Kevin MacDonald

Kritiikin kulttuuri: Evolutiivinen analyysi juutalaisten osallisuudesta 1900-luvun älymystön ja politiikan liikkeisiin

Pokkariversion 1. painoksen johdanto, marraskuussa 2001.

Alunperin julkaistu 1998 (Praeger Publishers) ja pokkarina 2002 (1stbooks Library)

Kritiikin kulttuuri (Culture of Critique, tästä lähin lyhennettynä CoC) on monin tavoin vaikea kirja. Sen teesi on vaikea muodostaa ja esittää, mutta lisäksi sen käsittelemä teema haastaa monia perustavanlaatuisia oletuksia aikamme älymystön ja politiikan olemassaolosta.

CoC kuvaa, miten juutalaisten älymystöt aloittivat ja edistivät useita tärkeitä älymystön ja politiikan liikkeitä 1900-luvulla. Väitän näiden liikkeiden olleen yrityksiä muuttaa länsimaisia yhteiskuntia siten, että juutalaisvastaisuus häviäisi tai neutraloitaisiin ja juutalaisten ryhmien tulevaisuudennäkymät paranisivat merkittävästi joko täysin avoimesti tai puolisalaisella tavalla. Useat näistä liikkeistä (esim. muutos maahanmuuttopolitiikassa suosien Euroopan ulkopuolisia kansallisuuksia) ovat yrittäneet heikentää niiden valtaa, joita he ovat pitäneet vastustajina ja kilpailijoina, eli eurooppalaisia jotka 1900-luvun alussa olivat hankkiutuneet valta-asemaan Euroopan perinteisten kotimaiden lisäksi myös Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa. Teoreettisella tasolla näitä liikkeitä tarkastellaan tuloksena juutalaisten ja ei-juutalaisten välisistä eturistiriidoista kulttuurin tuottamisessa ja eri valtionpolitiikan asioissa. Ennen kaikkea näitä liikkeitä tarkastellaan juutalaisten ryhmäevoluution strategiana heidän kilpaillessaan ei-juutalaisten kanssa yhteiskunnallisesta, poliittisesta ja kulttuurillisesta hallinnasta.

Yritän tässä vastata joihinkin tyypillisiin CoC:tä vastaan esitettyyn kritiikkiin. Kommentoin myös useita kirjoja, jotka on julkaistu CoC:n jälkeen.

Olen kuullut valituksia, että tarkastelisin juutalaisuutta yksioikoisen joustamattomalla tavalla. Tämä ei missään nimessä pidä paikkaansa, sillä jokaista liikettä tarkastellessani noudatan seuraavia menetelmiä:

1) Tarkastellaan juutalaisten hallitsemia vaikutusvaltaisia liikkeitä, rajaamatta millään tavalla itse liikkeitä ja välittämättä siitä, kuinka moni juutalaisista on tekemisissä liikkeen kanssa. Esimerkiksi tarkastelen juutalaisten uuskonservatismia, joka poikkeaa muista tarkastelemistani liikkeistä. Yleisesti ottaen melko harva juutalainen oli tekemisissä näiden liikkeiden kanssa ja suuri osa juutalaisista ei välttämättä ole edes tiennyt niiden olemassaolosta. Jopa juutalaisten vasemmistoradikalismi – varmaan kaikkein laajimmalle levinnyt ja vaikutusvaltaisin 1900-luvun juutalaisuuden alakulttuureista – on saattanut olla vähemmistöliike juutalaisten yhteisöissä Yhdysvalloissa ja länsimaissa suurimman osan aikaa. Tästä johtuen arvostellessani näitä liikkeitä en välttämättä arvostele useimpia juutalaisia. Kaiken kaikkiaan nämä liikkeet olivat vaikutusvaltaisia ja motivaatioltaan juutalaisia.

2) Määritellään, tunnustautuivatko liikkeen juutalaiset jäsenet itsensä juutalaisiksi JA ajattelivatko he osallisuutensa liikkeessä edistävän tiettyjä juutalaisten etuja. Osallisuus saattaa olla tiedostamatonta tai itsepetosta, mutta suurimmassa osassa tapauksia on ollut helppoa ja mutkatonta löytää todisteita tietoisesta juutalaisten etujen ajamisesta. Jos pidin itsepetosta merkittävänä asiana (kuten useiden juutalaisradikaalien suhteen), esitin todisteet siitä, että he todellisuudessa tunnustautuivat juutalaisiksi ja kantoivat suurta huolta juutalaisten asioista, vaikka ulospäin saattoivat esittää päinvastaista.

3) Yritetään luodata näiden liikkeiden vaikutusta ei-juutalaiseen yhteiskuntaan. On hyvä pitää mielessä, että juutalaisten hallitseman älymystön tai politiikan liikkeen vaikutusvalta ei riipu liikkeessä mukana olevien tai sitä tukevien juutalaisten määrästä tai osuudesta juutalaisyhteisöstä.

4) Yritetään osoittaa, miten ei-juutalaiset reagoivat näihin liikkeisiin – esimerkiksi olivatko ne juutalaisvastaisuuden lähteitä.

Useat käsittelemistäni liikkeistä ovat olleet hyvin vaikutusvaltaisia yhteiskuntatieteissä. En kuitenkaan väitä, ettei olisi juutalaisia, jotka esiintyvät edukseen yhteiskuntatieteissä. Itse asiassa olen listannut merkittäviä juutalaisia yhteiskuntatieteilijöitä, jotka eivät mielestäni täytä edellä esitetyn kohdan 2) ehtoja. Jos löysin todisteita siitä, että nämä yhteiskuntatieteilijät tunnustautuivat juutalaisiksi ja ajoivat juutalaisten etuja yhteiskuntatieteissään (mikä ehdottomasti ei pidä paikkaansa useimpien listan henkilöiden kohdalla, paitsi ehkä Richard Herrnsteinin), olisivat he siten mahdollisesti päätyneet kirjaani. Henkilöt, joihin viittaan evoluution / biologian kantaa edistävinä, ovat todella etnisesti juutalaisia, mutta enemmistön kohdalla en osaa sanoa, tunnustautuvatko he juutalaisiksi tai toteuttavatko he juutalaisia tarkoitusperiä tutkimustyössään, koska todisteita ei ole löytynyt heidän työssään tai muualta. Jos todisteiden valossa näyttää siltä, että merkittävä evoluutiobiologi tunnustautuu juutalaiseksi ja kokee työnsä sosiobiologiassa tai evoluutiopsykologiassa juutalaisten agendaa edistäväksi, silloin hänen kuuluisi olla CoC:n sivuilla ennemmin esimerkkinä tarkasteltavasta ilmiöstä kuin pelkkänä evoluutio-opintojen tutkijana.

Mielenkiintoista on, että mainitsemastani esimerkistä, Richard J. Herrnsteinista, Alan Ryan kirjoittaa: ”Herrnstein pohjimmiltaan haluaa maailman, jossa fiksu nuori juutalainen tai vastaava ponnistaa vaatimattomista lähtökohdista ja kohoaa lopulta johtamaan Goldman Sachsia tai Harvardin fysiikan laitosta.” Tämä näkökanta on olettaakseni hyvin tyypillinen uuskonservatismissa, joka on useasti kirjassani käsittelemä juutalainen liike. Jos Ryanin väite on totta, se antaisi olettaa Herrsteinin ajattelevan kirjassaan The Bell Curve käsittelemiään juutalaisten etuihin vaikuttavia asioita tavalla, joka poikkesi suuresti hänen kanssakirjailijansa Charles Murrayn näkökannasta. (Ryan asettaa Murrayn ja Herrnsteinin maailmankatsomukset vastakkain: ”Murray haluaa keskilännen jossa hän kasvoi – maailman jossa paikallinen mekaanikko ei välitä himpun vertaa siitä, onko hän älykkäämpi kuin paikallinen matematiikan opettaja.”) Vastaavalla tavalla 1900-luvun teoreettinen fysiikka ei kelpaa juutalaisen älymystön liikkeeksi täsmälleen siitä syystä, että se oli pätevää tiedettä ja sen luomisessa ei ollut merkkejä etnisyyden osallisuudesta: Näkyvä juutalaisuus ja juutalaisten etujen ajaminen eivät olleet tärkeitä teorioiden sisällölle tai fysiikan älymystön näkemyksille. Kuitenkin juutalaiset ovat hyvin yliedustettuina teoreettisten fyysikkojen joukossa.

Tämä johtopäätös pitää edelleen kutinsa, huolimatta juutalaisten fyysikkojen keulakuvasta Einsteinista, joka oli erittäin motivoitunut sionisti, vastusti assimilaatiota halveksuttavana ”matkimisena”, pitäytyi mieluusti muiden juutalaisten seurassa (joita hän kutsui heimoveljikseen), kannatti varauksetta Venäjän bolsevikki-hallintoa (tyypillistä niin monille juutalaisille 1920- ja 30-luvuilla), mukaan lukien jatkuvat anteeksipyytelyt Moskovan näytösoikeuskäynneistä 1930-luvulla, ja muutti mieltään I Maailmansodan aikaisesta jalosta pasifismista (kun juutalaisten edut eivät olleet vaarassa) atomipommien rakentamisen tukemiseen Hitlerin voittamiseksi (Fölsing 1997). Jo teini-iästään lähtien Einstein oli inhonnut saksalaisia ja kritisoi myöhemmällä iällään juutalaisia kollegoitaan, jotka olivat kääntyneet kristinuskoon ja käyttäytyivät kuin preussilaiset. Erityisesti hän vihasi preussilaisia, jotka olivat etninen eliittiryhmä Saksassa. Tarkastellessaan elämäänsä 73-vuotiaana Einstein julisti etnisen heimolaisuutensa hyvin selvin sanankääntein: ”Suhteeni juutalaisuuteen oli muodostunut voimakkaimmaksi ihmissiteeksi, kun ymmärsin täysin epävarman asemamme maailman kansojen keskuudessa.” Einstein oli alkanut muodostaa selkeää näkemystään juutalaisuudesta, mutta ymmärsi sen todella vasta paljon myöhemmällä iällä, eräänlaisen itsepetoksen vuoksi: ”Nuorena miehenä porvarillis-liberaaleine näkemyksineen ja uskossaan valaistumiseen hän kieltäytyi tiedostamasta [juutalaista identiteettiään]” (Fölsing 1997).

Toisin sanoen Einsteinin kaltaisten ihmisten etninen identifikaatio ja jopa etninen aktivismi ovat täysin erillään siitä, kokivatko he teorioiden sisällön juutalaisten etnisiä etuja edistävinä, ja ainakaan Einsteinin tapauksessa ei ole mitään todisteita tällaisista näkemyksistä. Samaa ei voida sanoa Freudista, New Yorkin älymystöstä, boasilaisista ja Frankfurtin koulukunnasta, jossa luotiin ja otettiin käyttöön ”tieteellisiä” teorioita etnisten ryhmien intressien edistämiseksi. Tämä ideologinen tarkoitus käy selväksi ymmärtämällä näiden liikkeiden epätieteellinen luonne. Suuri osa CoC:n keskusteluista dokumentoi älymystön epärehellisyyttä, kokeellisen perusteellisuuden puutetta, ilmiselvää poliittista ja etnistä motivaatiota, toisinajattelijoiden karkotusta, etnisen ryhmän sisäistä juonittelua älyllisen keskustelun dominoimiseksi ja heihin levinneen yleisen tieteellisen hengen puutetta. Mielestäni näiden liikkeiden tieteellinen heikkous todistaa niiden ryhmästrategisesta tarkoituksesta.

