Mitä kristityt eivät tiedä Israelista

Mitä kristityt eivät tiedä Israelista

Grace Halsell, Washington Report on Middle East Affairs, kesäkuu 1998

Israel-myönteiset amerikanjuutalaiset pitävät hallussaan avainasemia kaikissa Yhdysvaltain hallituksen virastoissa, joissa tehdään päätöksiä Lähi-idän suhteen. Näin ollen, onko olemassa mitään toivoa koskaan muuttaa Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa? Presidentit ja suurin osa kongressista tukevat Israelia – ja he tietävät kyllä miksi. Amerikanjuutalaiset lahjoittavat ruhtinaallisesti heidän vaalikampanjoihinsa.

Vastaus tasapuolisen Lähi-idän politiikan saavuttamiseen saattaa löytyä muualta – niiden joukosta, jotka kannattavat Israelia, mutta eivät tiedä miksi. Tämä ryhmä muodostaa enemmistön amerikkalaisista. He ovat hyvää tarkoittavia, rehtejä ja puolueettomia kristittyjä, jotka tuntevat yhteyttä Israeliin – ja sionismiin – usein atavistisista syistä, joskus lapsuudesta lähtien.

Itse olen yksi heistä. Kasvoin kuunnellen tarinoita mystisestä, vertauskuvallisesta, hengellisestä Israelista. Tämä oli ennen samannimisen poliittisen kokonaisuuden ilmestymistä kartalle. Kävin pyhäkoulussa ja seurasin opettajan vetäessä alas rullattavia karttoja pyhästä maasta. Imin itseeni tarinoita hyvästä ja valitusta kansasta taistelemassa pahoja ”ei-valittuja” vihollisia vastaan.

Täytettyäni 20 vuotta ryhdyin matkustelemaan ja ansaitsemaan elantoani kirjoittamalla. Osuin Lähi-idän aiheeseen melko myöhään urallani. Valitettavasti tietoni alueesta olivat säälittävän vähäiset. Suurin piirtein kaiken tietämäni olin oppinut pyhäkoulussa.

Kuten tyypillistä useimmille amerikkalaisille kristityille, kuvittelin kotimaaksi natsien vainoista selvinneille juutalaisille vuonna 1948 luodun modernin valtion kopioksi hengellisestä mystisestä Israelista, josta olin kuullut lapsena. Kun viimein vuonna 1979 kävin Jerusalemissa, suunnittelin kirjoittavani kolmesta monoteistisesta uskonnosta ja jättäväni politiikan sen ulkopuolelle. ”Jättää pois politiikka?” ivasi eräs palestiinalainen muurien ympäröimässä vanhassa kaupungissa vesipiippua poltellen. ”Me syömme politiikkaa, aamuin illoin, pitkin päivää!”

Kuten tulin oppineeksi, politiikassa on kyse maasta ja niistä jotka vaativat sitä itselleen: alkuperäiset palestiinalaiset, jotka ovat asuneet siellä 2000 vuotta ja juutalaiset, jotka alkoivat saapua sankoin joukoin II maailmansodan jälkeen. Asuessani Israelin juutalaisten ja Palestiinan kristittyjen ja muslimien keskellä näin, kuulin, haistoin ja koin Israelin käyttämät poliisivaltion keinot palestiinalaisia kohtaan.

Tutkimukseni johti lopulta kirjaan nimeltä Journey to Jerusalem (Matka Jerusalemiin). Matkan myötä ymmärsin paljon asioita Israelista, mutta samalla saavutin paljon syvemmän ja surullisemman ymmärryksen omasta maastani. Sanon surullisemman ymmärryksen siksi, että tajusin, ettei kansa päätä Yhdysvaltain Lähi-idän politiikasta, vaan Israelin kannattajat. Muiden amerikkalaisten tapaan luulin, että Yhdysvaltojen lehdistö ja media oli ”vapaa” uutisoimaan asioista puolueettomasti.

”Sitä ei pitäisi julkaista. Se on Israelin vastainen.”

