Juutalaisten väitettyjen menetysten numeropeli on todella ärsyttävää. Monia, kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia ihmisiä hävisi tai kuoli sodassa, eikä heidän kohtalostaan ole tietoa. Jotkut makasivat tuhkassa liittoutuneiden pommittaessa Saksan kaupunkeja ja hautautuivat sortuneiden rakennusten alle, toiset paloivat liittoutuneiden pommitusten tulimerissä, jotkut muut tuhoutuivat venäläisissä vankileireissä kauan sen jälkeen kun ampuminen oli jo päättynyt.

On epäreilua ja väärin väittää - kuten tavallisesti vältetään - että jos henkilön kohtalosta ei ole tietoa, hän kuoli kansanmurhan seurauksena - tai vielä pahempaa, kaasukammiossa.

Tosiasiassa Holokaust on "paras esimerkki kuolemasta, jota todistetaan miljoonan henkiinjääneen tarinoilla."

Eikö tämä pane ajattelemaan?

Media on täynnä eloonjääneiden organisaatioita, joita on läntisen maailman jokaisessa isossa kaupungissa -Torontosta Johannesburgiin, Rio de Janeirosta Los Angelesiin.

Riittää kun todetaan, että saksalaiset ovat maksaneet yli 4 300 000:lle eläkkeen ja korvauksen vaatijalle; 40% vastaanottajista asuu (tai asui) Israelissa. Muut ovat juutalaisia taustaltaan, mutta ovat halunneet asua jossakin muualla maailmassa.

Jos niin moni juutalainen kuoli saksalaisten käsissä, miksi henkiinjääneitä on niin paljon?

Holokaustin palvojat ovat usein kutsuneet Jacob Robinsonia "historioitsijaksi" ja "kansainväliseksi juristiksi" ja maininneet hänet juutalaisten kohtaloa käsittelevän arvovaltaisen informaation tärkeimmäksi lähteeksi.

Jacob Robinson oli todellisuudessa ovela itäeurooppalainen huijari, jolla oli pirullinen suunnitelma ja työjärjestys. Hän keksi ja loi "vallankumouksellisen konseptin" Nürnbergin oikeudenkäynnille Saksan johtajia vastaan sekä Saksan korvaussuunnitelmalle.

Nahum Goldmanin, Maailman juutalaiskongressin entisen presidentin mukaan,

"Lukuunottamatta kohtaamistani keskitysleirien eloonjääneiden kanssa vapautuksen jälkeen, palasin Saksaan virallisesti vain tavatakseni kansleri Adenauerin ja aloittaakseni neuvottelut korvauksista. Nämä korvaukset muodostavat epätavallinen uudistuksen kansainvälisen lain tulkinnassa.

Siihen asti, kun jokin maa hävisi sodan, se maksoi vahingoista voittajalle, mutta asia oli valtioiden tai hallitusten välinen. Nyt ensimmäistä kertaa maa joutui maksamaan korvauksia tavallisille ihmisille tai Israelille, jota ei Hitlerin rikosten aikaan ollut olemassakaan. Yhtä kaikki, pitää myöntää ettei idea ollut minun."

Sodan aikana Maailman juutalaiskongressi oli luonut Juutalaisten asioiden instituutin New Yorkiin. (Sen päämaja on nyt Lontoossa.) Johtajina oli kaksi suurta liettuanjuutalaista juristia, Jacob ja Nehemiah Robinson. Heidän ansiostaan instituutti kehitti kaksi täysin vallankumouksellista ideaa: Nürnbergin oikeudenkäynnin ja Saksan korvaukset. (Goldman, Nahum, The Jewish Paradox, Grosset & Dunlap, 1978, sivu 122)

Laske yhteen kaksi plus kaksi.

Korvausvaatimukset perustuvat uhrien lukumäärään - vähän kuten vakuutuskorvausvaatimus lentokoneonnettomuuden ja sitä seuraavan tulipalon jälkeen. Lukumäärien kannattaa olla suuria. Tässä ei ole mitään ihmeellistä.

Kuvitellaan nyt vakuutusyhtiö, jonka on maksettava korvauksia tulipalosta, jossa oletettavasti kuoli muutamia perheenjäseniä. Ei tarvita avaruustiedemiestä huomaamaan, että jos vakuutusyhtiö ei voi tarkastaa tärkeitä asiakirjoja, esimerkiksi listaa koneeseen paikan varanneista, olematon setä tai täti saattaisi ilmestyä ëuhriení joukkoon vakuutusyhtiön huijaustarkoituksessa. Tällaisia asioita tiedetään tehdyn joillekin vakuutusyhtiöille.

