksaa. Aina hän on sama juutalainen. Ettei normaali saksalainen ministerineuvos tai korkea poliisivirkamies tätä itsestään selvää asiaa ymmärrä, se on valitettavasti myöskin itsestään selvää, koska tuskin on mitään vaistottomampaa ja hengettömämpää olemassakaan kuin Saksan nykyisen esikuvallisen valtiovallan palvelijat. 

Syy, minkä vuoksi juutalainen päättää yks'kaks muuttautua saksalaiseksi, on ilmeinen. Hän tuntee, miten ruhtinaiden valta alkaa vähitellen horjua, ja rupeaa sen vuoksi hyvissä ajoin etsimään alustaa jalkojensa alle. Edelleen on hänen rahavaltansa kaikessa talouselämässä jo edistynyt niin pitkälle, ettei hän enää pysty ilman maan kansalaisen oikeuksia tukemaan koko tuota suunnatonta rakennelmaa, ei ainakaan hänen vaikutusvaltansa voi enää ilman sitä kohota. Mutta hän haluaa kumpaakin; kuta korkeammalle hän kiipeää, sitä houkuttelevampana kohoaa menneisyyden verhosta vanha, hänelle ammoin luvattu päämäärä, ja kuumeisen kiihkeästi hänen kansansa terävimmät aivot näkevät maailmanherruuden jo taaskin lähestyvän heidän saavutettaviinsa. Niinpä hänen ainoa pyrkimyksensä on kohdistunut siihen, että hänen on saatava täydelliset valtionkansalaisen oikeudet. Tämä on syynä siihen, että juutalainen on lähtenyt pois ghetosta. 

i) Sillä tavalla kehittyy hovijuutalaisesta hitaasti, vähän kerrassaan kansanjuutalainen, mikä tietystikin merkitsee: juutalainen pysyttelee yhä vielä niin kuin ennenkin korkeiden herrojen lähettyvillä, jopa pyrkii yhä kiivaammin tunkeutumaan heidän piiriinsä; mutta samaan aikaan alkaa hänen rotunsa toinen osa veljeillä kunnon kansan kanssa. Jos ajattelee, miten paljon hän on vuosisatojen kuluessa tehnyt syntiä juuri laajoja kansankerroksia kohtaan, miten on näitä yhä uudelleen armottomasti pusertanut ja imenyt tyhjiin, jos ajattelee edelleen, kuinka kansa on oppinut häntä siitä hyvästä vähitellen vihaamaan ja on lopulta käsittänyt koko hänen olemassaolonsa taivaan rangaistukseksi muille kansoille, voi ymmärtää, miten vaikeaksi tuollaisen täyskäännöksen teko pakostakin juutalaiselle muodostuu. Niin, on tosiaankin vaivalloinen urakka, kun pitää omille nylkemilleen uhreille noin vain käden käänteessä esittäytyä ihmisystävänä. Niinpä hän ensi työkseen ryhtyykin kansan silmissä vuorostaan sovittamaan sitä, mitä on tähän saakka sitä vastaan rikkonut. Hän aloittaa muodonmuutoksensa ihmiskunnan hyväntekijänä. Koska hänen uudella hyvyydellään on asiallinen pohja, hän ei voi liioin vedota vanhaan Raamatun sanaan, että älköön vasen käsi tietäkö, mitä oikea tekee, vaan hänen täytyy tahtoen tai tahtomattaan mukautua siihen, että antaa mahdollisimman monien tietää, miten syvästi hän tuntee suurten joukkojen kärsimykset ja mitä kaikkea hän omasta puolestaan mieskohtaisesti niitä vastustaakseen uhraa. Tällaiseen, hänellä muuten synnynnäisen vaatimattomaan tapaan hän toitottelee ansioitaan muun maailman kuultaviin niin kauan, kunnes tämä tosiaankin. alkaa häntä uskoa. Joka ei sitä usko, tekee muka hänelle katkeraa vääryyttä. Jo lyhyen ajan kuluttua hän alkaa vääristellä asioita sillä tavalla, kuin siihen saakka olisi ainoastaan hänelle itselleen tapahtunut vääryyttä eikä päinvastoin. Varsinkin tyhmyreihin sellainen menee, eivätkä he sitten voi olla raukkaa onnetonta surkuttelematta. 

Muuten olisi tässä vielä huomautettava, ettei juutalainen kaikesta uhrimielestään huolimatta itse kuitenkaan omakohtaisesti tietystikään milloinkaan köyhdy. Hän kyllä ymmärtää jakaa ja järjestää, niin, monestikin hänen hyväntekeväisyytensä on todellakin verrattavissa ainoastaan lannoitukseen, jota ei liioin hajoiteta pellolle rakkaudesta peltoa kohtaan, vaan pitäen silmällä omaa tulevaa menestystä. Joka tapauksessa kuitenkin kaikki tietävät suhteellisen lyhyessä ajassa, että juutalaisesta on tullut hyväntekijä ja ihmisystävä. Tosiaankin merkillinen muodonmuutos! Mutta se, mitä muissa ihmisissä pidetään enemmän tai vähemmän itsestään selvänä, herättää tällöin mitä suurinta hämmästystä, jopa monissa ihan ilmeistä ihailua, sen vuoksi, ettei semmoinen juutalaisessa ole itsestään selvä asia. Siitä johtuu, että hänelle jokainen tuommoinen teko luetaan vielä paljon suuremmaksi ansioksi kuin muille ihmisille. Mutta ei vielä siinä kyllin: juutalainen muuttuu yks'kaks' vapaamieliseksi, liberaaliksi, ja rupeaa haaveilemaan ihmiskunnan edistyksen välttämättömyydestä. Hitaasti, vähitellen hän siten tekee itsestään uuden ajan puhemiehen. 

Mutta samalla hän tietenkin yhä perusteellisemmin hävittää todella kansallisen talouselämän perusteita. Osakkeiden kiertotietä käyttäen hän tunkeutuu kansallisen tuotantotoiminnan kiertokulkuun, tekee siitä ostettavan, helpommin rahaksi muutettavan kaupustelun kohteen ja riistää siten liikeyhtymiltä henkilökohtaisen omistuksen perusteet. Mutta silloin vasta todella alkaa työnantajien ja työntekijöiden kesken se sisäinen vieraantuminen, joka tuonnempana johtaa valtiolliseen luokkajakoon. Lopulta sitten juutalaisen vaikutus talouselämään kasvaa kammottavan nopeasti pörssin avulla. Hänestä tulee kansallisen työvoiman omistaja tai ainakin sen valvoja. Poliittisen asemansa vahvistamiseksi hän koettaa repiä maahan ne rodulliset ja valtionkansalaisuuden rajat, jotka sentään vielä toistaiseksi häntä kohtaavat joka askelella. Hän taistelee siinä tarkoituksessa koko hänelle ominaisen sitkeyden voimalla uskonnollisen suvaitsevaisuuden puolesta ja tyystin hänen valtaansa joutunut vapaamuurarilaitos on hänellä oivallisena aseena, minkä avulla taistella tarkoitusperiensä puolesta ja myöskin tunkeutua niihin. Hallitsevat piirit samoin kuin valtiollisen ja taloudellisen  elämän ylimmät porvaristopiirit joutuvat vapaamuurariuden lankojen avulla hänen verkkoihinsa, näiden itsensä sitä edes tarvitsematta aavistaakaan. 