1970-luvulla käydessäni ensi kertaa Jerusalemissa en tiennyt, että päätoimittajat valitsisivat ”uutiset” sen mukaan, kuka teki mitä ja kenelle. Ensimmäisellä vierailullani Israel-Palestiinassa haastattelin kymmeniä palestiinalaismiehiä, joista joka neljäs kertoi kidutuksista. Israelin poliisi oli tullut keskellä yötä raahaten heidät sängyistään ja peittänyt pään hupulla. Heidät vietiin eristyksiin selliin, jossa heitä rääkättiin kovalla jatkuvalla metelillä, ripustettiin ylösalaisin ja heidän sukupuolielimiään silvottiin sadistisesti. En ollut koskaan kuullut vastaavaa amerikkalaisessa mediassa. Eikö se ollut uutisoinnin veroista? Luulin viattomuudessani, ettei amerikkalainen lehdistö tiennyt näistä tapahtumista lainkaan.

Käydessäni Washington DC:ssä toimitin henkilökohtaisesti kirjeen silloisen radioasema WETA:n johtajalle Frank Mankiewiczille. Selitin kirjeessä, miten olin nauhoittanut kidutettujen palestiinalaisten haastattelut, jotka antaisin hänen käytettäväkseen. En saanut vastausta, joten soitin useamman kerran. Viimein minut yhdistettiin PR-henkilölle, neiti Cohenille, joka sanoi kirjeeni kadonneen. Kirjoitin uuden. Ajan myötä opin asian, jota en ollut aiemmin tiennyt: Jos kyseessä olisi ollut kidutettuja juutalaisia, olisi se ollut uutinen. Kidutettujen arabien haastatteluista kertovat kirjeet ”katosivat” WETA-radiossa.

Kirjani Matka Jerusalemiin julkaistuksi saaminen oli myös opettava kokemus. Bill Griffin MacMillan kustantamosta solmi sopimuksen kanssani kirjan julkaisusta. Hän oli entinen roomalaiskatolinen pappi ja vakuutti minulle, ettei kukaan hänen lisäkseen muokkaisi kirjaani. Kirjaa valmistellessani kävin useasti Israelissa ja Palestiinassa ja tapasin Griffiniä jatkuvasti näyttäen hänelle otteita kirjastani. ”Loistavaa”, hän kehui materiaalia.

Kävin vierailulla MacMillan kustantamossa päivänä, jolloin kirjani piti mennä painoon. Ollessani vastaanotossa näin Griffinin toimiston perällä siivoamassa pöytäänsä. Hänen sihteerinsä Margie tuli tapaamaan minua ja kyynelehtien kuiskasi tapaavansa minut naisten vessassa. Ollessamme vessassa kaksin hän kertoi minulle Griffinin saaneen potkut ja antoi minun ymmärtää, että se johtui siitä, että hän meni solmimaan kustannussopimuksen kustantamon puolesta kirjasta, joka olisi Palestiinalaismyönteinen. Griffinillä ei kuulemma ollut aikaa tavata minua.

Myöhemmin tapasin toisen MacMillanin virkailijan, William Curryn, joka kertoi: ”Minun käskettiin toimittaa käsikirjoituksenne Israelin suurlähetystöön virheiden tarkastamiseksi. He eivät olleet tyytyväisiä. He kysyivät: ’Ette kai aio julkaista tätä?’ Kysyin heiltä, oliko kirjassa virheitä, johon he sanoivat: ’Ei virheitä sinänsä, mutta sitä ei pitäisi julkaista. Se on Israelin vastainen’.”

Jotenkin kaikista julkaisun esteistä huolimatta painokoneet pyörähtivät käyntiin. Vuoden 1980 julkaisun jälkeen minut kutsuttiin puhumaan useissa kirkoissa. Kristittyjen tavallinen reaktio oli epäusko. Niihin aikoihin ei ollut juurikaan uutisia israelilaisten maan pakkolunastuksista ja palestiinalaisten kotien tuhoamisista, mielivaltaisista pidätyksistä ja palestiinalaisten siviilien kidutuksista.

Törmäsin alati samaan kysymykseen

Puhuessani näistä vääryyksistä kuulin aina saman kysymyksen: ”Miten emme tienneet tästä?” Monesti kysyttiin, miksi siitä ei ollut lehdessä. Näille kirkossa kävijöille kerroin omista oppimisen kokemuksistani, siitä miten valtaisa joukko amerikkalaisia toimittajia raportoi pienen valtion tapahtumista. Painotin, etten ollut nähnyt niin paljon reporttereita missään muualla maailman pääkaupungeista: Peking, Moskova, Lontoo, Tokio, Pariisi. Kysyin miksi vuonna 1980 pieni 4-miljoonainen valtio haali enemmän lehtimiehiä kuin miljardin asukkaan Kiina.