CoC:tä ei arvosteltu laajalti, itse asiassa valtamedian julkaisuissa ilmestyi vain kolme arvostelua, mukaan lukien Kevin Hannanin arvostelu Nationalities Papers-lehdessä vuonna 2000. Enimmäkseen Hannanin arvostelu kuvailee itse kirjaa, mutta hän tiivistää vaikutelmansa sanoen ”[MacDonaldin] ikonoklastinen arvio psykoanalyysistä, marxismista, monikulttuurisuudesta ja tietyistä yhteiskuntatieteiden oppisuunnista ei tule luomaan suurta kiinnostusta hänen akateemisia töitään kohtaan. Kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja tarjoaa paljon lukijalle, joka on kiinnostunut etnisyydestä ja etnisistä konflikteista.”

Muut arvostelut ovat kiinnittäneet huomiota useisiin tärkeisiin asioihin, joita sietää tarkastella. Frank Salterin arvostelu Human Ethology Bulletinissa vuonna 2000 käsitteli joitakin teostani ympäröiviä ristiriitoja, erityisesti katkeraa kohtausta vuoden 2000 Käyttäytymisen ja evoluution seuran konferenssissa, jossa useat osanottajat syyttivät minua juutalaisvastaisuudesta. Minulle ainoa tärkeä tekijä on se, olenko käsitellyt lähteitä rehellisesti ja onko johtopäätökseni yhteiskuntatieteiden tutkimuksen yleisten vaatimusten mukainen. Salterin mukaan olen käyttänyt tutkimukseni lähteinä valtamediassa tuttuja ja tunnettuja lähteitä ja joitakin kollegoitani raivostuttaneet huomioni ovat tosia ja lisäksi itsestäänselvyyksiä niille, jotka ovat tutustuneet ao. monipuoliseen kirjallisuuteen. ”Käsiteltävän asian poliittisesta arkaluonteisuudesta erillisenä suuri osa MacDonaldin kohtaamista ongelmista johtuu hänen ylivertaisista tiedoistaan verrattuna hänen arvostelijoihinsa, jolloin yhteisten perusteiden ja olettamusten puuttuessa helppo ja rakentava vuoropuhelu on vaikeaa. Valitettavasti tämä suuri ero tiedon määrässä kapenee hyvin hitaasti, sillä suurin osa hänen vihamielisimmistä kriitikoistaan, mukaan lukien vakavia henkilökohtaisia syytöksiä esittävät kollegat, eivät ole vaivautuneet lukemaan MacDonaldin kirjoja.”

Salter huomauttaa myös, että John Toobyn ja Steven Pinkerin kaltaiset henkilöt, jotka ovat mediassa väheksyneet pätevyyttäni tutkijana, eivät ole kyenneet esittämään mitään, joka lähentelisi akateemista kritiikkiä tai kumoaisi työni. Valitettavasti tämä jatkuu edelleen. Vaikka julkisilla foorumeilla on teokseni kovaan ääneen tuomittu, ei kukaan heistä ole pystynyt esittämään vakavasti otettavaa teoreettista arvostelua, eikä murskaavia tuomioita ole peruttu.

Paul Gottfried esitti useita mielenkiintoisia huomioita arvostelussaan vuonna 2000 The Chroniclesissa, paleokonservatiivisen älymystön lehdessä. Vastasin Gottfriedin arvosteluun ja hän kynäili vastauksen (syyskuu 2000). Gottfried kyseenalaistaa näkemykseni vahvasti juutalaisen identiteetin omaavien juutalaisjärjestöjen ja –älymystön roolista muutoksen asiamiehinä länsimaisissa yhteiskunnissa viimeisen 50 vuoden aikana tapahtuneissa kulttuurillisissa muutoksissa. Yleisesti ottaen näkemykseni mukaan juutalaisten älymystön ja poliitikoiden liikkeet olivat välttämättömiä näille muutoksille, eikä vain mahdollisia vaikuttimia, kuten Gottfried esittää. Yhdysvaltain maahanmuuttopolitiikan päinvastaiseksi kääntämisen tapauksessa ei ollut mitään muita painostusryhmiä vaatimassa vapaampaa monikulttuurillista maahanmuuttoa tarkasteltavana ajanjaksona (ennen vuoden 1965 vedenjakaja-maahanmuuttolain hyväksymistä). Eikä liioin ollut muita ryhmiä tai älymystön liikkeitä niiden lisäksi, jotka on mainittu CoC:ssä, kehittämässä mielikuvaa Yhdysvalloista monikulttuurillisena, usean etnisen väestöryhmän yhteiskuntana, pelkän eurooppalaisen sivilisaation sijaan. Gottfried pitää maahanmuuton ’vuoroveden vaihtumista’ yleisen länsimaita kohdanneen kulttuurillisen muutoksen syynä, jota edisti holhousvaltio. Olen samaa mieltä siitä, että monikulttuurisen maahanmuuton syynä oli yleinen kulttuurillinen asennemuutos, mutta on silti löydettävä teoria tämän muutoksen alkuperästä.

Eräs juutalaisten asenteita maahanmuuttoa kohtaan hyvin paljastava artikkeli on Stephen Steinlightilta (v. 2001), entiseltä Amerikanjuutalaisten komitean AJC:n kansallisten asioiden johtajalta ja nykyiseltä AJC:n vanhemmalta osakkaalta. Steinlight suosittelee muuttamaan ”(järjestäytyneen juutalaisyhteisön) perinteistä asennoitumista maahanmuuttoon sallien vapaamman – todellisuudessa rajoittamattoman – maahanmuuton ja avoimet rajat”, vaikka ”useille kunnon edistysmielisille juutalaisille pelkästään sellaisten perustavanlaatuisten kysymysten esittäminen on jumalanpilkkaa ja näillä asioilla leikkiminen paholaisen kosiskelua.”

Steinlight uskoo nykyisen maahanmuuttopolitiikan palvelevan huonosti juutalaisten etuja, sillä uudet maahanmuuttajat ovat epätodennäköisemmin myötämielisiä Israelin suhteen ja useat heistä pitävät todennäköisesti juutalaisia Yhdysvaltojen rikkaimpana ja vaikutusvaltaisimpana ryhmänä – ja siten mahdollisena vihollisena – ennemmin kuin holokaustin uhreina. Hän on erityisen huolestunut islamilaisen fundamentalismin seurauksista muslimimaahanmuuttajien keskuudessa, erityisesti Israelille, ja hän tuomitsee fundamentalistien ”raivokkaan vihan Amerikkaa ja amerikkalaisia arvoja kohtaan”. Epäsuorasti Steinlight on samaa mieltä kanssani eräästä trilogiani keskeisimmistä teeseistä juutalaisuudesta: Kautta historian juutalaiset ovat yleensä menestyneet yksilökeskeisissä eurooppalaisissa yhteiskunnissa ja kärsineet ei-länsimaisissa yhteiskunnissa, erityisesti muslimikulttuureissa, joissa ollaan vahvasti tietoisia sisä- ja ulkoryhmistä (ainoina poikkeuksina tähän yleistykseen ovat ne tapaukset, kun juutalaiset ovat muodostaneet väliryhmän muslimiyhteiskunnissa vieraan eliitin ja sorretun alkuperäisväestön välille). Steinlightin pelko balkanilaisen Amerikan vaikutuksista juutalaisuuteen on kyllä täysin perusteltua.

Steinlightia huolettaa yksin juutalaisten edut ja tavoitteet, mikä on hyvä esimerkki juutalaisessa kulttuurissa yleisestä partikularismista. Todellakin, hänen vihamielisyytensä vuosien 1924 – 1965 rajoituksia kohtaan on selvästi nähtävissä. Hän kokee tämän katkon maahanmuutoissa moraalisena katastrofina ja kuvailee sitä sanoilla ”paha, muukalaispelkoinen ja juutalaisvastainen”, ”iljettävää syrjintää”, ”suunnaton moraalinen pettymys” ja ”hirviömäistä politiikkaa”. Hän ottaa huomioon ainoastaan juutalaisten tavoitteet ja kuvailee vuotta 1965 edeltävää suurta amerikkalaisten enemmistöä ”ajattelemattomaksi sakiksi” heidän ajaessa täydellistä maahanmuuttokieltoa.

Rehellisyyden nimissä voidaan todeta juutalaisten kollektiivisessa muistissa maahanmuuton rajoituksen aikakauden olevan yksi amerikkalaisen juutalaisvastaisuuden huipuista. Ei-juutalaisten on vaikea kuvitella juutalaisten kollektiivista muistia. Vahvan juutalaisidentiteetin omaaville juutalaisille maahanmuuttoa rajoittaneiden ”iljettävän syrjivät” toimet ovat osa juutalaisen kansan kyynelten täyttämää historiaa. Vuosien 1924 – 1965 maahanmuuton rajoittaminen on heidän mielessään samassa kategoriassa kuin Rooman tuhoama Temppeli vuonna 70, keskiajan ryöstelevät ristiretkeläiset, inkvisition kauhut, Venäjän tsaarin julmuudet ja natsismin tuhoisa järjettömyys. Nämä tapahtumat eivät ole vain kuvia historian roskakorista. Ne ovat syvään juurtuneita mielikuvia, joiden aiheuttamat tuntemukset muokkaavat vahvasti juutalaisten nykyistä käytöstä. Kuten Michael Walzer totesi kirjassaan vuonna 1994: ”Minulle opetettiin juutalaisten historiaa pitkänä kertomuksena maanpaosta ja vainoista – holokaustin historiaa luettuna takaperoisesti.” Tämän katsantokannan mukaan vuosien 1924 – 1965 maahanmuuton rajoitukset ovat tärkeä osa holokaustia, koska se esti maahanmuuton juutalaisilta, jotka lopulta kuolivat holokaustissa – näkökanta jota Steinlight jaksaa painottaa jatkuvasti.

Ja kuten Walter Benjamin (1968) huomauttaa, ”Vihaa ja uhrauksen henkeä ruokkii paremmin mielikuva orjuutetuista esi-isistä kuin kuva vapautetuista lapsenlapsista.” Tämä on tärkeää, sillä huolimatta henkilökohtaisesta mielipiteestä maahanmuuton kustannuksista ja hyödyistä järjestäytyneen juutalaisyhteisön pääasiallinen motivaatio Euroopan ulkopuolisten massiivisten maahanmuuttojen rohkaisemiseen on liittynyt syvään vihamielisyyteen ihmisiä ja kulttuuria kohtaan, jotka olivat vastuussa vuosien 1924 – 1965 maahanmuuton rajoituksista. (Kuten osoitetaan luvussa 7, toinen motivaatio on ollut vähentää eurooppalaissyntyisen enemmistön valtaa Yhdysvalloissa etnisesti yhtenäisen juutalaisvastaisen liikkeen kehityksen estämiseksi). Tämä syvään juurtunut vihamielisyys jatkuu siitä huolimatta, että vapautetut lapsenlapset ovat menestyneet erittäin hyvin maassa, jonka lähihistoriaan he kohdistavat myrkyllisyytensä. Yhdysvaltojen hyvinvointi ja varmasti euroamerikkalaisten hyvinvointi ei ole ollut juutalaisten huolenaiheena heidän pohtiessaan asenteitaan maahanmuuttoa kohtaan. Siksi järjestäytynyt juutalaisyhteisö ei tyytynyt helppoon voittoon saatuaan poistetuksi etniset kiintiöt, jotka olivat johtaneet etniseen tasapainotilaan, jossa eurooppalaiset säilyttivät etnisen ja kulttuurillisen valta-asemansa. Kuten todetaan luvussa 7, heti vuoden 1965 lain hyväksymisen jälkeen aktivistit ponnistelivat suurenmoisesti nostaakseen dramaattisesti Euroopan ulkopuolisten maahanmuuttajien määriä. Tämä kaava toistuu edelleen nykyaikana.