Ainoastaan kansaa semmoisenaan tai pikemminkin sitä säätyä, joka on juuri ruvennut heräämään ja taistellen hankkimaan itselleen kuuluvia oikeuksia ja vapauksia, ei voi vielä sillä keinoin saada tarpeeksi syvälti ja laajalti valtaansa. Mutta tämä juuri on tärkeämpää kuin kaikki muu; sillä juutalainen tuntee, että hänen nousunsa vallitsevaan asemaan on mahdollista ainoastaan, jos hänen edellään on tienraivaaja, valmentaja; mutta semmoiseksi hän luulee havaitsevansa porvariston, nimenomaan sen laajimmat kerrokset. Mutta hansikkaantekijöitä ja palttinankutojia ei käy pyydystäminen vapaamuurariuden pienisilmäiseen verkkoon, vaan tässä on tartuttava karkeampiin, mutta ei silti vähemmän tehokkaisiin keinoihin. Niin tulee juutalaisuuden palvelukseen vapaamuurariuden lisäksi toisena aseena sanomalehdistö. Sen hän an käsiinsä kaiken sitkeytensä ja oveluutensa voimalla. Sen avulla hän alkaa vähitellen kouristaa koko julkista elämää puristukseensa, kietoa sitä pauloihinsa  johtaa ja ohjailla sitä, koska hän nyt pystyy kasvattamaan ja ohjaamaan sitä mahtia, joka yleisen mielipiteen nimisenä tunnetaan nykyisin paremmin kuin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten. Samalla hän aina omasta kohdastaan heittäytyy muka kovin tiedonhaluiseksi, kiittää ja ylistää jokaista edistysaskelta, mutta eniten sellaisia, jotka johtavat toisten turmioon; sillä kaikkea tietoa ja kaikkea kehitystä hän arvostelee aina ainoastaan sen perusteella, millaisen mahdollisuuden se tarjoaa hänen oman kansansa hyödyttämiseen, ja missä sellaista ei ole olemassa, hän on kaiken valon leppymätön verivihollinen, jokaisen todellisen kulttuurin vihaaja. Siten hän käyttää kaiken tiedon, mitä omaksuu toisten kouluissa, ainoastaan oman rotunsa palvelukseen. Mutta omaa kansallisuuttaan hän varoo ja varjelee visummin kuin koskaan ennen. Vaikka hän näyttää ihan pursuavan valistusta, edistystä, vapautta, ihmisyyttä jne., hän itse harjoittaa mitä ankarinta oman rotunsa eristämistä. Tosin kyllä hän väliin naittaa naisiaan vaikutusvaltaisille kristityille, mutta mieskantansa hän periaatteesta säilyttää  aina puhtaana. Hän myrkyttää toisten veren, mutta varjelee omansa. Juutalainen ei ota juuri koskaan vaimokseen kristittyä naista, vaan kristitty menee naimisiin juutalaisnaisen kanssa. Mutta sekarotuiset lap­set tulevat melkein aina juutalaiseen vanhempaansa. Varsinkin osa Saksan ylintä aatelia on tästä syystä menemässä kokonaan rappiolle. Juutalaiset tietävät tämän varsin hyvin ja ajavat sen vuoksi  suunnitelmallisesti rodullisten vastustajiensa henkisesti johtavan kansankerroksen aseistariisumista. Mutta naamioi­dakseen hankkeensa ja tuudittaakseen uhrinsa turvallisuu­teen hän yhä enemmän puhuu ja paasaa kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta, rotuun ja ihonväriin katsomatta. Ja type­rykset alkavat häntä uskoa. 

Kun kuitenkin hänen koko olemuksessaan on yhä vielä liian voimakkaana kovin oudon ja vieraan haju, jotta varsinkaan kansan laajat kerrokset ilman muuta kävisivät hänen pyydyksiinsä, hän panee sanomalehdistönsä muovaamaan hänestä kuvan, joka vastaa todellisuutta yhtä vähässä määrin kuin toiselta puolen palvelee hänen tähtäämiään tarkoitusperiä. Varsinkin pilalehdissä pyritään juutalaiset esittämään pienenä, vaarattomana kansana, jolla kerta kaikkiaan on omat erikoisuutensa niin kuin kaikilla muillakin kansoilla, mutta jossa on, vaikka kylläkin hieman oudolta tuntuvan elehtimisen takana, sentään havaittavissa mahdollisesti kyllä hullunkurisen ja naurettavan, mutta kuitenkin aina perin rehellisen ja hyväntahtoisen sielun merkit. Niin kuin aina hänet pyritään osoittamaan pikemminkin merkityksettömäksi kuin vaaralliseksi. Hänen lopullisena päämääränään tällä asteella on demokratian voitto eli, niin kuin hän sen käsittää: parlamentarismin valta. Se vastaa parhaiten hänen tarpeitaan; torjuu luotaan persoonallisuuden ja asettaa sen tilalle tyhmyyden, kyvyttömyyden ja eikä suinkaan viimeiselle tilalle pelkurimaisuuden enemmistön. Lopputuloksena on pakostakin yksinvallan kukistuminen, jonka täytyy nyt tapahtua ennemmin tai myöhemmin. 

j) Suunnaton taloudellinen kehitys johtaa kansan yhteiskunnallisen kerrostumisen muutoksen. Pienkäsityön vähitellen kuollessa ja itsenäisen olemassaolon mahdollisuuksien käydessä sen tekijöille yhä harvemmiksi nämä vaipuvat aivan ilmeisesti köyhälistöksi. Syntyy teollisuuden tehdastyöläinen, jonka olennaisimpana tuntomerkkinä on, että hän tuskin koskaan myöhemmässä elämässään pystyy perustamaan omaa toimeentuloaan. Hän on todellisimmassa merkityksessä omaisuudeton, hänen vanhuudenpäivänsä ovat tuskaa ja vaivaa ja tuskin enää ansaitsevat elämän nimeä.  