Liitin tähän kysymykseen oppimani faktan, että New York Times, Wall Street Journal, Washington Post – suurin osa amerikkalaisista lehdistä – on Israelia tukevien juutalaisten omistuksessa tai hallinnassa. Päättelin, että tästä syystä niin moni reportteri sai raportoida Israelista – ja vain Israelin näkökulmasta.

Oppimiskokemusteni lisäksi ymmärsin, miten helposti menetin juutalaiset ystäväni, jos kritisoin juutalaisvaltiota. Saatoin vapaasti kritisoida Ranskaa, Englantia, Venäjää, jopa Yhdysvaltoja ja mitä tahansa amerikkalaista elämäntapaa, pelkäämättä nuhteita ystäviltäni. Ei kuitenkaan juutalaisvaltiota. Menetin enemmän kuin yhden juutalaisystäväni kirjani Matka Jerusalemiin julkaisun jälkeen. Kaikkia ystäviä kaipasin ja surin, mutta yhtä ehkä eniten…

1960- ja 1970-luvuilla ennen Lähi-idän matkailuani kirjoitin Amerikan mustien ahdingosta kirjassa Soul Sister, intiaanien ahdingosta kirjassa Bessie Yellowhair ja laittomien meksikolaisten työläisten ongelmista kirjassa The Illegals. Nämä kirjat olivat herättäneet New York Timesin matriarkan rouva Arthur Hayes Sulzbergerin huomion. Hänen isänsä oli perustanut sanomalehden, jota hänen aviomiehensä myöhemmin jatkoi. Vuosina, jolloin hänet tunsin, päätoimittajana oli heidän poikansa. Minut kutsuttiin lounaille ja illalliskutsuille heidän tyylikkääseen asuntoonsa viidennellä avenuella. Useina viikonloppuina vierailin myös hänen Greenwichin kodissaan Connecticutissa.

Hän oli liberaali ja ylisti työtäni altavastaajien puolustajana, jopa niin paljon, että eräässä kirjeessä sanoi: ”Olet merkittävin nainen, jonka olen koskaan tuntenut.” En osannut arvatakaan, miten nopeasti voisin pudota arvostuksessa niin korkealta, kunnes tulin valinneeksi – hänen mielestään – ”väärän” altavastaajan. Olin sattumoisin viikonloppuvieraana hänen tilavassa Connecticutin kodissaan hänen lukiessa sidottua vedosta kirjastani Matka Jerusalemiin. Ollessani lähtiessä hän ojensi vedoksen minulle takaisin ja kysyi surullisen näköisenä: ”Rakas ystävä, oletko unohtanut holokaustin?” Hänen mielestään natsi-Saksassa juutalaisille vuosikymmeniä sitten tapahtuneen pitäisi vaientaa kaikki kritiikki juutalaisvaltiosta. Hän saattoi puhua juutalaisten holokaustista, mutta sivuuttaa täysin nykypäivän palestiinalaisten holokaustin.

Tuskallisesti ymmärsin, että ystävyytemme oli päättymässä. Iphigene Sulzberger oli kutsunut minut kotiinsa tapaamaan kuuluisia ystäviään, mutta sen lisäksi hänen suosituksestaan The Times oli pyytänyt minulta artikkeleita. Sain vapaasti kirjoittaa amerikkalaisista mustista, intiaaneista ja laittomista meksikolaistyöläisistä. The Timesin juutalainen johtokunta rouva Sulzberger mukaan lukien ylisti yrityksiäni auttaa sorrettujen ihmisten ryhmiä, mutta kahtiajako tuli hyvin selväksi: Kaikkein liberaaleimmatkin amerikanjuutalaiset puolustavat kaikkia köyhiä ja sorrettuja – paitsi palestiinalaisia. Kuinka sujuvasti nämä liberaalit juutalaiset mielipiteen muokkaajat väheksyvätkään palestiinalaisia, tehdäkseen heistä näkymättömiä tai luokitellakseen heidät kaikki ”terroristeiksi”.