Ja lopulta siinä on syy, miksi avoimen maahanmuuton kannatus ulottuu koko juutalaisen poliittisen kentän yli, äärivasemmistosta uuskonservatiiviseen oikeistoon. New York Postin entinen toimituspäällikkö ja kolumnisti Scott McConnell kommentoi juutalaisten uuskonservatiivien keskuudessa vallinnutta äärimmäistä avoimen maahanmuuton tukemista:

Lukekaa Norman Podhoretzin kirjoituksia, erityisesti hänen viimeisintä kirjaansa – hän hyökkää oikeistolaisista ainoastaan maahanmuuton rajoituksia kannattavia vastaan. Vuosia sitten juttelin Normanin kanssa eräissä juhlissa, kun Abe Rosenthal liittyi seuraan ja Norman esitteli minut sanoen: ”Scott on vankasti [juutalaisten] asioiden kannattaja, paitsi maahanmuuttokysymyksessä.” Ensimmäiset sanat hänen suustaan. Siihen aikaan olimme näennäisesti erittäin hyvissä väleissä ja minulla oli työpaikka, jossa oli välttämätöntä, että tärkeät ihmiset juttelivat minulle. Uuskonservatiivien ja National Review’n (NR) välillä on hyvin mutkikas historia, josta John O’Sullivan voisi kertoa minua paremmin, mutta siihen liittyi uuskonservatiivien hyökkäys NR:ää vastaan käyttäen vertauksia, joiden mukaan nykyinen maahanmuuton rajoittaminen oli yhtä paha asia kuin juutalaisten lähettäminen takaisin natsien kuolemanleireille. Sävy oli niin ilkeän vihamielistä, että se oli outoa näennäisten Reaganin liittolaisten leiristä vuonna 1995… Juutalainen uuskonservatiivinen lehti The Forward julkaisi artikkeleita, joissa yritettiin yhdistää FAIR (Amerikan maahanmuuttoreformin liitto), Coloradon entisen kuvernöörin Richardin Lammin johtama maahanmuuton rajoittamista puoltava järjestö, uusnatsismiin käyttäen kömpelöitä loanheittotaktiikoita… Yksikään uuskonservatiiveista ystävistäni (aikana jolloin kaikki ystäväni olivat juutalaisia uuskonservatiiveja) ei nähnyt asiassa mitään väärää… Lukekaa Weekly Standardia, lukekaa Ben Wattenbergiä, lukekaa Podhoretzeja. Tai älkää lukeko. Mutta jos oli jotenkin tekemisissä asian kanssa, ei voinut mitenkään välttyä törmäämästä tähän, osittain siksi että se tuli niin suurena järkytyksenä. Kukaan ei halua olla kielikello, koska kukaan täysjärkinen ei halua joutua uuskonservatiivien maalitauluksi, mutta muistan erään nuoren akateemikon, joka kirjoittaa hyvin maltillisesti maahanmuuttoon liittyvistä asioista ja opiskeli erään johtavan uuskonservatiivi-akateemikon alaisuudessa. Hän kertoi minulle hämmästyneensä uuskonservatiivien kiintymyksestä korkeaan maahanmuuttoon. Se tuntui sotivan kaikkia yhteiskunnan järjestystä ja tasapainoa arvostavia periaatteita vastaan ja tiedostaen yhteiskunnalliset haavoittuvaisuudet myös kaikkea heidän ajamaansa vastaan. Voisi olla hyödyllistä käyttää kunnolla aikaa ja kirjoittaa pitkällinen artikkeli siitä, miten Amerikan oikeisto eksyi kylmän sodan jälkeen.

Yhdysvaltojen eurooppalaisperäisten ihmisten etnisen tietoisuuden rappeutuminen

Massiivisesta Euroopan ulkopuolisten maahanmuutosta johtuneen Yhdysvaltojen muutoksen perustavanlaatuinen ilmentymä oli eurooppalaista syntyperää olevien etnisen tietoisuuden rappeutuminen. On kiehtovaa verrata 1920-luvun maahanmuuttokeskusteluja 1950- ja 60-lukujen keskusteluihin. 20-luvun rajoitusten kannattajat vaativat häpeilemättä eurooppalaissyntyisille oikeutta valloittamaansa ja asuttamaansa maahan. Esitettiin useita vaateita pohjautuen etnisiin perusteisiin – maan asuttaneilla ja sen poliittisen ja taloudellisen kulttuurin luoneilla oli oikeus pitää sitä omanaan. Tällaista moraalista itsetietoista nativismia (jo sanalla itsellään on nykyään luonnoton kaiku) voidaan tavata esimerkiksi Coloradon edustajan, merkittävän maahanmuuton rajoituksien kannattajan, William N. Vailen lausunnossa, jota lainataan CoC:n 7. luvussa.

1940-luvulle tultaessa ja viimeistään 1960-luvulla vastaavia lausuntoja ei voinut enää esittää joutumatta leimatuksi rasistiksi tai älyllisesti Neandertaliksi. Itse asiassa Bendersky (2000) osoittaa tällaisen retoriikan olleen enenevissä määrin mahdotonta jo 1930-luvulla. Muutos on nähtävissä selvästi rotuteoriasta kirjoittaneen Lothrop Stoddardin urassa. Hän kirjoitti mm. kirjan The Rising Tide of Colour Against White World Supremacy ja useita artikkeleita suosittuihin lehtiin, kuten Collier’s, Forum ja Saturday Evening Post. Stoddardin mielestä juutalaiset olivat hyvin älykkäitä ja erosivat rodullisesti eurooppalaisista. Hän myös uskoi juutalaisten olleen välttämätön tekijä bolsevismin menestyksessä. Hän kuitenkin lopetti kaikki viittaukset juutalaisiin sotakorkeakoulun luennoissaan 1930-luvun lopulla. Antropologian boasilainen vallankumous oli voittanut ja teoreetikot, jotka uskoivat rodun selittävän merkittävästi ihmisten käytöstä, joutuivat paitsioon. Stoddard itse muuttui suositusta ja vaikutusvaltaisesta kirjailijasta turvallisuusriskiksi Rooseveltin hallituksen valmistaessa maata sotaan kansallissosialistista Saksaa vastaan.

Eräs merkki asennemuutoksesta juutalaisia kohtaan oli reaktio Charles Lindbergin sanoihin Iowan Des Moinesissa juuri ennen Yhdysvaltojen astumista Toiseen Maailmansotaan. Lindbergh kannatti puolueettomuutta, sillä hän oli kauhuissaan modernin sodankäynnin aiheuttamista tuhoista, jotka hän näki eurooppalaisen kulttuurin itsemurhana, ja lisäksi hän uskoi toisen eurooppalaisen sodan koituvan valkoisen rodun kohtaloksi. Eräässä valtamediassa julkaistussa artikkelissa vähän Toisen Maailmansodan puhkeamisen jälkeen hän lausui: ”Tämä sota käydään hallitsevien ihmisten kesken vallasta – sokeasti, kyltymättömästi, itsetuhoisesti. Länsimaiset kansat ovat jälleen sodassa; sodassa joka tulee luultavasti venymään pidemmäksi kuin yksikään aikaisempi; sodassa jossa valkoinen rotu tulee varmasti häviämään ja muut rodut voittamaan; sodassa joka tulee syöksemään sivilisaatiomme uudestaan pimeälle keskiajalle, jos se selviytyy ollenkaan.” – Lindbergh 1939

Lindbergh uskoi, että vallan säilyttämiseksi ylitse muiden rotujen valkoisten tulisi yhdistää voimansa ja torjua ei-valkoisten kuhisevat massat, joka oli pitkällä aikavälillä se todellinen uhka. Lindbergh ei ollut pohjoisen vaalean rodun ylivallan kannattaja. Hänellä oli kauaskantoinen näkemys Venäjästä valkoisten suojamuurina idän kiinalaisia vastaan. Hän kannatti valkoisten rodullista liittolaisuutta, joka perustui ”valkoisten rodun ja aseiden muuriin, joka voisi torjua niin Ginghis-kaanin kuin vähäisemmän veren soluttautumisen; sekä englantilaisten laivastoon, saksalaisten ilmavoimiin, ranskalaisten armeijaan ja amerikkalaiseen kansakuntaan.” Kommunistinen Neuvostoliitto oli kuitenkin hänen mielestään kauhistuttava. ”Kerron teille, että näkisin sata kertaa mieluummin maamme liittoutuvan Englannin tai jopa Saksan kanssa, kaikkine vikoineen, kuin julmuuden, jumalattomuuden ja barbarismin kanssa, jota Neuvosto-Venäjä edustaa. Yhdysvaltojen ja Venäjän liittolaisuutta tulisi jokaisen amerikkalaisen, kristityn ja humanitäärin vastustaa.” Selvästi Lindberghin mielestä Neuvostoliiton hirmutyöt olivat paljon pahemmat kuin natsi-Saksan.

Lindbergh julisti kuuluisassa puheessaan 11.9.1941, että juutalaiset olivat yksi pääasiallisista voimista, jotka yrittivät johdattaa Yhdysvaltoja sotaan Rooseveltin hallituksen ja Brittien ohella. Lindbergh huomautti, että juutalaisten reaktio natsi-Saksaa kohtaan oli ymmärrettävä, ottaen huomioon vainot, jotka ”riittivät tekemään verivihollisia mistä tahansa rodusta.” Hän sanoi, että juutalaisten ”suurin uhka tälle maalle piilee heidän suurissa omistuksissaan ja vaikutusvallassaan elokuviimme, lehdistöömme, radioomme ja hallitukseemme.” Lisäksi hänen eniten ristiriitoja aiheuttamansa lausunto oli: ”Totean, että niin Brittien kuin juutalaistenkin johtajat haluavat meidän osallistuvan sotaan syistä, jotka ovat heidän näkökannaltaan ymmärrettäviä, mutta eivät ole amerikkalaisten syitä eivätkä meidän näkökannaltamme perusteltuja.”