Jo kerran aikaisemmin oli syntynyt samantapainen asiaintila, joka pakottavasti vaati ratkaisuaan ja johon ratkaisu saatiinkin. Talonpoikien ja käsityöläisten rinnalle oli vähitellen syntynyt uusi sääty, varsinkin valtion virkamiehet ja toimenhaltijat. Hekin olivat sanan todellisimmassa merkityksessä omaisuudettomia. Valtio keksi vihdoin pääsykeinon tästä epäterveestä asiaintilasta sillä tavalla, että otti valtion toimenhaltijoiden, jotka itse eivät pystyneet turvaamaan vanhuutensa päiviä, huoltamisen omaksi huolekseen ja saattoi voimaan eläkelaitoksen, vanhuudeneläkkeen. Vähitellen noudattivat yhä useammat liikeyritykset tätä esimerkkiä, niin että nykyisin Saksassa jokainen vakinaisessa henkisessä työssä oleva saa myöhemmin eläkettä, sikäli kuin liikeyritys jo on kasvanut tietyn kokoiseksi tai ylittänyt tietyn suuruuden rajan. Ja vasta valtionvirkamiesten vanhuuden turvaaminen pystyi heidät kasvattamaan sellaiseen epäitsekkääseen velvollisuudentuntoon, joka oli sodanedellisenä aikana Saksan virkamieskunnan ylevin, parhain ominaisuus. Sillä tavalla pelastettiin kokonainen sääty, joka pysyi omaisuudettomana, viisaalla tavalla joutumasta yhteiskunnalliseen kurjuuteen ja siten liitetyksi kansankokonaisuuteen. 

Nyt tämä sama kysymys oli uudelleen, ja tällä kertaa vielä paljon suuremmassa mitassa, joutunut valtion ja kansakunnan ratkaistavaksi. Yhä uusia, miljooniin nousevia ihmisjoukkoja muutti talonpoikaiskodeista suurkaupunkeihin ansaitsemaan jokapäiväistä leipäänsä vastaperustetuissa teollisuuslaitoksissa. Tuon uuden säädyn työ ja elämänolot olivat lievimmin sanoen murheelliset. Jo vanhojen käsityöläisten tai talonpoikienkaan entisten työmenetelmien konemainen siirtäminen uusiin muotoihin ei käynyt lainkaan päinsä. Ei edellisten enempää kuin jälkimmäistenkään toimintaa voinut enää verrata niihin ponnistuksiin, joita teollisuustyöläisen on suoritettava. Vanhassa käsityöammatissa ei aika ehkä ollut kovin tärkeä tekijä, mutta uusissa työmenetelmissä sen merkitys oli sitä suurempi. Vanhojen työaikojen muodollisesta omaksumisesta suurteollisuudessa oli suorastaan kohtalokkaat seuraukset; sillä tosiasialliset varhaisemmat työsuoritukset olivat nykyisten tehokkaiden työmenetelmien puutteessa verraten pienet. Jos siis varhemmin oli jaksettu tehdä vielä neljän , viidentoista tunnin työpäiviä, niitä ei varmastikaan enää pystytty kestämään sellaisena aikana, jolloin jokainen minuuttikin käytetään äärimmäisen tarkoin. Todellakin oli moisesta mielettömästä vanhojen työaikojen  semmoisinaan soveltamisesta uuteen teollisuustoimintaan kahteenkin suuntaan onneton tulos: terveys turmeltui ja usko korkeampaan oikeuteen hävisi. Vihdoin tulivat vielä kaiken lisäksi toisaalta kurjan kurjat palkat, toisaalta työnantajien ilmeisesti sitäkin parempi asema. Maaseudulla ei voinut olla yhteiskunnallista kysymystä, kun sekä isäntä että renki tekivät samaa työtä ja ennen kaikkea söivät samassa pöydässä. Mutta siinäkin tapahtui muutos. Työntekijöiden ero työnantajasta näyttää nykyisin lopullisesti toteutuneen elämän kaikilla aloilla. Miten syvälle Saksan kansan sisäinen juutalaistuminen tällöin jo on edistynyt, sen voi huomata siitä kovin vähäisestä kunnioituksesta, jollei suorastaan halveksinnasta, mitä käsityötä kohtaan sellaisenaan osoitetaan. Tämä ei ole saksalaista. Ensin Saksan elämän ulkolaistuminen, joka todellisuudessa kuitenkin oli juutalaistumista, muutti aikoinaan käsityötä kohtaan tunnetun kunnioituksen tietyksi kaikkeen ruumiilliseen työhön ylimalkaan kohdistuvaksi halveksinnaksi.  

Niin syntyy tosiasiassa uusi, vain varsin vähän arvossa pidetty sääty, ja joskus vielä sukeltautuu pakostakin ilmoille kysymys, onko kansassa todella voimaa omin voiminsa liittää jälleen yhteiseen yhteiskuntaan tämä uusi sääty, vai vieläkö säätyero laajenee edelleen kuin eri kansanluokkien väliseksi kuiluksi. Mutta yksi asia on varma: tuolla uudella säädyllä ei suinkaan ollut riveissään huonoimpia aineksia, vaan päinvastoin joka tapauksessa kaikkein toimintatarmoisimmat. Ns. kulttuurin liikahienontavat vaikutukset eivät olleet vielä päässeet tekemään sen keskuudessa hajoittavaa ja hävittävää työtään. Uuden säädyn suuret joukot eivät vielä olleet poteneet pasifistisen heikkouden myrkyn vaikutuksia, vaan ne olivat terveitä ja rotevia ja, jos niin tarvittiin, kovakouraisiakin. Kun porvaristo ei tästä erinomaisen tärkeästä ja merkityksellisestä kysymyksestä ylipäänsä välittänyt, vaan antoi välinpitämättömänä asioiden mennä menoaan, päättivät juutalaiset käyttää hyväkseen tässä tarjoutuvia arvaamattomia tulevaisuudenmahdollisuuksia, ja järjestäessään toisaalta ihmisriiston kapitalistiset menetelmät kaikkein viimeisimpiä johtopäätöksiä myöten he lyöttäytyivät samalla oman henkensä ja hallintansa ja vallintansa uhrien pariin, näiden ystäviksi, ja ennen pitkää he jo olivat sen taistelun johdossa, jota nämä käyvät omaa itseään vastaan. Tietenkin vain aivan kuvaannollisesti sanoen omaa itseään vastaan; sillä valehtelemisen taidon suurmestarit ymmärtävät kyllä aina näyttäytyä puhtaina ja laittamattomina ja lykätä syyn toisten niskoille. Koska he menevät julkeudessaan niin pitkälle, että itse johtavat joukkoja, nämä eivät tule ollenkaan ajatelleiksikaan, että tässä voisi olla kysymyksessä kaikkien aikojen häpeällisin petos.

Ja kuitenkin asia oli siten. 