Vanhan ankan, Wannseen pöytäkirjan (tammikuun 20. päivänä 1942) jossa väitetään hahmotellun Natsien suunnitelma Euroopan juutalaisten tuhoamiseksi, esiinkaivaminen on todella törkeää. Jopa juutalainen Holokaust-ekspertti Jehuda Bauer Jerusalemin heprealaisesta yliopistosta on sanonut, että Wannsee oli kokous, mutta "tuskin mikään konferenssi", ja "vähän siitä mitä siellä sanottiin, toteutettiin yksityiskohtaisesti."

Tässä on lainaus kokonaisuudessaan, Kanadan Jewish Newsista tammikuun 30. päivänä 1992, otsikolla ëWannseen tärkeys hylättyí:

"Yleisö toistaa vieläkin, kerta kerran jälkeen, typerää tarinaa siitä, että juutalaisten tuhoamiseen päädyttiin Wannseessa. Wannsee oli vain näyttämö, jolla joukkomurhaprosessi paljastettiin." (Canadian Jewish News, 30 tammikuuta 1992)

New York Timesin (21 marraskuuta 1989) mukaan Bauer lisäsi, kun häntä moitittiin siitä ettei hän halunnut lisätä jyviä Holokaustin kieltäjien myllyyn: "Tiedättekö, he osaavat laskea yhteen..." (Auschwitz Revisionism: An Israeli Scholarís Case, New York Times, 12 marraskuuta 1989)

Niin osasivat. Ja osaavat.

Niin tekemällä he ëkutistivat Holokaustiní. Otetaan esimerkiksi Auschwitz. Tohtori Faurissonin 10 joulukuuta 1995 tekemän yhteenvedon perusteella on laadittu allaoleva kuvio:



(Tässä kuviossa korkein pylväs edustaa 9 miljoonaa ihmistä ja lyhyin pylväs 630000-710000 ihmistä, joista 470000-550000 uskotaan olleen juutalaisia. (Tarkka ja yksityiskohtainen todiste sekä lukumääristä että lähteistä löytyy Tri Faurissonin tekstiasiakirjasta, joka on merkitty ëliite Aí.

Auschwitzin uhrien jatkuvasti kutistuvan lukumäärän pitäisi pysäyttää epäilevät ihmiset - ihmiset jotka käyttävät tässä asiassa tervettä järkeään - miettimään. Jehuda Bauer, juutalainen Holokaust-tieteilijä, myönsi 4 miljoonan luvun olevan väärin marraskuussa 1989 julkaistussa artikkelissa, jossa hän kommentoi sionistien, kommunistipropagandistien ja samanlaisten valehtelijoiden julmaa Auschwitzin uhrien lukumäärän manipulointia. (Auschwitz Revisionism: An Israeli Scholarís Case, New York times, 12 marraskuuta 1989)

Mainittakoon tässä myös Punainen Risti. Tällä niinkutsutulla ëhumanitaarisellaí organisaatiolla on paljon tekemistä sen tosiasian kanssa, että luvut ovat niin epäluotettavia.

Punainen Risti toimi halpamaisesti sodan aikana ja varsinkin sen jälkeen käsitellessään väitettyjä ëNatsien julmuuksiaí ja tilastoja. (Katso Charles Biedermannin Zündel-oikeudenkäynnissä valalla vannoma todistajalausunto. Did Six Million Really Die? Kuoliko todella kuusi miljoonaa? Todistusraportti kanadalaisessa "Valeuutiset"-oikeudenkäynnissä Ernst Zündeliä vastaan, 1988. Toimittanut Barbara Kulaszka, sivut 84-85. Kannattaa lukea kokonaisuudessaan.)

Alla esitän vain kaksi otetta tästä todistajalausunnosta, siten kuin Zündel-pöytäkirjoissa Barbara Kulaszka vetää yhteen kirjassaan Did Six Million Really Die?.

"1955 Bonnin sopimuksen mukaan käsiksipääsy asiakirjoihin oli rajattu entisiin vainottuihin ja heidän laillisiin perillisiinsä, sillä perusteella että kaikki asiakirjat sisälsivät henkilökohtaisia tietoja eivätkä siksi olleet julkisia. (11-2497, 2498). Bonnin sopimuksessa käytetty sanamuoto oli "arvioitavaksi vain entisten vainottujen itsensä tai heidän perillistensä etujen mukaisesti." (12-2676) Ainoa sopimuksessa oleva poikkeus tähän sääntöön oli se, että valvovassa elimessä olevat kymmenen liittoutuneen maan hallitusten edustajat olivat oikeutettuja tarkastamaan asiakirjat. (11-2497) Näistä kymmenestä minkä tahansa hallituksen hakemusta päästä käsiksi asiakirjoihin valvoi ITS:n johtaja (ITS on Internal Tracing System eli sisäinen jäljitysjärjestelmä); jos johtaja oli sitä mieltä ettei hakemus ollut oikeutettu, hän saattoi toimittaa sen sisäiselle komissiolle lopullista päätöstä varten. Hän ei voinut muistaa, että yhtäkään Israelin pyyntöä olisi torjuttu." (12-2711)

Toisin sanoen Israel voi katsoa tietoja, mutta saksalaiset tutkijat ja historioitsijat eivät voi. Revisionistit eivät voi. Ernst Zündel ei voi. Herra Wiesenthal oletettavasti voi.