Lindberghin puhetta seurasi solvausten ja vihan vyöry, jollaista ei ollut kukaan julkisuuden henkilö kokenut koko Amerikan historiassa. Hetkessä Lindberghin kulttuurillisesta sankarista tehtiin moraalinen hylkiö. Juutalaisten vaikutusvaltaa mediassa ja hallituksessa olisi vaikeata arvioida niihin aikoihin, kuten se on nykyäänkin, mutta se oli varmuudella mittavaa ja sen aikaisen juutalaisvastaisuuden yleinen huolenaihe. Vuonna 1936 julkaistun kirjasen mukaan Fortune-lehden päätoimittajat päättelivät juutalaisten mediavallan pääasiallisena lähteenä olevan heidän hallintansa kahdessa suuressa radioverkossa ja Hollywoodin elokuvastudioissa. Heidän mukaansa ”korkeintaan puolet Amerikan mielipiteitä muokkaavista ja makuun vaikuttavista medioista on juutalaisten käsissä.” Arvioitu luku on melko hämmästyttävä ottaen huomioon, että siihen aikaan juutalaisten osuus väestöstä oli vain 2 – 3 % ja suurin osa heistä ensimmäisen tai toisen sukupolven maahanmuuttajia. Lyhyt listaus tuon ajan merkittävimpien medioiden juutalaisista johtajista ja omistajista sisältäisi New York Timesin (vaikutusvaltaisin sanomalehti Sultzbergerin suvun omistuksessa), New York Postin (George Backer), Washington Postin (Eugene Meyer) Philadelphia Inquirerin (M. L. Annenberg), Philadelphia Recordin ja Camden Courier-Postin (J. David Stern), Newark Star-Ledgerin (S. I. Newhouse), Pittsburgh Post-Gazetten (Paul Block), CBS:n (johtava radioverkosto William Paleyn omistuksessa), NBC:n (johtajana David Sarnoff), kaikki suurimmat Hollywood-studiot, Random Housen (merkittävin kirjakustantamo Bennett Cerfin omistuksessa) sekä hallitsevan aseman viihdemusiikissa. Walter Winchell, jolla oli kymmeniä miljoonia kuulijoita ja oli tasoissa Bob Hopen kanssa maan suosituimmasta radio-ohjelmasta, uskoi sotaan puuttumisen vastustamisen olevan ”omantunnonvastaista, eräänlainen maanpetos”. Sotaan puuttumisen lipunkantaja Winchell oli itse juutalainen ja hänellä oli siihen aikaan läheiset suhteet Anti-Defamation Leagueen (ADL), joka toimitti hänelle tietoja eristäytymisen kannattajien ja natseihin myötämielisesti suhtautuvien toimista, joita hän taas käytti radio-ohjelmissaan ja sanomalehtien kolumneissaan. (Gabler 1995)

Epäilemättä elokuvateollisuus todellakin levitti Saksan vastaista propagandaa ja julisti intervention puolesta. Toukokuussa 1940 Warner Brothersin studio sähkötti Rooseveltille, että ”henkilökohtaisesti haluaisimme tehdä kaiken voitavamme elokuvateollisuudessa ja kertoa valkokankaan (ja ruudun) välityksellä amerikkalaisille aatteen arvokkuudesta, jonka puolesta Euroopan vapaat kansat uhraavat niin paljon.” Myöhemmin 1940 Joseph P. Kennedy läksytti Hollywoodin elokuvaeliittiä, että heidän pitäisi lopettaa sodan lietsominen ja natsivastaisten elokuvien teko tai heitä uhkaisi juutalaisvastaisuuden yltyminen. Juuri ennen Lindberghin kuuluisaa puhetta Des Moinesissa senaattori Gerald Nye väitti, että Hollywood-studioiden ulkomailla syntyneillä omistajilla oli ”väkivaltaista vihamielisyyttä tiettyjä aatteita vastaan ulkomailla”. Elokuvateollisuuden edustajat, tiedostaessaan että heillä oli Rooseveltin hallituksen tuki, puolustautuivat aggressiivisesti sanoen ”tekevänsä Amerikan tietoiseksi kansallisesta vaarasta.” (Gabler 1988)

Harvardin historiantutkija William Langer sanoi luennollaan USA:n puolustusvoimien sotakorkeakoulussa, että Yhdysvalloissa lisääntyvä tyytymättömyys Natsi-Saksaa kohtaan johtui ”juutalaisten vaikutusvallasta” mediassa:

Täytyy tunnustaa se tosiasia, että tärkeimmät amerikkalaiset sanomalehdet ovat juutalaisten omistuksessa, ja jos olisin juutalainen, tuntisin varmaankin samoin natsi-Saksaa kohtaan kuin useimmat juutalaiset, joten on väistämätöntä, että uutisointia myös värittää sama asenne. Lukiessani esimerkiksi New York Timesia on täysin selvää, että jokainen Saksaan liittyvä harmistuksen aihe (kaiken kaikkiaan 70 miljoonan asukkaan maassa sattuu ja tapahtuu) saa erittäin paljon näkyvyyttä. Sitä vastoin muita asioita peitellään tai ohitetaan pilkaten. Siten hienovaraisella tavalla lehdissä esitetään mielikuva, ettei Saksassa ole mitään hyvää. – Bendersky 2000

Mielenkiintoista on myös Chicago Tribunesin ”varovaisuus juutalaiskysymyksen suhteen” huolimatta Tribunen ei-juutalaisen kustantajan Robert McCormickin henkilökohtaisesta mielipiteestä, että juutalaiset olivat merkittävä syy Amerikan Saksan vastaisen politiikan takana (Bendersky 2000). Tämä viittaa siihen, että McCormick oli huolissaan juutalaisten vallasta, erityisesti mainostuloille aiheutuvista negatiivisista vaikutuksista. Vastavuoroisesti Lindberghin väite tuntuu järkevältä, että juutalaisten vaikutus mediassa oli tuohon aikaan merkittävää. En tietenkään tarkoita tässä sitä, että juutalaiset hallitsivat mediaa tuona aikana, tai ettei olisi ollut muita merkittäviä vaikuttajia.

On myös merkille pantavaa, että Yhdysvaltain puolustusvoimien upseerit olivat usein huolissaan siitä, että Rooseveltiin saattoi vaikuttaa saksalaisvastaisesti hänen juutalaiset neuvonantajansa Samuel I. Rosenman, Felix Frankfurter ja Henry Morgenthau jr. (Bendersky 2000) ja he olivat myös huolestuneita siitä, että juutalaisten ja Brittien eduntavoittelu ajaisi Yhdysvallat sotaan Saksaa vastaan. Sekä Frankfurter että Morgenthau olivat vahvasti juutalaisia ja tehokkaita juutalaisten etujen edistäjiä Rooseveltin hallituksessa. Morgenthau ajoi aktiivisesti sionismin asiaa ja juutalaispakolaisten hyvinvointia (Bendersky 2000). He molemmat kannattivat Yhdysvaltain osallistumista sotaan Saksaa vastaan ja Morgenthau tuli tunnetuksi hyvin ankaran saksalaisten kohtelun kannattajana Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen.

Lisäksi juutalaisilla oli varmasti mahdollisuus vaikuttaa suurestikin tiettyihin asioihin tällä kaudella. Esimerkiksi sionistijärjestöt painostivat hallitusta erittäin voimakkaasti (Bendersky 2000). Toisen Maailmansodan aikaan he (sionistiorganisaatiot) ryhtyivät ”äänekkääseen diplomatiaan” järjestäen tuhansia joukkokokouksia, päivällisiä julkkisesiintyjien kanssa (ja näkyviä rooleja myötämielisille ei-juutalaisille), kirjekampanjoita, kokouksia, lobbausta, sanomalehtien uhkailua epäsuotuisan materiaalin julkaisuista, propagandan sisällyttämistä uutisina sanomalehtiin ja rahan antamista poliitikoille ja ei-juutalaisille julkisuuden henkilöille, kuten Will Rogers, vastineeksi heidän kannatuksestaan. Vuoteen 1944 mennessä ”tuhannet ei-juutalaiset järjestöt hyväksyisivät sionistimyönteisiä päätöslauselmia”. Vuonna 1944 niin republikaanien kuin demokraattien puolueohjelmat sisällyttivät vahvoja sionistimyönteisiä ohjelmia, vaikka juutalaisvaltion perustamista vastustivat vahvasti sekä sotaministeriö että ulkoministeriö.

Kuitenkin huolimatta juutalaisten vallasta mediassa tuolla aikakaudella kommentaattorit yleensä keskittyivät teilaamaan Lindberghin puheen oletetun tulkinnan, etteivät juutalaisten tavoitteet olleet ”amerikkalaisia”. Luulisin että Lindberghin sanoma olisi voitu muokata julkisuuskuvaa ajattelevan päätoimittajan toimesta, vääristämättä hänen sanojaan, jotenkin tällaiseksi: ”juutalaisten tavoitteet eivät ole samoja kuin useimpien muiden amerikkalaisten” tai ”juutalaisten tavoitteet eivät ole samat kuin koko maan tavoitteet kokonaisuutena”. En kuitenkaan usko, että tällainen muutos olisi pystynyt rauhoittamaan seurannutta vihan hyökyaaltoa. Yksinkertaiset tosiasiat olivat käyneet merkityksettömiksi, kuten se että suuri enemmistö Yhdysvaltojen juutalaisista kannatti sotaan puuttumista ja juutalaisilla oli suuri vaikutus yleiseen mielipiteeseen ja hallitusohjelmaan. Kuten Lindbergh itse sanoi, kyseessä oli ”antaisiko maansa lähteä täysin katastrofaaliseen sotaan uskalluksen puuttuessa niiden ryhmien nimeämiseen, jotka maata sotaan ajoivat, juutalaisvastaiseksi leimautumisen uhatessa pelkästään niiden nimeämisestä” (Anne Morrow Lindbergh 1980).  Amerikka oli astunut aikakauteen, jossa juutalaisten eduista puhuminen oli muuttunut moraalittomaksi. Olemme tuolla aikakaudella edelleen.

On valaisevaa tarkastella Lindberghin kokemaa ankaran arvostelun ja sensuurin tulvaa. Hänet tuomitsivat käytännössä kaikki johtavat mediat, demokraatit ja republikaanit, protestantit ja katoliset sekä tietysti juutalaisryhmät. Monet syyttivät häntä natsiksi, kuten esimerkiksi presidentin sihteeri, joka vertasi Lindberghin puhetta natsiretoriikkaan. Merkittävä protestanttijohtaja Reinhold Niebuhr vaati Lindberghin järjestöä, America Firstiä, ”etäännyttämään itsensä Lindberghin edustamasta kannasta ja puhdistamaan rivinsä niistä, jotka kiihottaisivat rotu- ja uskonnolliseen vihaan tässä maassa” (Berg 1999). America First julkisti lausunnon, jonka mukaan Lindbergh tai järjestö eivät olleet juutalaisvastaisia.

Lindberghin vaimon Anne Morrow Lindberghin reaktio on erityisen mielenkiintoinen, sillä se kuvastaa moraalisen inhon voimaa ja tekopyhyyden määrää, joka ympäröi kaikkea julkista keskustelua juutalaisten tavoitteista.

Syyskuu 11. 1941: Silloin hän (esitti) puheensa – sysäsi minut synkkyyden valtaan. Hän nimeää ”sodanlietsojat”, pääasiassa Britit, juutalaiset ja hallituksen. Hän tekee sen maltillisesti ja totuuden mukaisesti, ilman katkeruutta tai kaunaa – mutta minua inhottaa, että hän mainitsee juutalaisia ollenkaan. Sillä pelkään reaktioita häntä kohtaan. Kukaan muu ei puhu tästä asiasta ääneen (vaikka monet kihisevät katkeruutta ja suvaitsemattomuuttaan itseksensä). C. (Charles) joutuu tavalliseen tapaansa kantamaan ikävimmät seuraukset suorapuheisuudestaan ja rehellisyydestään. Se mitä hän on sanonut julkisuudessa, ei ole suvaitsemattomuutta, katkeruutta tai yllyttämistä ja hän sanoo aivan samaa myös yksityisissä keskusteluissa, toisin kuin varovaisen lipevät mielistelijät, jotka sanovat yksityisesti mitä hirveimpiä asioita, mutta eivät ikinä uskaltaisi puhua avoimesti yhtä rohkeasti kuin hän. He eivät halua joutua maksamaan siitä. Ja hinta tulee olemaan hirveä. Otsikot tulevat revittelemään ”Lindbergh hyökkää juutalaisia vastaan”. Hänet tullaan leimaamaan juutalaisvastaiseksi, natsiksi, Führerin mielistelijäksi jne. En kestä sitä. Hänhän on niin maltillinen…

Syyskuu 13. 1941: Häntä vastaan hyökätään kaikilta tahoilta – hallitus, eturyhmät, juutalaiset – aivan kuin hän olisi avoimesti natsi, seuraten natsien doktriinia.

Syyskuu 12. 1941: En voi selittää inhoni tuntemuksia logiikalla. Onko syynä rohkeuteni puute kohdata ongelmaa? Vai johtuuko se puutteellisesta näkemyksestäni ja haluttomuudestani viedä sitä päätökseen? Vai perustuuko intuitioni sittenkin jollekin syvälliselle ja paikkansapitävälle?