Tuskin tämä uusi sääty oli alkanut selviytyä yleisestä taloudellisesta uudestimuodostumisestaan, kun jo juutalaiset kohta näkivät selvästi silmiensä edessä heidän oman eteenpäinpääsynsä uuden valmentajan. Ensin juutalaiset olivat käyttäneet porvaristoa muurinmurtajana läänitysmaailmaa vastaan, nyt vuorostaan työntekijää porvarillista maailmaa vastaan. Kun he olivat aikoinaan osanneet porvariston suojassa ja turvin keinotella itselleen kansalaisoikeudet, he toivoivat nyt työläisten taistelusta olemassaolostaan löytävänsä tien omaan valtaansa ja herruuteensa. Tästä lähtien ei työläisillä enää ole ollut muuta tehtävää kuin taistella juutalaisen kansan tulevaisuuden puolesta. Itse tietämättään heidät asetetaan juuri sen vallan palvelukseen, jota vastaan he luulevat taistelevansa. Heidän sallitaan näön vuoksi rynnätä pääoman kimppuun, ja juuri sillä tavalla voidaan heidät kaikkein helpoimmin panna taistelemaan juuri tämän puolesta. Samalla aina huudetaan kansainvälistä pääomaa vastaan, mutta todellisuudessa tarkoitetaan kansallista talouselämää. Tämä näet olisi tuhottava, jotta kansainvälinen pörssi pääsisi voitonriemuissaan temmeltämään sen ruumiskedolla. Juutalainen menettelee tällöin seuraavalla tavalla: Hän lyöttäytyy työläisen ystäväksi, teeskentelee säälivänsä tämän kohtaloa, jopa on kuohuksissaan tämän elämänosasta, joka on kurjuutta ja köyhyyttä, saavuttaakseen tätä tietä työläisen luottamuksen. Hän vaivautuu tutkimaan kaikkia tämän joko todellisia tai myöskin kuviteltuja yksityisiä elämän kovia puolia ja pyrkii samalla herättämään hänessä moisen olotilan muutoksen kaipuuta. Jokaisen arjalaisen ihmisen sisimmässä jossakin muodossa uinuvan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tarpeen hän osaa tavattoman viisaasti kiihdyttää vihaksi onnen paremmin suosimia kohtaan antaen samalla yhteiskunnallisten epäkohtien poistamistaistelulle aivan varman maailmankatsomuksen leiman. Hän perustaa marxilaisen opin. 

Esittäessään tuota oppia ja siihen samalla erottamattomasti yhdistettyinä kokonaista joukkoa yhteiskunnallisesti oikeutettuja vaatimuksia hän yhtälailla edistää sen leviämistä kuin samalla toisaalta kunnollisten ihmisten vastenmielisyyttä vaatimuksiin suostumista kohtaan, jotka semmoisessa muodossa ja semmoisessa seurassa esitettyinä tuntuvat heti alun alkaen kohtuuttomilta ja vääriltä, jopa mahdottomilta täyttää. Sillä tuon puhtaasti yhteiskunnallisten ajatusten vaipan alla on kätkössä suorastaan pirullisia tarkoitusperiä, jopa niitä pidetään aivan julkisestikin mitä röyhkeimmin selvästi näkyvissä. Tuo oppi on erottamatonta järjen ja inhimillisen järjettömyyden sekoitusta, mutta aina sellaista, että ainoastaan mielettömyys voi tulla todellisuudeksi, mutta ei koskaan järki. Kerta kaikkiaan kieltämällä persoonallisuuden ja samalla kansallisuuden sekä tämän rodullisen sisällyksen se murskaa koko inhimillisen kulttuurin alkuperusteet, koska kulttuuri lepää juuri noiden tekijöiden varassa. Tämä on marxilaisen maailmankatsomuksen todellinen, sisin ydin, sikäli kuin rikollisten aivojen tekelettä saa nimittää maailmankatsomukseksi. Murskaamalla persoonallisuus ja tutu saadaan kaadetuksi olennaisin este alempiarvoisen herruuden ja valtiuden tieltä , mutta tuo alempiarvoinen on juuri juutalainen. Tuon opin tarkoituksena on juuri taloudellinen ja valtiollinen mielettömyys.  

Sillä juuri se pidättää kaikkia todella älykkäitä ihmisiä asettumasta sen palvelukseen, jota vastoin henkisesti vähemmän vireät ja taloudellisista asioista tietämättömät rientävät liput liehuen sitä kohti. Mutta tämän liikkeen älymystön sillä tämäkin liike tarvitsee pystyssä pysyäkseen älymystöä juutalaiset uhraavat omista riveistään. 

Niin syntyy juutalaisten johdossa puhdas käsityöntekijäinliike, jonka näennäisenä tarkoituksena on parantaa työläisten asemaa, mutta todellisuudessa sen tarkoitusperä on kaikkien ei juutalaisten kansojen orjuuttaminen ja sitä tietä niiden tuhoaminen. Mitä vapaamuurarius ns. älymystön piireissä panee alkuun kansallisen itsesäilytysvaiston yleistä pasifistista lamauttamista, se välitetään suuren, nykyisin aina juutalaisen sanomalehdistön toiminnan avulla suurempien joukkojen, ennen kaikkea porvariston keskuuteen. Näihin molempiin hävityksen aseisiin liittyy nyt kolmas ja verrattomasti peloittavin ja hirvein, raa'an väkivallan järjestö. Marxilaisuuden on määrä isku ja hyökkäysjoukkoina täydentää, mitä molempien ensin mainittujen aseiden murentamistyö on jo valmistavasti muokannut kypsäksi luhistumiseen. Siten täyttyy todellakin mestarillinen yhteistoiminta, niin ettei tosiaan tarvitse ihmetellä, kun taistelussa sitä vastaan enimmäkseen jäävät kaikkein pahimmin alakynteen juuri ne laitokset, jotka kovin mielellään kuvittelevat edustavansa enemmän tai vähemmän tarumaista valtion arvovaltaa. Saksan ylemmän ja ylimmän valtionvirkamiehistön keskuudesta juutalaiset ovat (lukuun ottamatta muutamia poikkeuksia) aina löytäneet hävitystyönsä myöntyväisimmät apurit. Mateleva alamaisuus ylöspäin j a kopea pystynokkaisuus alaspäin ovat tuolle säädylle yhtä luonteenomaisia kuin usein suorastaan taivaaseen saakka huutava ahdasjärkisyys, jonka voittaa ainoastaan monesti suorastaan ällistyttävä omahyväisyys ja itserakkaus. Mutta nämä tämmöiset ovat sellaisia ominaisuuksia, joita juutalaiset Saksan viranomaisissa juuri tarvitsevat ja joita he sen vuoksi myös suosivat. Käytännöllinen taistelu, joka nyt alkaa, sujuu karkein piirtein hahmoteltuna seuraavasti: Taistelunsa lopullisia päämääriä vastaavasti, jotka eivät supistu yksinomaan maailman taloudelliseen valloitukseen, vaan vaativat myöskin sen poliittista orjuuttamista, juutalaiset jakavat marxilaisen maailmanoppinsa järjestön kahteen eri osaan, jotka ovat näennäisesti toisistaan erillään, mutta todellisuudessa muodostavat erottamattoman kokonaisuuden: poliittiseen ja ammattiyhdistysliikkeeseen. 