Mielenkiintoista kyllä, Iphigene Sulzberger oli kertonut minulle paljon isästään, Adolh S. Ochsista. Hän kertoi, ettei isänsä ollut yksi aiemmista sionisteista, hän ei ollut kannattanut juutalaisvaltiota. Kuitenkin amerikanjuutalaiset ovat joutuneet lisääntyvässä määrin sionismin pauloihin, tuon kansallisen liikkeen, joka edustaa monille uskontoa. Vaikka kaikkien suurten uskontojen moraaliset opetukset – mukaan lukien Mooseksen, Muhammedin ja Kristuksen – painottavat kaikkien ihmisten olevan tasaveroisia, militanttisionistit perustelevat, että ei-juutalaisen tappamista ei lasketa.

Jo yli puoli vuosisataa sionistit ovat tappaneet palestiinalaisia ilman rangaistuksia. Vuonna 1996 israelilaiset pommittivat YK:n rakennusta Libanonin Qanassa tappaen yli 100 siviiliä. Israelilainen journalisti Arieh Shavit selitti joukkosurmaa: ”Olemme täysin vakuuttuneita siitä, että nyt kun hallitsemme Valkoista Taloa, Senaattia ja New York Timesia, muiden hengellä ei ole samanlaista arvoa kuin omallamme.”

Antisionistinen juutalainen Israel Shahak selittää: ”Tämän päivän israelilaiset eivät perusta uskontoaan oikeudenmukaisuuteen. He eivät hyväksy Vanhaa Testamenttia niin kuin se on kirjoitettu. Uskonnolliset juutalaiset kääntyvät mieluummin Talmudin puoleen, jonka juutalaisista laeista tulee heidän ”Raamattunsa”. Talmud opettaa, että juutalainen voi rangaistuksetta tappaa ei-juutalaisen.”

Kristuksen opetuksissa poikettiin näistä Talmudin tavoista. Hän halusi parantaa haavoittuneet ja lohduttaa sorrettuja. Amerikkalaisille kristityille on kuitenkin vaarana, että tehtyämme Israelista ikonin, hyväksymme kaiken mitä Israel tekee – jopa mielivaltaisen murhan – Jumalan sanelemana. Uskon kuitenkin, etten ole yksin ajatellessani, että amerikkalaiset kirkot edustavat viimeistä laajaa tukirintamaa palestiinalaisten oikeuksien puolesta. Tämä vakaumus johtuu osittain historiallisesta yhteydestämme pyhään maahan ja osittain moraalista, joka ei salli verorahojamme käytettävän Israelin hallituksen sallimiin ihmisoikeusrikoksiin.

Israelin ja sille omistautuneiden amerikanjuutalaisten ollessa tyytyväisiä siihen, että heillä on presidentti ja kongressi tukevasti sätkynukkena, he ovat kuitenkin huolissaan ruohonjuuritason amerikkalaisista – hyvää tarkoittavista kristityistä, jotka välittävät oikeudenmukaisuudesta. Tähän asti useimmat kristityt eivät edes tienneet, mitä he eivät tienneet Israelista. Heidät on aivopesty omassa maassaan amerikkalaisten Israelin kannattajien toimesta ja matkustaessaan pyhään maahan suurin osa teki sen Israelin sponsoroimana. Näin ollen oli hyvin epätodennäköistä, että yksikään kristitty olisi tavannut palestiinalaista tai oppinut, mikä Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin alkujaan aiheutti.

Onneksi tämä on pikku hiljaa muuttumassa. Tämä muutos huolestuttaa israelilaisia. Esimerkkinä kristittyjen Sabeel –konferenssiin Betlehemissä osallistuneet edustajat kertoivat, että heitä ahdisteltiin Tel Avivin lentokentällä israelilaisten turvamiesten toimesta. Eräs edustaja kertoi: ”He kysyivät, miksi käytimme palestiinalaista matkatoimistoa. Miksi ette käyttäneet israelilaista?” Kuulustelut olivat niin kattavat ja vihamieliset, että Sabeelin johtajat järjestivät erityisen kokouksen kertoakseen edustajille, miten ahdisteluun piti suhtautua. Eräs edustajista sanoi: ”Selvästi he haluavat lannistaa meidät tulemasta pyhään maahan muuten kuin heidän sponsoroimana. He eivät halua meidän oppivan, mitä emme ole koskaan tienneet Israelista.”

Alkuperäinen artikkeli: http://www.wrmea.org/component/content/article/194-1998-may-june/2966-what-christians-dont-know-about-israel-.html