En tiedä ja olen hyvin rauhaton, mikä taas hermostuttaa häntä. Uskon häneen ihmisenä mitä suurimmassa määrin – hänen rehellisyyteensä, rohkeuteensa, sisäiseen hyvyyteensä, oikeamielisyyteen ja hyväntahtoisuuteen – hänen jalouteensa oikeastaan… Miten siis voin selittää syvän surullisuuteni hänen tekemisistään? Jos se, mitä hän on sanonut, on totta (kuten olen taipuvainen uskomaan), miksi olisi väärin sanoa se ääneen? Hän nimesi ryhmät, jotka olivat sodan puolella. Kukaan ei välitä, että hän on nimennyt Britit ja hallituksen. Mutta ”juutalaisten” nimeäminen on epäamerikkalaista – vaikka sen tekisi ilman vihaa ja jopa ilman arvostelua. Miksi?

Koska se erottaa heidät ryhmänä, mikä luo pohjaa juutalaisvastaisuudelle. Minun täytyy sanoa, että mieluummin näkisin tämän maan sodassa, kuin rajun juutalaisvastaisuuden järkyttämänä. (Koska vaikuttaa siltä, että se millaiseksi ihminen muuttuu vaistomaisen juutalaisvainon päästessä valloilleen, on paljon pahempi kuin se millaiseksi ihminen muuttuu taistelutantereella.)

Syyskuu 15. 1941: Myrsky pahenee. America First on sekasorron vallassa… Hänet tuomitsevat maailmanlaajuisesti kaikki maltillisetkin… Juutalaiset vaativat lausuntojen pyörtämistä… Ounastelen tämän olevan vasta alkua ennennäkemättömälle taistelulle ja sitä seuraavalle yksinäisyydelle ja eristäytyneisyydelle… Sillä olen paljon kiintyneempi maallisiin asioihin kuin hän, minulle ystävistä, suosiosta jne. luopuminen on vaikeampaa ja kärsin paljon enemmän kritiikistä, kylmyydestä ja yksinäisyydestä.

Syyskuu 18. 1941: Voinko enää laisinkaan käydä ostoksilla New Yorkissa? Aina minua kaikkialla tuijotetaan, mutta nyt vihaten – kävellä läpi vihan ympäröimien käytävien! (A. M. Lindbergh 1980)

Useat seikat nousevat silmiinpistävästi esiin näissä kommenteissa. Anne Morrow Lindbergh on kauhistunut joutuessaan kävelemään ”vihan täyttämää käytävää”, joutuessaan luopumaan ystävistään ja päätyessään hylkiöksi yhteisössä, jossa oli aiemmin palvottu maan suosituimman miehen vaimona. Vaikka hän hyväksyy miehensä sanoman totuuden ja hyvää tarkoittavan aikomuksen, on hän sitä mieltä, että asia kannattaisi jättää ääneen lausumatta, eikä hän jää hautomaan miestään vastaan esitettyjen syytösten epäoikeudenmukaisuutta, erityisesti natsiksi kutsumista. Totuus ei ole mikään puolustus, jos se johtaa moraalittomiin tekoihin, ja mustamaalaus on hyväksyttävää ja ymmärrettävää, jos tavoite on moraalisesti arvostettava. Hänen mielestään jopa katastrofaalinen sota, jossa voisi kuolla satoja tuhansia amerikkalaisia (ja kuten hänen miehensä uskoi, voisi johtaa eurooppalaisen kulttuurin ja valkoisen rodun tuhoon), olisi suvaittavampaa kuin mahdollinen rajun juutalaisvastaisuuden aalto. Amerikkalaisten moraalinen käytös on tärkeämpää kuin heidän selviytymisensä valtiona tai kansana. Ja kaikki tämä siksi, että Lindbergh yksinkertaisesti sanoi juutalaisten tavoitteiden eroavan ryhmänä muiden amerikkalaisten tavoitteista. Saatuaan opetuksensa, joka meni perille, amerikkalaiset poliitikot ilmeisesti tajusivat, että jopa järkevä, älykäs ja inhimillinen keskustelu juutalaisten intresseistä oli soveliaan keskustelun ulkopuolella. Juutalaisilla ei ollut juutalaisina sellaisia intressejä, joiden olisi voitu sanoa olevan ristiriidassa minkään muun amerikkalaisten ryhmän etujen kanssa.

Lindberghin puheen aikoihin juutalaisilla oli jo merkittävä asema Yhdysvaltain mediassa, mutta sen lisäksi he olivat vallanneet älymystön ja moraalinvartijan aseman älymystön ja poliittisten liikkeiden kontrollinsa avulla, mitä käsitellään CoC:ssä. Sen lisäksi, että juutalaisten tavoitteista keskusteleminen oli rajattu asiallisen poliittisen keskustelun ulkopuolelle, myös eurooppalaisten etnisten tavoitteiden julistukset muuttuivat kielletyiksi puheenaiheiksi. Sellaiset julistukset kun olivat ristiriidassa boasilaisten oppien kanssa, joiden mukaan kansojen väliset geneettiset erot olivat triviaaleja ja merkityksettömiä; ne olivat ristiriidassa marxilaisten uskomusten kanssa kaikkien kansojen yhdenvertaisuudesta ja siitä, että kansallismielisyys ja etnisten tavoitteiden julistukset olivat taantumuksellisia; sellaisia mielipiteitä pidettiin merkkinä psykopatiasta psykoanalyysin puitteissa ja Frankfurtin koulukunnan mukaan; ja pian niitä pidettäisiin maalaisten hourailuna New Yorkin älymystön ja uuskonservatiivien mielestä, jotka syytivät kaikkien näiden ideologien muunnelmia kaikista yhteiskunnan arvostetuimmista akateemisista ja media instituutioista. On kenties ollut olemassa muitakin voimia, jotka ovat työntäneet alkuperäisväestöä arvostavaa ajatusmallia politiikan ja älymystön ulkolaitamille. Gottfried osoittaa liberaalin protestanttisuuden ja holhousvaltion muodostumisen suuntaan, mutta näiden kahden tehokkuutta on mahdotonta ymmärtää ilman kuvailemiani juutalaisia liikkeitä.

Perinteiset kulttuurilliset instituutiot hylkäävän ei-juutalaisen juurettoman johtajaeliitin nousu ja sen limittyminen kriittisen suureen joukkoon etnisesti tietoisia juutalaisia ja muita etnisiä vähemmistöryhmiä on nykyisessä politiikassa erittäin tärkeässä asemassa, kuten entisen presidentin Bill Clintonin ja nykyisen senaattorin Hillary Clintonin esimerkki osoittaa. Väitän että tällaisen eliitin nousulle juutalaisten älymystön ja poliitikkojen aktiivisuus oli välttämätöntä, mikä on tietenkin vaikeasti todistettavissa (kuten mikä tahansa kausaalinen hypoteesi), mutta on myös yhtenevä useiden muiden tutkimusten kanssa, kuten merkittävimpänä D. A Hollingerin Science, Jews, and Secular Culture: Studies in Mid-20th-Century American Intellectual History (1996) ja Carl Deglerin In Search of Human Nature: The Decline and Revival of Darwinism in American Social Thought (1991).

Tällaisen etnisesti juurettoman eliitin nousu on tuskin väistämätön seuraus modernisaatiosta tai muustakaan tuntemastani voimasta. Tällaiset etnisyyttä tunnustamattomat johtavat eliitit ovat ainutlaatuisesti eurooppalaisia tai eurosyntyisten yhteisöjen tuotteita. Niitä ei löydy mistään muualta maailmasta, ei Japanin ja Israelin kaltaisista kehittyneistä teollisuusvaltioista tai Afrikan kehitysmaista. Lisäksi nämä kulttuurilliset muutokset ovat tapahtuneet myös perinteisesti katolisissa maissa, kuten Ranska ja Italia, joissa protestanttisuus ei ole ollut vaikuttava tekijä. Erityisesti Ranska on ollut hyvin avoin Euroopan ulkopuolisten maahanmuutolle ja sen sivistyneistöön ovat vaikuttaneet suuresti CoC:ssä käsitellyt liikkeet. Sitä vastoin on useita esimerkkejä protestanttisuuden rauhallisesta rinnakkaiselosta nationalismin ja etnokeskeisyyden kanssa ja jopa niitä rationalisoiden.

Teorioiden kehittäminen siitä, miksi länsimaiset kulttuurit tarjoavat niin hedelmällisen maaperän CoC:ssä käsitellyille teorioille ja liikkeille, on erittäin hyödyllinen tutkimusala. On hyvin valaisevaa tarkastella sitä, millaisena Yhdysvaltojen eurooppalaiset näkivät itsensä vuosisata sitten. Eurooppalaista syntyperää olevat amerikkalaiset ajattelivat itseään osana kulttuurillista ja etnistä perintöä, joka ulottui historiassa maan perustamiseen asti. Brittein saarten anglosaksinen perintö oli tämän minäkuvan keskiössä, mutta myös germaanista ja pohjoismaista syntyperää olevat pitivät itseään osana tätä kulttuurillista ja etnistä perintöä. He olivat hyvin ylpeitä saavutuksistaan. He olivat valloittaneet laajoja alueita ja olivat saavuttaneet merkittävän taloudellisen edistyksen. He kokivat luoneensa vahvan moraalisen sivilisaation; maanviljelijöiden ja pienyrittäjien maasta oli kehittynyt taloudellinen maailmanvalta. He uskoivat Yhdysvaltojen olevan heidän oman ainutlaatuisen kekseliäisyytensä ja taitojensa tuote ja ettei se tulisi selviytymään, jos muita kansallisuuksia päästettäisiin vaikuttamaan merkittävästi asioihin. He kokivat osoittavansa positiivisia luonteenpiirteitä, kuten rohkeutta vastoinkäymisissä, itsenäisyyttä, kekseliäisyyttä, luovuutta ja rehtiyttä – juuri niitä hyveitä, jotka tekivät mahdolliseksi heidän valloittaa erämaa ja muuttaa sen kehittyneeksi sivilisaatioksi.

Amerikkalaiset katsoivat ympäröivää maailmaa 1900-luvun vaihteessa ja pitivät omaa yhteiskuntaansa ylivertaisena muihin verrattuna. He kokivat amerikkalaisen ja eurooppalaisten yhteiskuntien korjaavan poliittisen ja taloudellisen vapauden satoa muun maailman kärsiessä, kuten ne olivat kärsineet jo ammoisista ajoista – Aasian despotismi, Afrikan alkukantaisuus ja barbaarisuus, sekä Venäjän ja Itä-Euroopan talouden ja politiikan takapajuisuus.

He näkivät itsensä kristittyinä ja kokivat kristinuskon olevan olennainen osa yhteiskunnan rakenteita ja heidän elämäntapaansa. Kristinuskoa pidettiin yhteiskunnan moraalisen perustan peruskivenä ja kaikki uhat kristinuskoa vastaan koettiin uhkana koko yhteiskunnalle. Näiden ihmisten tarkastellessa omaa lapsuuttaan he näkivät ”yksinkertaisen ja turvallisen maailman, jossa kaikilla oli yhteiset arvot ja käyttäytymismallit” (Bendersky 2000) – kulttuurillisesti ja etnisesti homogeeninen maailma. He olivat ylpeitä sukujuuristaan ja synnyinseudustaan, heillä oli syvät juuret asuinseuduillaan. He eivät pitäneet Yhdysvaltoja marxilaisen yhteiskuntaluokkien välisen sodan helvettinä, vaan ennemminkin maailmana, jossa yhteiskuntaluokkien välillä vallitsi harmonia ja ylimmän yhteiskuntaluokan jäsenet olivat ansainneet asemansa, mutta tunsivat tiettyä velvollisuudentuntoa alempia yhteiskuntaluokkia kohtaan.