Ammattiyhdistysliike on liikkeelle kannattajia hankkiva puoli. Se tarjoaa työläiselle ankarassa olemassaolotaistelussa, jota hänen on pakko käydä monien yrittäjien voitonhimon ja lyhytnäköisyyden vuoksi, apua ja suojaa ja siten mahdollisuutta hankkia itselleen taistelun tietä paremmat elinehdot. Jollei työläinen tahdo uskoa inhimillisten elämisenoikeuksiensa edustusta sellaisena aikana, jolloin järjestetty kansanyhteisö, valtio, ei hänestä välitä suorastaan vähääkään, osittain heikosti vastuuntuntoisten, usein myös sydämettömien ihmisten huomaan, hänen täytyy itsensä ottaa niiden puolustaminen omiin käsiinsä. Samassa määrin kuin nyt ns. kansallinen porvaristo rahallisten etujensa ja pyyteidensä sokaisemana asettaa mitä pahimpia esteitä tuon taistelun tielle, asettuu aina vain vastustamaan kaikkia epäinhimillisen pitkän työpäivän lyhentämisyrityksiä, lasten työn lopettamista, naisen turvaamis ja suojelu sekä terveydellisten olosuhteiden parantamisyrityksiä niin työpaikoissa kuin asunnoissakin, eikä niitä vain vastusta, vaan usein tosiasiallisesti ryhtyy niitä jarruttamaan, silloin viisaampi juutalainen lyöttäytyy sillä tavalla sorrettujen asianajajaksi. Hänestä tulee vähitellen ammattiyhdistysliikkeen johtaja, ja sitäkin helpommin, koska hänen tarkoituksenaan ei ole todellinen yhteiskunnallisten epäkohtien poistaminen rehellisessä mielessä, vaan ainoastaan hänelle sokeasti kuuliaisen taloudellisen iskujoukon muodostaminen kansallisen taloudellisen riippumattomuuden murskaamiseksi. Sillä terveen yhteiskuntapolitiikan johdon liikkuessa pysyvästi toisaalta kansanterveyden säilyttämisen sekä toisaalta riippumattoman kansallisen talouselämän turvaamisen suuntaviivojen välillä, juutalainen taistelussaan ei ainoastaan hylkää molempia näkökohtia, vaan niiden syrjäyttäminen on samalla hänen elämänsä tarkoitusperä. Hän ei halua riippumattoman kansallisen talouselämän säilymistä, vaan sen tuhoa. Niin ollen häntä eivät voi mitkään tunnonsoimaukset estää esittämästä ammattiyhdistysliikkeen johtajana vaatimuksia, jotka eivät ainoastaan ammu yli maalin, vaan joiden täyttäminen käytännössä joko on mahdotonta tai merkitsee kansallisen talouselämän perikatoa. Mutta hän ei tahdokaan nähdä edessään tervettä, rotevaa sukua, vaan lahon, voimattoman lauman, jonka pystyy orjuuttamaan. Tämä toivo sallii hänen vuorostaan esittää mitä mielettömimpiä vaatimuksia, joiden toteuttaminen käytännössä hänen omankin tietämänsä mukaan on mahdotonta ja jotka niin ollen eivät voisikaan johtaa mihinkään olosuhteiden muutokseen, vaan enintään yllyttää joukot hurjaan vimmaan. Mutta sitäpä hän juuri toivookin eikä suinkaan joukkojen yhteiskunnallisen aseman rehellistä parannusta. 

Juutalaisten johto ammattiyhdistysasioissa pysyy kiistattomana tosiasiana niin kauan, kunnes suuriin joukkoihin päästään vaikuttamaan suunnattoman laajan valistustoiminnan avulla, annetaan heille parempia tietoja heidän – niin kuin he luulevat koskaan loppumattoman kurjuutensa syistä tai valtiovalta tekee lopun juutalaisista ja heidän toiminnastaan. Sillä niin kauan kuin suurten joukkojen käsityskyky pysyy niin pienenä kuin nyt ja valtiovalta yhtä välinpitämättömänä kuin tähän asti, nuo joukot aina seuraavat ensimmäisinä sitä, joka taloudellisissa kysymyksissä syöttää heille kaikkein häpeämättömimpiä lupauksia. Mutta siinä juuri juutalainen on mestari. Eipähän hänellä ole minkäänlaisia siveellisiä epäilyksiä toimintaa estämässä! Niinpä hän siis tällä alalla pakostakin lyö lyhyessä ajassa laudalta kaikki kilpailijansa. Koko saaliinhimoisen sisäisen häikäilemättömyytensä mukaisesti hän ohjaa ammattiyhdistysliikkeen samalla kaikkein häikäilemättömimmän väkivallankäytön tielle. Kenen ymmärrys ja järki asettuvat vastustamaan juutalaisen houkutuksia, sen uhma ja parempi tieto murretaan terrorin avulla. Sellaisen toiminnan menestys on suunnaton. Toden teolla juutalainen murskaa ja hävittää ammattiyhdistysliikkeen avulla, joka voisi olla kansakunnalle siunaukseksi, kansallisen talouselämän perusteet. Rinnan sen kera toimii poliittinen järjestö. 

Se toimii yhteydessä ammattiyhdistysliikkeen kanssa niin kauan kuin tämä muokkaa joukkoja valmiiksi liittymään poliittiseen järjestöön, jopa väkivaltaa ja pakkoa käyttäen suoraan ajaa ne siihen. Se on lisäksi pysyväinen rahanlähde, josta käsin poliittinen järjestö ruokkii ja elättää tavattoman suuret koneistonsa. Se on yksilöiden poliittisen toiminnan valvontaelin ja harjoittaa kaikissa suurissa mielenosoituksissa puoluepiiskurin tehtäviä. Loppujen lopuksi se ei ylipäänsä enää aja taloudellisia tarkoitusperiä, vaan asettaa pääasiallisen taistelukeinonsa, työlakon, joukko ja yleislakkona poliittisen aatteen käytettäväksi.