Kulaszkan oikeudenkäyntipöytäkirjan yhteenvedossa sanotaan edelleen:

Biedermann vahvisti, että 31 joulukuuta 1983 Special Registry Officeín (erikoisrekisteröintitoimisto) ja muiden rekisteröintitoimistojen rekisteröimä kuolleiden kokonaismäärä oli 373468. (11-2515) Tämä lukumäärä edusti vastaanotettujen hakemusten perusteella annettuja kuolintodistuksia ja perustui, erikoisrekisteröintitoimiston osalta, Natsien sodan aikana leireissä pitämiin luetteloihin. (11-2516, 2517)

Biedermann myönsi, että Leirien Kansainvälisen Komitean Wienissä 1977 pitämässä kansainvälisessä konferenssissa silloinen ITS:n johtaja Albert de Cocatrix piti puheen, jossa totesi että 31 joulukuuta 1976 mennessä erikoisrekisteröintitoimisto oli rekisteröinyt yhteensä 357190 keskitysleireissä kuolleen ihmisen nimet. Biedermann vahvisti, että nämä luvut tulivat itse asiassa ITS:ltä. (12-2640...2646) Hän huomautti kuitenkin, että ne perustuivat hakemuksiin. Jos kokonainen suku oli kuollut, ei ollut ketään joka olisi voinut hakea kuolintodistusta. Toiseksi, ITS:llä oli täydellinen dokumentaatio vain kahdesta leiristä, joita oli kaikkiaan 22. Lopuista sillä oli joko osittain tai ei lainkaan dokumentaatiota. Siksi, jos henkilöstä, jonka väitettiin kuolleen jossakin näistä leireistä tehtiin hakemus, ITS:llä ei ollut luetteloita, joiden perusteella erikoisrekisteröintitoimistolta olisi voitu pyytää kuolintodistus. (12-2647)

Asia on todella naurettavan yksinkertainen. Numeropeli johon korvausvaatimukset perustuvat, voitaisiin lopettaa huomispäivänä.

Arolsonissa sijaitsevan, Punaisen Ristin valtuutetun Charles Biedermannin johtaman ITS:n kautta Punaisella Ristillä on saatavissa tärkeää tietoa jokaisesta keskitysleirin asukkaasta, joka milloinkaan kulki saksalaisen sotavankileirin tai siviilien keskitysleirin kautta. Nämä 14 miljoonaa tietoa voitaisiin tämän päivän tietotekniikalla ja ohjelmistoilla seuloa, luokitella, analysoida ja ristiintarkastaa. Hyvin lyhyessä ajassa tämä tieto voitaisiin julkistaa, mikä tekisi tehokkaasti lopun kaikelle väärinkäytölle, väärille tulkinnoille, huijaukselle ja väärennöksille, jotka koskevat ëNatsien uhriení väitettyä ja todellista lukumäärää.

Saksan hallitus voi, ja sen olisi pitänyt, tarkastaa asukasluettelot 50 vuotta sitten. Miksi sitä ei tehdä? Hyvä arvaus on, että silloin olisi paljastunut koko maailman nähtäväksi, että oli tehty vääriä korvaushakemuksia ja että miljardeja maksettiin ja rahastettiin väärillä perusteilla kauan aikaa.

On olemassa Arolsonin jäljityspalvelusta peräisin olevia kirjeitä, jotka antavat ainakin osittaisen kuvan siitä, mitä heidän arkistoissaan on saatavilla. Hyväksymällä kymmenen valtion sopimuksen nykyisessä sanamuodossaan tai valtuutuksen jolla se hallinnoi tätä karmeaa mutta tärkeää toisen maailmansodan perintöä, Punainen Risti on tullut auliiksi apulaiseksi tutkimusten sekoittamisessa ja itse asiassa salaa historiallisia faktoja.

Olen pöytäkirjan mukaan sanonut, että Punainen Risti jarruttaa harkitusti ihmiskunnan historian yhden surullisimman luvun rehellistä tutkimusta. Jos Punainen Risti ei pidä tästä oikeutetusta arvostelusta, lakatkoon pimittämästä totuutta vastauksia etsiviltä ihmisiltä.