1900-luvun alkupuolisko oli myös darvinismin huippukausi yhteiskuntatieteissä. Siihen aikaan oli yleistä uskoa rotujen välillä olevan tärkeitä eroja – että rodut erosivat toisistaan älykkyydessä ja moraalin tasossa. Sen lisäksi että rodut oletettavasti erosivat toisistaan, niiden ajateltiin myös kilpailevan keskenään yliherruudesta. Kuten kuvailin kirjassani Separation and Its Discontents (1998), tällaiset aatteet olivat älymystön vakiomalleja, yleisiä niin juutalaisten kuin ei-juutalaisten keskuudessa.

Tuo maailma on kadonnut. CoC:n todellisia aiheita ovat juutalaisten valtaannousu ja Yhdysvaltojen erityisesti eurooppalaisen luonteen kadottaminen. Sota Yhdysvaltojen erityisesti eurooppalaisen luonteen hävittämiseksi käytiin useilla rintamilla. Juutalaisten aktivismin päähyökkäykset eurooppalaista etnistä ja kulttuurillista hegemoniaa vastaan ovat keskittyneet pääosin kolmeen tärkeään valtakeskukseen Yhdysvalloissa: tiedon akateemiseen maailmaan yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä, politiikan maailmaan jossa päätetään maahanmuutosta ja muista etnisistä asioista sekä valtamediaan joka esittää kansalle ”katsantokannat asioihin”. Kaksi ensimmäistä ovat CoC:n huomion kohteena.

Älyllisellä tasolla juutalaisten älymystö johti taistelua sitä ajatusta vastaan, että eri rotuja on ylipäätänsä olemassa ja että niiden välillä on biologiaan perustuvia älykkyyden ja kulttuurin tason eroja. He myös runnoivat määrittelemään Amerikan abstraktien periaatteiden mukaan, ennemmin kuin etnokulttuurilliseksi sivilisaatioksi. Politiikan tasolla juutalaisorganisaatiot kampanjoivat raskaasti maahanmuuton avaamiseksi kaikille maailman kansoille. Juutalaisjärjestöt olivat myös avainasemassa muiden etnisten vähemmistöjen etujen ajamisessa ja he johtivat lakialoitteita näkyvän kristinuskon poistamiseksi julkisilta paikoilta.

Vanhan amerikkalaisen kulttuurin ensimmäisiä kaatuneita linnakkeita olivat johtavat akateemiset instituutiot, erityisesti Ivy League yliopistot. Yhteiskunta- ja humanististen tieteiden tiedekuntien henkilöstön muutokset olivat hyvässä vauhdissa jo 1950-luvulla ja 60-luvulla ne olivat suurelta osin valmiit. Uusi eliitti poikkesi merkittävästi korvaamastaan vanhasta eliitistä. Merkittävin ero oli se, että vanha protestanttinen eliitti ei ollut sodassa hallitsemansa maan kanssa. Vanha protestanttinen eliitti oli tavallista kansaa varakkaampi ja korkeammin koulutettu, mutta heidän elämänkatsomuksensa oli suurelta osin sama. He näkivät itsensä kristittyinä ja eurooppalaisina, eivätkä nähneet tarpeelliseksi muuttaa yhteiskuntaa radikaalisti.

Asiat ovat muuttuneet. 1960-luvulta lähtien vihamielinen vastustava eliitti on noussut hallitsemaan älyllistä ja poliittista keskustelua. Tämä eliitti lähes vaistomaisesti halveksuu euroamerikkalaisen kulttuurin perinteen instituutioita, sen uskontoa, käyttäytymistä, tapoja ja seksuaaliasenteita. Erään kommentaattorin sanoin, ”tämän päivän eliitti halveksuu hallitsemaansa kansakuntaa” (Garlanter 1997). Hyvä esimerkki on Steinlightin edellä mainitut kommentit maahanmuuton rajoituksista vuosina 1924 – 1965.

Tämä ”vihamielinen eliitti” on suurelta osin juutalaisten hallitsema eliitti, jonka alkuperä ja pääasialliset vaikutuskanavat kuvataan CoC:ssä. Tämän vihamielisen eliitin ilmestyminen on juutalaisten ja ei-juutalaisten välisen etnisen kilpailun ilmentymä ja sen seurauksena tulee eurooppalaisten hegemonia pitkällä aikavälillä heikkenemään Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa.

Vaikka eurooppalaiset suosivat vähemmän etnokeskeistä yhteiskuntaa ja ovat taipuvaisempia yksilökeskeisyyteen ja moraaliseen universaalisuuteen, he eivät luopuneet orastavasta väestötieteellisestä kulttuurin huipentumasta taistelutta. Mikään ei todista valkoisten anglosaksisten protestanttien (WASP) sisäisestä itsetuhosta, mutta monet seikat todistavat, että heidän aktiivinen vastarintansa kaatui CoC:ssä käsiteltyjen liikkeiden vaikutuksesta. Esimerkiksi Benderskyn The Jewish Threat (2000) osoittaa Yhdysvaltojen armeijan upseerien keskuudessa voimakasta vastustusta eurooppalaisen hegemonian heikkenemistä vastaan aina Ensimmäisestä Maailmansodasta pitkälle kylmän sodan kauteen asti ja vastaavien asenteiden olleen yleisiä myös kansan keskuudessa. Mutta vastarinnan kumosi eurooppalaisen etnisen hegemonian älymystön heikkeneminen ja politiikan tapahtumat, kuten uusi maahanmuuttolaki vuonna 1965, jota he eivät pystyneet hallitsemaan. Kaiken kaikkiaan maahanmuuttolaki hyväksyttiin sillä perusteella, että sitä oli mainostettu pelkkänä moraalisena eleenä, jolla ei olisi pitkäaikaista vaikutusta Yhdysvaltojen etniseen tasapainoon. Kuitenkin sen aktiivisille kannattajille, mukaan lukien sen hyväksymisen kannalta kriittisen tärkeät juutalaisjärjestöt, maahanmuuton uudistus edusti juuri sitä mitä se oli aina edustanut: mekanismia joka tulisi muuttamaan Yhdysvaltojen etnisen tasapainon.

Se tosiasia, ettei CoC:ssä kuvatut juutalaisten älymystö ja politiikan vaikuttajat kadottaneet kansallista / etnistä uskollisuuttaan, osoittaa sen, ettei ollut yleistä pyrkimystä eliitin etnisten juurien unohtamiseen. Laaja etnittömyyden trendi ilmeni jotenkin vain eurooppalaisten keskuudessa, mutta säästi juutalaiset, jotka kaikin puolin jatkoivat etnisen kotimaansa Israelin vahvaa kannatusta. Heillä on edelleen hyvin vahva käsitys omasta kansasta, jota tuetaan näkyvillä ohjelmilla, kuten rohkaisemalla juutalaisia menemään naimisiin juutalaisten kanssa. Selontekoni syventämiseksi voisimme tarkastella juutalaisten hyväksyntää protestanttien toimesta Toisen Maailmansodan jälkeen, mutta näkemäni perusteella juutalaiset ovat myös protestanttien dramaattisen asenteen muutoksen taustalla. John Murray Cuddihy esittää kirjassaan No Offense: Civil Religion and Protestant Taste (1978) mielenkiintoisen näkemyksen aiheesta. Hän keskittyy juutalaisuuden kohoamiseen yhdeksi Yhdysvaltojen ”kolmesta suuresta” uskonnosta, jopa siihen pisteeseen, että rabbi on läsnä presidentin virkaanastumisessa, vaikka juutalaiset muodostavat vain 2 – 3 % väestöstä. Cuddihyn mukaan tämä uskonnollinen leima palveli suojaavana kuorena, joka johti eräänlaiseen salajuutalaisuuteen, jossa juutalaisten etninen identiteetti oli verhottu uskonnollisuuden taakse, jotta he vaikuttaisivat sivistyneemmiltä ei-juutalaisten silmissä. Osana tätä hyväksyttyä uskonnollisuutta merkittävä protestanttijohtaja Niebuhr myönsi ”juutalaisilla olevan sitkeä halu elää outojen tapojensa keskellä”, mikä turvasi heidän sisäisen juutalaisuutensa uskonnollisuuden pintasilauksen alla.

Molemmat osapuolet antoivat jotain tässä sopimuksessa. Juutalaisuuden esiintyminen uskontona mahdollisti laajassa mittakaavassa loikkaukset seka-avioliittojen muodossa, sillä nuori sukupolvi otti tosissaan ajatuksen juutalaisuudesta protestanttisuuden tapaan uskontona ja jossain määrin tätä tapahtuikin. Kuitenkin viime aikoina juutalaiset ovat asettaneet uusia rajoituksia. Perinteisempien juutalaisuuden muotojen kannatus on lisääntynyt ja seka-avioliitot on avoimesti torjuttu jopa kaikkein liberaaleimmissa juutalaispiireissä. Reformijuutalaisuuden viimeisimmät ohjeistukset painottavat vanhojen perinteiden jatkamista, kuten ympärileikkaukset, minkä luulisi vähentävän seka-avioliittoja, ja käännynnäisyys on selkeästi kielletty. Vaikuttaa siltä että juutalaisuuden konservatiivisen uskonnolliset muodot tulevat olemaan vallitsevia diasporassa ja juutalaisten uskonnollisuuteen tulee itsetietoinen etninen aspekti.

Se mistä protestantit luopuivat, oli paljon tärkeämpää, sillä uskon sen olleen vaikuttava tekijä suurelta osin peruuttamattomissa etnisissä muutoksissa Yhdysvalloissa ja muualla länsimaissa. Juutalaisuudesta tuli ehdoitta hyväksytty moderni uskonto, vaikka se säilytti sitoumuksensa etniseen ytimeensä. Ulkoisesti se mukautui Yhdysvaltojen uskonnollisiin normeihin, mutta samalla se kuitenkin jatkoi tarmokkaasti etnisten tavoitteidensa tavoittelua, erityisesti kaikkien juutalaisten yhteisesti kannattamia: kannatus ja tuki Israelille ja muiden ulkomaisten juutalaisten hyvinvoinnille, maahanmuutto ja pakolaispolitiikka, kirkon ja valtion ero, aborttioikeudet, ja kansalaisvapaudet (Goldberg 1996). Erityisen merkittävää on se, että vauras, vaikutusvaltainen ja hyvin lahjakas etninen ryhmä on kyennyt ajamaan omia etujaan vähintään viimeiset 60 vuotta, ilman että niitä intressejä on koskaan otettu avoimeen poliittiseen keskusteluun valtavirran poliittisten hahmojen toimesta; aina Lindberghin kohtalokkaasta Des Moinesin puheesta vuonna 1941 lähtien.

Ehkä Niebuhr ajatteli vain luopuvansa mahdollisuuksista käännyttää juutalaiset, mutta epäsuora juutalaisuuden etnisen luonteen vähättely antoi juutalaisille korvaamattoman arvokkaan työkalun heidän etnisten tavoitteidensa edistämiseksi Yhdysvalloissa. Juutalaisuuden etnisyyden huomiotta jättäminen mahdollisti käytännössä juutalaisten etnisen sodan voiton ilman että kukaan oikeasti tajusi kyseessä olevan etninen sota. Esimerkiksi maahanmuuttokeskusteluissa 1940–60 –luvuilla juutalaiset itse kuvailivat itseään ”juutalaisen uskon ihmisinä”. He olivat yksinkertaisesti vain yksi uskonto virallisesti moniuskontoisessa yhteiskunnassa. Osa juutalaisten esityksestä oli väite ainutlaatuisesta universaalista moraalis-uskonnollisesta visiosta, jonka voisi saavuttaa vain hyväksymällä lakimuutoksia, jotka itse asiassa edistivät heidän omia partikularistisia etnisiä tavoitteitaan. Juutalaisaktivistien mainostama universaali moraalisuskonnollinen visio olikin lopulta protestanttien vaatiminen pitämään sanansa, eli vaatien protestanttien luopuvan viimeisestäkin etnisen identiteetin rippeestä, kun taas juutalaiset saivat pitää omansa, kunhan lupasivat olla ihmisiksi.