Kun on luotu sanomalehdistö, jonka sisällys on sovellettu kaikkein vähimmin sivistyneen ihmisen henkisen näköpiirin mukaiseksi, valtiollinen ja ammattiyhdistysjärjestö on vihdoin saanut sen kiihottavan ja yllyttävän laitoksensa, jota käyttämällä kansan alimpia kerroksia muokataan ja kypsytetään mitä hurjimpiin tekoihin. Sen tehtävänä ei ole nostaa ihmisiä alhaisen ajattelutavan suosta ja kohottaa heitä korkeammalle asteelle, vaan vedota heidän kaikkein alhaisimpiin vaistoihinsa. Yhtä laskelmoivaa kuin tuottoisaakin hommaa yhtä laiskasti ajattelevan kuin usein vaateliaan joukon kustannuksella. Juuri tuo sama sanomalehdistö se kerrassaan kiihkoisaa parjaustaistelua käyden raastaa maahan kaiken, mitä voi pitää kansallisen riippumattomuuden, kulttuurin kukoistuksen ja taloudellisen itsenäisyyden tukena. Ennen kaikkea se huutaa ja toitottaa ja usuttaa kaikkien niiden luonteiden kimppuun, jotka eivät halua alistua juutalaisen vallanpyyteisiin tai joiden nerokas kyvykkyys jo semmoisenaan tuntuu juutalaisesta uhkaavalta vaaralta. Sillä joutuakseen juutalaisen vihan kohteeksi ei edes tarvitse taistella häntä vastaan, vaan siihen riittää jo pelkkä sellainen epäluulokin, että joko tuon toisen päähän voisi joskus pälkähtää ryhtyä taisteluun tai hänestä voisi ylivoimaisen nerokkuutensa ansiosta sukeutua juutalaisille vihamielisen kansan voiman ja suuruuden kartuttaja. 

Juutalaisen näissä asioissa pettämätön vaisto vainuaa joka ihmisessä omaperäistä sielua, ja se, joka ei ole henkeä hänen hengestään, saa olla varma hänen vihamielisyydestään. Koska juutalainen ei ole hyökkäyksen alaiseksi joutunut, vaan hyökkääjä, hän ei pidä vihollisenaan ainoastaan sitä, joka hänen kimppuunsa hyökkää, vaan myöskin sitä, joka tekee hänelle vastarintaa. Mutta se keino, jolla hän pyrkii niin uhkarohkeita, mutta vilpittömiä sieluja kukistamaan, ei ole rehellinen taistelu, vaan valhe ja parjaus. Siinä taistelussa hän ei kammoksu eikä kavahda ensinkään mitään ja kasvaa alhaisuudessaan ja halpamaisuudessaan kerrassaan niin jättiläissuureksi, ettei kenenkään tarvitse ihmetellä, kun Saksan kansan keskuudessa paholaisen ruumiillistuma kaiken pahan perikuvana saakin ilmetyn juutalaisen hahmon. Laajojen kansankerrosten tietämättömyys juutalaisen sisäisestä olemuksesta ja Saksan ylempien kansankerrosten vaistoton ahdasjärkisyys päästävät helposti kansan joutumaan tuon juutalaisten valhesotaretken uhriksi. 

Samalla kuin ylempien kansankerroksien on tapana synnynnäisen arkamaisuutensa vuoksi kääntyä pois sellaisesta henkilöstä, jonka kimppuun juutalainen tuolla tavoin hyökkää valhetta ja parjausta aseinaan käyttäen, suuret joukot tyhmyyttään tai yksinkertaisuuttaan tavallisesti uskovat kaiken. Valtion viranomaiset taas verhoutuvat vaitioloon tai, niin kuin useimmiten tapahtuu, ryhtyvät, saadakseen juutalaisten sanomalehtisodan loppumaan, vainoamaan sitä, jonka kimppuun on syyttä, vääryydellä hyökätty, jollainen menettely tuollaisten korkeihin virkoihin kohonneiden aasien mielestä on oikeaa valtion arvovallan valvomista ja rauhallisuuden ja järjestyksen turvaamista. Vähitellen laskeutuu juutalaisuuden marxilaisen aseen pelko raskaana painajaisena kaikkien kunnollisten ihmisten aivoja ja sieluja ahdistamaan. Tuota hirvittävää vihollista aletaan pelätä ja vavista, ja siten on jouduttu hänen lopulliseksi uhrikseen. 

k) Juutalaisten herruus valtiossa tuntuu jo niin vakiintuneen, etteivät he ainoastaan voi taaskin esiintyä juutalaisina, vaan myöskin häikäilemättä ilmaisevat perimmäiset kansalliset ja poliittiset ajatuksenjuoksunsa. Osa heidän rotuaan tunnustautuu jo aivan avoimesti vieraaksi kansaksi, mutta silloinkin he tietysti valehtelevat. Sillä kun sionismi koettaa vakuutella muulle maailmalle, että juutalaisten kansallinen itsemääräämishalu on tyydytetty, kunhan luodaan Palestiinaan heille oma valtakunta, juutalaiset taaskin vetävät typeriä gojimeja, ei juutalaisia nenästä oikein ovelasti. He eivät ajattelekaan pystyttää Palestiinaan juutalaisvaltiota sitä varten, että jäisivät siihen asumaan, vaan toivovat ainoastaan kansainväliselle petkutustoiminnalleen suvereenisin oikeuksin varustettua, toisten valtioiden asioihinpuuttumiselta turvattua maailmankeskusta: rikoksiin syyllisiksi todistettujen lurjusten turvapaikkaa ja tulevien petkuttajien ja varkaiden korkeakoulua. Mutta se ei ole merkkinä ainoastaan heidän lisääntyvästä itseluottamuksestaan, vaan myöskin oman varmuuden tunnosta, että samaan aikaan kuin osa juutalaisista vielä valheellisesti väittää itseään saksalaisiksi, ranskalaisiksi tai englantilaisiksi, toinen osa julkeasti ja peittelemättä osoittaa olevansa juutalaista rotua. Miten lähellä he jo luulevat tulevan voiton olevan, se selviää siitä peloittavasta tavasta, miten he suhtautuvat toisiin kansoihin kuuluviin. Mustatukkainen juutalaispoika vaanii tuntikaupalla, naamassaan saatanallinen ilon irvistys, pahaa aavistamatonta tyttöä, jonka häpäisee verellään ja siten riistää tämän omalta kansalta. Kaikin keinoin hän yrittää turmella sen kansan rodullisia perusteita, jota yrittää orjuuttaa. Samalla tavoin kuin hän suunnitelmallisesti turmelee naisia ja tyttöjä, samoin hän ei suinkaan kavahda raastaa maahan veren ja rodun raja aitoja toisilta suuremmassakin mitassa. Juuri juutalaiset ne toimittivat ja toimittavat neekerit Reinille, aina mielessä sama salakavala ajatus ja selvä päämäärä: siitä pakostakin johtuvan rodunsekoituksen tietä oli heidän vihaamansa valkoinen rotu tuhottava, syöstävä valtiolliselta ja kulttuuritasoltaan, ja sitten he itse nousisivat sen herroiksi ja valtiaiksi. 

Sillä puhdasrotuista kansaa, joka on tietoinen verestään, juutalainen ei ikinä pysty alistamaan ikeeseensä. Hän voi tässä maailmassa olla ikuisesti vain sekarotuisten herrana. Niinpä hän yrittää suunnitelmallisesti alentaa rodun tasoa jatkuvasti myrkyttämällä sen yksilöitä. Mutta politiikassa hän alkaa vaihtaa demokratian ajatusta köyhälistöndiktatuurin ajatukseen. Marxilaisten järjestäytyneistä joukoista hän on saanut aseen, joka tekee hänelle mahdolliseksi tulla toimeen ilman demokratiaa ja sen sijaan sallii hänen häikäilemättä raa'alla voimalla orjuuttaa kansat ja hallita ja vallita niitä. Suunnitelmallisesti hän työskenteleevallankumouksen aikaansaamiseksi kahdella taholla: taloudellisella ja valtiollisella.  

Sellaisten kansojen ympärille, jotka asettuvat sisästäpäin tulevia hyökkäyksiä kiivaasti vastustamaan, hän kansainvälisten suhteidensa ja vaikutusvaltansa avulla. kutoo vihollisverkon, yllyttää näitä sotaan ja pystyttää vihdoin, jos niin tarvitaan, taistelukentille kaiken lopuksi vallankumouksen lipun. Taloudellisessa suhteessa hän järkyttää valtioita niin kauan, kunnes kannattamattomiksi käyneet yhteiskunnan omistamat yritykset joutuvat pois valtion hallusta ja hänen finanssivalvontansa alaisiksi. Poliittisella alalla hän kieltää valtiolta sen itsesäilytykseen tarvittavat varat, tuhoaa kaiken kansallisen itsetehostuksen ja puolustuksen perusteet, hävittää luottamuksen johtoon, häpäisee historiaa ja menneisyyttä ja raastaa kaiken todella suuren katuojaan. 

Kulttuurin alalla hän saastuttaa taiteen, kirjallisuuden, teatterin, johtaa luonnollisen tunteen harhapoluille, kukistaa kaikki kauneuden ja ylevyyden, jalouden ja hyvyyden käsitteet ja raastaa siten ihmiset oman alhaisen sisäisen olemuksensa tasoille. Uskonto tehdään naurettavaksi, siveellisyys ja hyvät tavat työnnetään syrjään aikansa eläneinä, kunnes lopulta ovat sortuneet viimeisetkin tuet kansan taistelulta olemassaolostaan tässä maailmassa. 

1) Nyt sitten alkaa viimeinen suuri vallankumous. Saadessaan käsiinsä poliittisen vallan juutalainen heittää menemään viimeisetkin verhot, mitä hänellä niitä vielä on vähän ollut. Demokraattisesta kansanjuutalaisesta tulee verijuutalainen ja kansojen hirmuvaltias. Muutamassa vuodessa hän yrittää tuhota kansallisen älymystön sukupuuttoon ja muokkaa ja kypsyttää kansat, riistämällä näiltä niiden luonnollisen henkisen johdon, valmiiksi pysyvän orjuutuksen orjanosaan. Tässä suhteessa on hirvittävimpänä esimerkkinä Venäjä, missä juutalaiset ovat kolmekymmentä miljoonaa ihmistä todella raivokkaassa villiydessään, osittain vielä epäinhimillisiä tuskia tuottaen surmanneet tai jättäneet kuolemaan nälkään varmistaakseen kouralliselle juutalaisia kirjailijoita ja pörssirosvoja suuren kansan herruuden. Mutta lopputuloksena ei ole ainoastaan juutalaisten sortamien ja kukistamien kansojen vapauden loppu, vaan myöskin tuon kansainloisen omakin loppu. Sillä uhrin kuoltua kuolee myöskin vampyyri ennemmin tai myöhemmin. 

Jos annamme kaikkien Saksan sortumisen syiden solua silmiemme editse, niin lopulliseksi, ratkaisevimmaksi jää ja sellaisena pysyy se seikka, ettei tunnettu rotukysymystä ja varsinkin, ettei tunnettu juutalaisvaaraa. Taistelukentällä elokuussa 1918 kärsityt tappiot olisi voitu kestää helposti, kuin leikiten. Ne eivät olleet missään suhteessa Saksan kansan saavuttamiin voittoihin. Eivät ne Saksaa kukistaneet, vaan Saksan kukisti se mahti, joka oli noita tappioita edeltäkäsin valmistellut riistämällä suunnitelmallisesti sen kansalta jo monen vuosikymmenen ajan ne poliittiset ja siveelliset vaistot ja voimat, jotka yksin tekevät kansoista kykeneviä pystyssä pysymään ja siten myös ne siihen oikeuttavat. Sivuuttaessaan huomiotta kansan rodullisten perusteiden säilyttämiskysymyksen vanha Saksan valtakunta vähäksyi myöskin sitä ainoaa oikeutta, joka tässä maailmassa antaa elämää. Kansat, jotka sekoittavat verensä tai antavat toisten sen sekoittaa, tekevät syntiä ikuisen Kaitselmuksen tahtoa vastaan, eikä jonkin voimakkaamman niille aiheuttama tuho ole silloin enää niille tapahtunut vääryys, vaan ainoastaan oikeuden palauttaminen jälleen voimaan. Jollei kansa enää tahdo pitää luonnon hänelle antamia ja hänen verestään juurensa juontavia olemuksensa ominaisuuksia arvossa, sillä ei ole enää oikeutta valittaa maallisen olemassaolonsa menetystä. Maan päällä on kaikki korjattavissa. Jokaisesta häviöstä voi sukeutua myöhäisemmän voiton isä. Jokaisesta menetetystä sodasta myöhäisemmän nousun aihe ja syy, jokaisesta hädästä inhimillisen tarmon hedelmöitys, ja jokaisesta sorrosta voivat kehkeytyä uuden sielullisen uudestisyntymisen voimat niin kauan kuin veri säilyy puhtaana. Yksin menetetty veren ja rodun puhtaus tuhoaa sisäisen onnen ainiaksi, painaa ihmisen ainaiseksi alas, eivätkä sellaisen seuraukset ole ikinä poistettavissa enää ruumiista ja hengestä. Jos vertailee ja punnitsee kaikkia muita elämän ongelmia, taustana tämä yksi ainoa kysymys, silloin vasta huomaa, miten naurettavan pieniksi ne jäävät mittasuhteiltaan. Kaikilla niillä on ajalliset rajoituksensa mutta kysymys veren puhtaana säilymisestä tai säilymättömyydestä pysyy niin kauan kuin ihmisiä on olemassa. Kaikki sodanedellisen ajan merkitykselliset rappeutumisilmiöt juontavat loppujen lopuksi juurensa rodullisista syistä. 