Cuddihyn antamien todisteiden mukaan Niebuhr ilmeisesti ajautui New Yorkin juutalaisen miljöön vaikutuksesta muodostamaan kantansa. Hänen asemansa merkittävänä protestanttien puhemiehenä vakiintui hänen juutalaisten kanssa muodostamien liittolaisuuksiensa myötä ja hänen kirjoituksensa sopivat hyvin yhteen New Yorkin juutalaisälymystön kanssa. Niebuhrin käytös todistaa siis enemmän juutalaisten vaikutusvallasta ja kyvystä värvätä aatteilleen myötämielisiä ei-juutalaisia, kuin protestanttien mahdollisesta itsetuhosta. Juutalaisten vallan merkitystä New Yorkin älymystön piireissä siihen aikaan ei voi painottaa liikaa. Esimerkiksi Leslie Fiedler totesi vuonna 1948, että ”provinssista New Yorkiin ajautunut kirjailija tuntee olonsa… yrittää kaikin tavoin sopeutua… ja ei-juutalaisen kirjailijan New Yorkissa saavuttama lähes parodia juutalaisuudesta on erikoinen ja tärkeä osoitus ajasta jossa elämme.”

EUROOPPALAISEN INDIVIDUALISMIN KEHITYKSEN ALKUPERÄ

Vaikka on paljon todisteita eurooppalaisten pistäneen kunnolla kampoihin kulttuurillisen ja etnisen hegemoniansa puolustukseksi 1900-luvun alku- ja keskivaiheilla, sen nopea heikkeneminen nostaa kuitenkin esiin kysymyksen: Mitkä eurooppalaisten kulttuurilliset ja etniset ominaisuudet tekivät heistä haavoittuvaisia CoC:ssä esitetyille älymystön ja politiikan liikkeille? CoC:ssä keskitytään suurelta osin käsittelemään individualismiin painottumista, etnokeskisyyden puutetta ja samanaikaista ihmisoikeusetiikkaa – kaikki juutalaisuudelle vieraita käsitteitä. Useissa kohdin kaikissa kolmessa kirjassani juutalaisuudesta kehitän näkemyksen, että eurooppalaiset ovat muita kansoja vähemmän etnokeskeisiä ja taipuvaisempia individualismiin. Päivitän ja laajennan teorioitani tässä.

Perusajatukseni on, että eurooppalaiset ryhmät ovat erittäin haavoittuvaisia vahvasti kollektivististen ja etnokeskisten ryhmien invaasioille, koska individualisteilla on heikommat puolustukset tällaisia ryhmiä vastaan. Hyvin koossapysyvien ja yhteistyötä tekevien ryhmien kilpailullinen etulyöntiasema on ilmeinen ja tämä teema kertautuu läpi juutalaisuuden trilogiani. Eurooppalaiset ryhmät ovat taipuvaisempia individualismille ja näissä yksilökeskeisissä kulttuureissa ei ole vahvaa kiintymystä sisäryhmiin. Henkilökohtaiset tavoitteet ovat ensisijaisia ja yhteiskunnan arvojärjestelmässä painotetaan itsenäisyyden ja riippumattomuuden tärkeyttä, yksilöllistä vastuuta ja ”itsensä löytämistä” (Triandis 1991). Individualisteilla on myönteisempi asenne muukalaisiin ja ulkoryhmän jäseniin ja he ovat taipuvaisempia kohtelemaan muukalaisia sosiaalisesti ja epäitsekkäästi. Yksilökeskeisissä kulttuureissa ollaan vähemmän tietoisia sisä- ja ulkoryhmien välisistä rajoista ja siksi asenteet ulkoryhmiä kohtaan ovat positiivisempia. He ovat usein eri mieltä sisäryhmän jäsenien politiikasta, osoittavat vähemmän tunnesiteitä tai uskollisuutta sisäryhmille, eivätkä tunne yhteenkuuluvuutta. Yksilökeskeisissä yhteiskunnissakin esiintyy ulkoryhmien vastustusta, mutta se on yleensä ”järkiperäisempää” siten, ettei ulkoryhmäläisiä yleensä pidetä lähtökohtaisesti paheksuttavina. Individualistit muodostavat heikkoja sidoksia useisiin ryhmiin, kun taas kollektivisteilla on vahvoja siteitä ja samaistumista muutamiin sisäryhmiin (Triandis 1990). Individualistit ovat siten verrattain huonosti valmistautuneita ryhmien väliselle kilpailulle, joka on niin luontaista juutalaisuuden historiassa.

Tyypillisiin länsimaisiin yhteiskuntiin verrattuna juutalaisuus on historiallisesti ollut paljon etnokeskeisempää ja kollektivistista, kuten esitän myös kahdessa muussa kirjassani. Viimeaikaisen kehityksen valossa eurooppalaiset altistuivat vähemmän ryhmien väliselle luonnonvalinnalle, kuin juutalaiset ja muut Lähi-idän kansat. Tämän ajatuksen esitti ensimmäiseksi Fritz Lenz (1931) ehdottaen, että pohjoiseurooppalaiset kehittyivät jääkauden ankarissa oloissa pieniksi ryhmiksi ja ovat taipuvaisempia yhteisölliseen eristäytyneisyyteen kuin yhteisöllisiin ryhmiin. Tämä näkemys ei tarkoita sitä, että pohjoiseurooppalaisilta puuttuisi ryhmäkilpailujen kollektivistiset mekanismit, mutta ne ovat verrattain yksinkertaisempia ja/tai vaativat suuremman konfliktin käynnistyäkseen.

Tämä näkemys on yhtenevä ekologisen teorian kanssa. Ekologisesti epäsuotuisissa oloissa sopeutuminen suuntautuu enemmän fyysisesti epäsuotuisassa ympäristössä selviytymiseen kuin muiden ryhmien kanssa kilpailuun (Southwood 1977, 1981) ja sellaisessa ympäristössä olisi vähemmän tarvetta samankaltaisuuden verkostoille ja yhteisökeskeisille ryhmille. Etnokeskeisyydellä ei siten olisi mitään merkitystä taistelussa hankalaa ympäristöä vastaan, eikä sellainen ympäristö elättäisi suuria ryhmiä.

Burtonin ja hänen tutkijaryhmänsä mukaan (1996) eurooppalaiset ryhmät ovat osa pohjoisen Euraasian ja (pohjoisen) napa-alueen kulttuurin aluetta, jonka väestö periytyy metsästäjä-keräilijöistä, jotka olivat sopeutuneita kylmiin ja ekologisesti epäsuotuisiin oloihin. Tällaiset olot kannustavat miehen elättämään perheen ja suosivat taipuvaisuutta yksiavioisuuteen, sillä ekologia ei suosinut moniavioisuutta tai suuria ryhmiä evoluution kannalta merkittävän pitkään aikaan. Näille kulttuureille ominaista ovat kaksilinjaiset sukulaisuussuhteet, joissa tunnustetaan sekä isä- että äitilinjat, mikä viittaa tavallista tasapuolisempaan sukupuolten osallistumiseen yhteisössä, kuin mitä voisi olettaa yksiavioisuudesta. Lisäksi kaukaisemmilla sukulaisuussuhteilla on vähemmän merkitystä ja avioliitot ovat yleensä suvun ulkopuolisia. Kuten alla todetaan, nämä ominaisuudet ovat juutalaisuudessa päinvastaiset.

Historialliset todisteet osoittavat eurooppalaisten, erityisesti luoteiseurooppalaisten, hylänneen melko pikaisesti suurperheet ja sukulaisverkostot sekä kollektivistisen yhteiskuntarakenteen, kun vahva keskitetty hallitus nousi turvaamaan heidän etunsa. Kautta maailman on havaittavissa vahva taipumus suurten perheverkostojen heikkenemiseen keskushallinnon kehittyessä (Alexander 1979, Goldschmidt & Kunkel 1971, Stone 1977). Mutta Luoteis-Euroopan tapauksessa tämä taipumus tuotti jo kauan ennen teollista vallankumousta Länsi-Euroopalle tyypillisen ydinperheen. Ydinperhe on yhden parin ja heidän yhteisten lastensa muodostama perhe, kun taas muulle Euraasialle tyypillinen suurperhe muodostuu useammista pareista (tavallisesti veljekset) ja heidän puolisoistaan, lapsistaan ja isovanhemmista. Esimerkiksi käy hyvin Vanhan Testamentin patriarkat Abraham, Iisak ja Jaakob perheineen.

Euraasian alueelle ainutlaatuista oli naisten korkea ikä ensimmäiseen avioliittoon astuessa, keskimäärin noin 25 vuotta. Naimisiin menon ikä vaihteli olosuhteiden mukaan ollen korkeampi pula-aikoina ja alhaisempi yltäkylläisyyden vallitessa, mikä johti varmemmin pääoman kasvuun ilman jatkuvaa väestön kasvun rasitetta rajallisissa resursseissa. Taloudellisesti vaikein aikoina naiset menivät naimisiin myöhemmällä iällä, jos ollenkaan, kun taas muualla Euraasiassa vallinneissa moniavioisissa yhteiskunnissa naiset menivät naimisiin nuorempina, usein jalkavaimoiksi tai varakkaiden miesten toiseksi vaimoksi.

Ennen teollista vallankumousta ydinperheiden järjestelmässä oli tavallista palkata nuoria naimattomia palvelijoiksi, eikä tämä rajoittunut vain vähävaraisten ja maattomien lapsiin, vaan myös varakkaat maanviljelijät lähettivät lapsiaan palvelijoiksi muihin perheisiin. 1600- ja 1700-luvuilla ihmiset palkkasivat usein palvelijoita avioliittonsa alkuvaiheessa, ennen kuin heidän omista lapsista oli apua, ja lähettivät sitten vuorostaan omia lapsiaan muiden palvelukseen, kun he olivat tarpeeksi vanhoja ja kotona oli apua saatavilla yli oman tarpeen (Stone 1977).

Tämä viittaa kulttuurissa syvään juurtuneeseen tapaan, joka johti korkeaan vastavuoroisuuteen ei-sukulaisten kanssa. Tämä tapa puoltaa myös vähäistä etnokeskeisyyttä, sillä ihmiset tottuivat ottamaan perheeseensä suvun ulkopuolisia ihmisiä, kun taas muualla Euraasiassa oli tapana ympäröidä perheet biologisilla sukulaisilla. Yksinkertaistettuna sukulaisuus oli Euroopassa vähemmän tärkeää ja näin erityisesti Pohjolassa. Vain Euroopassa tavattiin ydinperheiden ympärillä suuri osuus ei-sukulaisia, mikä poikkesi muusta Euraasiasta, jossa muodostettiin suurperheitä biologisista sukulaisista. Tältä pohjalta on helppo ymmärtää, miksi eurooppalaiset olivat jo ennalta sopeutuneet teolliseen vallankumoukseen ja nykymaailmaan.