Olivatpa kysymyksessä yleisen oikeuden ongelmat tai talouselämän kasvannaiset, kulttuurin rappioilmiöt tai valtiollinen huonoon suuntaan tapahtuva kehitys, harhaan osunut kouluopetus tai sanomalehdistön paha vaikutus aikuisiin jne., aina ja kaikkialla se on syvimmältä pohjaltaan Oman kansan rodullisten vaatimusten laiminlyöntiä tai vieraan taholta uhkaavan rodullisen vaaran huomaamattomuutta. Senpä vuoksi jäivätkin kaikki uudistusyritykset, kaikki yhteiskunnallinen avustustoiminta ja valtiolliset ponnistukset, kaikki taloudellinen nousu ja jokainen näennäinen henkisen tiedon lisääntyminen seuraamusilmiöineen sittenkin merkityksettömiksi. Kansakunta ja sille elämän täällä maan päällä mahdolliseksi tekevä ja sitä ylläpitävä elimistö, valtio, eivät sisäisesti tervehtyneet, vaan selvästi havaittavasti sairastivat yhä pahemmin. Kaikki vanhan Saksan valtakunnan näennäinen kukoistus ei pystynyt peittämään sisäistä heikkoutta, ja jokainen valtakunnan todellinen lujittamisyritys ajautui aina karille, kun kaikkein merkityksellisin kysymys sivuutettiin. Olisi väärin luulla, että eri valtiollisten suuntien kannattajat, jotka yrittivät Saksan kansanruumista tohtoroida ja puoskaroida, jopa eräältä osalta näiden johtajatkaan olisivat sinänsä olleet pahoja tai pahaa tarkoittavia ihmisiä. Heidän toimintansa oli vain sen vuoksi tuomittu jäämään hedelmättömäksi, että he kaikkein suotuisimmassa tapauksessa enintään näkivät Saksan yleisen sairauden ilmenemismuodot ja yrittivät taistella niitä vastaan, mutta sokeina, mitään näkemättä sivuuttivat itse niiden aiheuttajan. Joka suunnitelmallisesti seuraa vanhan Saksan valtakunnan poliittisen kehityksen linjaa, hänen täytyy, asiaa tyynesti harkitessaan ja punnitessaan, päätyä siihen, käsitykseen, että Saksan kansan yhdistymisen ja niin ollen nousunkin aikoina oli sisäinen rappeutuminen jo täydessä vauhdissa ja että huolimatta kaikista näennäisistä poliittisista menestyksistä ja huolimatta karttuvasta taloudellisesta rikkaudesta yleinen asema huononi huononemistaan vuosi vuodelta. Jo valtiopäivävaalitkin osoittivat, marxilaisten äänimäärien ulkonaisesti paisuessa paisumistaan, sisäisen ja sitä tietä myöskin ulkonaisen sortumisen lähestyvän lähestymistään.  

Kaikki ns. porvarillisten puolueiden saavuttamat menestykset jäivät merkityksettömiksi, ei yksistään siksi, etteivät porvarilliset edes silloin, kun saivat ns. vaalivoittojaan, pystyneet estämään marxilaistulvan lukumääräistä kasvua, vaan ennen kaikkea sen vuoksi, että niissä jo oli hajaannuksen käyteaineet itsessään. Itse sitä aavistamatta porvarillinen maailma oli jo saanut sisimpäänsä marxilaisten kuvittelujen ruumismyrkyn tartunnan, ja sen vastarinta oli usein pikemminkin kunnianhimoisten johtomiesten kilpailijankateudesta kuin äärimmäiseen taisteluun valmistautuneen vastustajan periaatteellisesta torjunnasta johtunutta. Yksi ainoa taisteli kautta noiden pitkien vuosien järkkymättömän tasaisesti, ja se taistelija oli juutalainen. Hänen Daavidin tähtensä kohosi samassa suhteessa yhä korkeammalle kuin Saksan kansan itsesäilytystahto hupenemistaan hupeni. Elokuussa v. 1914 ei niin ollen rynnännytkään taistelutantereelle päättävästi hyökkäykseen ryhtyvä kansa, vaan silloin näkyi ainoastaan viimeinen kansallisen itsesäilytysvaiston leimahdus Saksan kansanruumiin yhä pitemmälle edistyvän pasifistis marxilaisen herpautumisen vastapainona. Kun ei noina kohtalonpäivinäkään sisäistä vihollista nähty eikä huomattu, kaikki ulkonainen vastarinta oli turhaa, eikä Kaitselmus antanut palkintoaan voittoisalle miekalle, vaan noudatti ikuisen palkan j a koston lakia. 

Tästä sisäisestä tiedosta lähtien pitäisi Saksan kansalle muotoutua uuden liikkeen johtolauseet samoin kuin sen ne tarkoitusperät, jotka meidän vakaumuksemme mukaan yksin kykenevät, ei ainoastaan pysähdyttämään Saksan kansan alenemisen, vaan myöskin luomaan sen graniittiperustan, jonka varassa tulevaisuudessa voi pysyä pystyssä valtio, joka ei ole kansalle vieraita ja muukalaisia taloudellisia tarkoitusperiä ja pyyteitä palveleva koneisto, vaan kansallinen elimistö: 

Saksan kansan germaaninen valtio.

---

Mein Kampf

ADOLF HITLER

Alkusanat

1. luku: Isänkodissa

2. luku: Oppi ja ahdinkovuodet Wienissä

3. luku: Yleisiä poliittisia mietelmiä Wienin ajaltani

4. luku: München

5. luku: Maailmansota

6. luku: Sotapropaganda

7. luku: Vallankumous

8. luku: Poliittisen toimintani alku

9. luku: Saksan työväenpuolue

10. luku: Sortumisen syyt

11. luku: Kansa ja rotu

12.luku: Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen

ensimmäinen kehitysaika

TOINEN OSA - KANSALLISSOSIALISTINEN LIIKE (PDF)

"Tietääksesi kuka hallitsee, selvitä, ketä et saa arvostella."

- Voltaire

Viva Palestina!

Latest Additions - Suomi

Juutalaisten holokaustin myytti 6 miljoonasta uhrista

Äärijuutalaiset tavoittelivat uutta Purim-joukkosurmaa Iranissa
David Duke

Israel controls U.S. Presidents
Biden, Trump, Obama, Bush, Clinton...

Kuvat  

Shahak: "Jewish History"

Holokaustin muistopäivä ja juutalainen ylivalta: Mark Weberin haastattelu

Viimeinen taistelu
Jürgen Graf

Sionistit ja palestiinalaisvastainen vihapuhe

Mein Kampf
Adolf Hitler

Black Muslim leader Louis Farrakhan's Epic Speech in Madison Square Garden, New York  - A must see!

Palestiinan vaiettu tuho

Stop Jewish Apartheid!

Massamedian vaikutus ja sen omistussuhteet

The Jewish hand behind Internet The Jews behind Google, Facebook, Wikipedia, Yahoo!, MySpace, eBay...

Juutalainen Ylivalta
David Duke

Kansainvälinen Juutalainen
Henry Ford

Garaudy: "The Founding Myths"

The Jews behind Islamophobia

AIPAC: Taas yksi kortti putoaa
American Dissident Voices

Siionin Viisaitten Pöytäkirjat

Videoita   
 

Juutalaisuuden opinkappaleet

Juutalaiset ja järjestäytynyt rikollisuus

Black Muslim leader Louis Farrakhan's Epic Speech in Madison Square Garden, New York  - A must see!

Aktivismi!