Ydinperhe on individualistisen kulttuurin keskeisiä käsitteitä. Yksilökeskeinen perhe saattoi seurata omia tavoitteitaan ilman suurperheiden rajoituksia ja velvollisuuksia, vapaana muulle maailmalle tyypillisten yhteiskuntarakenteiden tukahduttavalta kollektivismilta. Yksilön hyväksyntään ja avioparin kiintymykseen perustuva yksiavioinen avioliitto korvasi nopeasti sukulaissuhteisiin ja sukujen strategioihin perustuvat sopimusavioliitot (CoC luvut 4 ja 8).

Tämä suhteellisesti suurempi taipumus ydinperheiden muodostamiseen saattaa perustua etnisyyteen. Esiteollisella ajalla ydinperheitä tavattiin vain Pohjois-Euroopassa: yhden avioparin ja heidän lastensa muodostama ydinperhe oli tavanomainen perhemuoto Skandinaviassa, Brittein saarilla, alankomaissa, saksankielisissä maissa ja Pohjois-Ranskassa. Ranskassa ydinperheet olivat tavallisia vanhan linjan koillispuolella, Saint Malosta Geneveen (Ladurie 1986). Tällä alueella kehittyi laaja maanviljelys, joka kykeni ruokkimaan kasvavia kaupunkeja, jo ennen 1700-luvun maanviljelyksen vallankumousta. Alueelle oli ominaista kaupunkien taitavat käsityöläiset ja hyvin toimeentulevat maanviljelijät, ”jotka omistivat hevosia, kupari- ja lasiastioita, laadukkaita vaatteita ja heidän lapsensa olivat hyvin toimeentulevia, vaatetettuja (kenkiä myöten), ilman kehitysmaiden riisitautisten pömppömahoja” (Ladurie 1986). Koillis-Ranskasta tuli Ranskan teollistumisen ja maailmankaupan keskus.

Koillisosa erosi Lounais-Ranskasta myös lukutaidon osalta. 1800-luvun alkupuolella yleisen lukutaidon ollessa Ranskassa noin 50 % tasolla oli koillisosissa lukutaito lähes 100 % tasolla ja oli ollut muita osia korkeampi jo 1600-luvulta lähtien. Lisäksi koillisosien miehet olivat kookkaampia, 1700-luvun värvättyjen sotilaiden otannassa lähes 2 cm erolla muuhun maahan. Ladurien mukaan ero on saattanut olla suurempikin, sillä sotavoimissa hylättiin useammin lounaisosien lyhyempiä miehiä. Lisäksi Laslett (1983) ja muut sukuhistorioitsijat ovat havainneet taipuvaisuuden taloudellisesti itsenäisiin ydinperheisiin olleen näkyvämpi pohjoisessa, kun taas siirryttäessä etelämmäksi ja lännemmäksi suurperheiden osuus kasvaa.

Nämä löydökset tukevat teoriaa, jonka mukaan etniset eroavaisuudet vaikuttavat Euroopan perhemuotojen maantieteellisiin vaihteluihin. Täten germaanisilla kansoilla oli suurempi biologinen taipumus luonteenpiirteisiin, jotka altistivat heidät individualismille. Myös ydinperheiden muodostaminen oli luonnonvalinta, joka johtui pitkittyneestä evoluution ajanjaksosta rajallisten luonnonvarojen Pohjois-Euroopassa. Vastaavat taipumukset eksogamiaan (ulkoryhmäavioisuus), yksiavioisuuteen, yksilökeskeisyyteen ja suhteellisen vähäinen suurperheiden merkitys olivat ominaisia myös Rooman yhteiskunnille (MacDonald 1990), mikä jälleen osoittaa länsimaisissa kulttuureissa leviävän etnisen taipumuksen.

Nykyiset tutkimustiedot osoittavat noin 80 % eurooppalaisten geeneistä periytyvän Eurooppaa 30 – 40.000 vuotta sitten asuttaneista kansoista ja siten geenit ovat selviytyneet läpi jääkauden (Sykes 2001). Ajanjakso on ollut riittävän pitkä, jotta pohjoisen vaikeat olosuhteet ovat vahvasti muokanneet eurooppalaisten psykologisia ja kulttuurillisia taipumuksia. Nämä eurooppalaiset ryhmät tunsivat vähemmän vetoa suurperheiden muodostamiseen, joten olosuhteiden muuttuessa ja vahvan keskushallinnon mahdollistaessa yksilön etujen varmistamisen ydinperhejärjestelmä nousi nopeasti vallitsevaksi järjestelmäksi. Eurooppalaisille ydinperhe-ajatuksen omaksuminen oli luonnollista johtuen pitkästä evolutiivisesta historiasta Pohjois-Euroopassa.

Vaikka nämä länsieurooppalaisten sisäiset erot ovat tärkeitä, eivät ne ole ristiriidassa yleisten eroavaisuuksien kanssa Länsi-Euroopan ja muun Euraasian välillä. Vaikka taipumus ydinperheiden muodostamiseen kehittyi ensin Pohjois-Euroopassa, levisi se verrattain nopeasti muihin Länsi-Euroopan maihin. Suuremman perheyhteisön sotkuista vapaata ydinperheajattelua seurasi nopeaan tahtiin muut länsimaisen modernisaation käsitteet: rajattu valtiovalta, jossa yksilöllä on oikeuksia valtiota vastaan, yksilön taloudellisiin oikeuksiin pohjautuva kapitalistitalouden yritystoiminta, ihmisoikeusetiikka ja tiede yksilökeskeisenä totuuden etsintänä. Yksilökeskeiset yhteiskunnat kehittävät republikaanipoliittisia ja tieteellisiä instituutioita, jotka olettavat ryhmien olevan hyvin vaikutuksille alttiita ja herkkiä vaihtamaan puolta, jos yksilön tarpeita ei täytetä.

Evolutiivisen taloustieteen uudet tutkimukset tarjoavat kiehtovan ymmärryksen yksilökeskeisen ja ryhmäkeskeisen kulttuurin eroista. Eräs tämän tutkimuksen tärkeistä näkökulmista on mallintaa yhteistyön kehitys yksilökeskeisten ihmisten keskuudessa. Fehr ja Gächter (2002) totesivat ihmisten epäitsekkäästi rankaisevan takinkääntäjiä ”yhden vuoron” pelissä (peli, jossa jokainen vuorollaan tekee yhden päätöksen, eikä heihin siten vaikuta muiden pelaajien maine). Tilanne kuvastaa individualistista yhteisöä, sillä pelaajat ovat toisilleen vieraita (eivät lähisukulaisia). Yllättävää oli se, että paljon lahjoituksia tekevät olivat taipuvaisia rankaisemaan niitä, jotka eivät antaneet lahjoituksia, vaikka eivät saaneetkaan siitä mitään korvausta. Lisäksi rankaistut yksilöt muuttivat tapojaan ja lahjoittivat tulevissa peleissä enemmän, vaikka tiesivät, etteivät pelitoverit olleet samoja kuin edellisissä peleissä. Gächter on sitä mieltä, että yksilökeskeisten kulttuurien ihmisillä on kehittynyt negatiivinen tunnereaktio vapaamatkustamiseen, mikä johtaa näiden rankaisuun jopa omalla kustannuksella – siitä termi ”altruistinen rankaisu”.

Fehrin ja Gächterin malli yksilökeskeisen yhteistyön evoluutiosta ja sen tulokset altruistisesta rankaisusta kuvaavat parhaiten individualistisia metsästäjä-keräilijä kulttuureita, jotka ovat hanakampia vaihtamaan puolta henkilökohtaisen edun tavoittelussa. Vähiten altruistista rankaisua tapaa kulttuureissa, joissa on pitkät suurperheiden perinteet, monimutkaiset sukulaisuussuhteiden verkostot, vahva yhteenkuuluvuuden tunne ja toistuvia kanssakäymisiä ryhmän jäsenten välillä. Tällaisissa tilanteissa toimijat tuntevat toisensa entuudestaan ja osaavat odottaa yhteistyötä tulevaisuudessa perustuen monimutkaiseen suhdeverkostoon, tai kuten juutalaisten suhteen, kuuluvat samaan ryhmään.

Vastaavasti Ultimatum-pelissä yhdelle pelaajalle (ehdottaja) annetaan rahasumma, josta hänen tulee ehdottaa osasummaa toiselle pelaajalle (vastaaja). Vastaaja voi hyväksyä tai hylätä tarjotun summan, mutta hylätessään tarjouksen kumpikaan ei saa mitään. Kuten edellä kuvatussa yhteisen hyvän pelissä, Ultimatum-pelin on tarkoitus kuvata tuntemattomien välistä taloudellista vuorovaikutusta. Tutkija Henrich kumppaneineen (2001) havaitsi kahden muuttujan, yhteistyön palkkio ja markkinoiden laajuus, ennakoivan tarjouksia ja hylkäyksiä pelissä. Yhteistyöhön ja laajoihin markkinoihin painottuvissa yhteisöissä tarjoukset olivat korkeimmat, mikä kuvastaa individualististen yhteisöjen laajaa kokemusta yhteistyöstä ja vieraiden kanssa jakamisesta. Pelaajat yhteisöistä, joissa kaikki vuorovaikutus tapahtuu sukulaisten ja läheisten verkostoissa, tekivät alhaisimmat tarjoukset Ultimatum-pelissä ja antoivat vähiten yhteiseksi hyväksi vastaavissa anonyymeissä olosuhteissa.

Eurooppalaiset ovat siten juuri Fehrin ja Gächterin sekä Henrichin tutkimusryhmämallien mukaisia ryhmiä, joissa on paljon yhteistyötä tuntemattomien kanssa ja ovat taipuvaisia yksilökeskeisyyteen ja luomaan markkinasuhteita. Sitä vastoin juutalaisten kulttuuri on perua vanhasta Lähi-idän kulttuurialueesta, jolle ominaista ovat suurperheet ja laajat sisäryhmän verkostot. Näissä kulttuureissa sisä- ja ulkoryhmien vuorovaikutus on rajallista ja yhteistyö rajoittuu yleensä sisäryhmään, jonka jäsenet muodostuvat yleensä sukulaisista.

Tässä nousee esiin kiehtova mahdollisuus, että sellaisen ryhmän, joka haluaa kääntää eurooppalaiset itseään vastaan, kannattaa käyttää hyväkseen vahvaa taipumusta altruistiseen rankaisuun ja vakuuttaa eurooppalaiset pahuudesta oman kansansa sisällä. Eurooppalaisten ollessa sisimmiltään individualisteja he nousevat hanakasti moraalisen vihan vallassa omiaan vastaan, kun heidät osoitetaan vapaamatkustajiksi ja siten oikeutetun vihan kohteiksi. Tuomitessaan ihmisiä altruistisella rankaisulla suhteellinen geneettinen sukulaisuus on merkityksetön tekijä. Vapaamatkustajat nähdään muukalaisina markkinatilanteessa, eli heillä ei ole enää sukulaisuus- tai heimokytköstä altruistiseen rankaisijaan.

Siten nykyaikaiselle länsimaiselle sivilisaatiolle ominainen altruistinen rankaisu pohjautuu eurooppalaisten vakaumukseen siitä, että he ovat moraalisesti rappiolla, ja siksi pitää kaikkia mahdollisia rankaisumuotoja käyttää omaa kansaansa vastaan. Sen sijaan, että muut eurooppalaiset nähtäisiin osana samaa etnistä yhteisöä, myös heidät nähdään moraalisesti syyntakeellisina ja altruistisen rangaistuksen arvoisina. Länsimaissa moraali on yksilökeskeistä ja vapaamatkustajien loukkauksista yhteisön sääntöjä kohtaan rankaistaan altruistisesti.

Juutalaisten kaltaisista kollektiivisista kulttuureista kumpuavat ryhmästrategiat ovat immuuneja tällaisille hyökkäyksille, sillä heillä sukulaisuus ja ryhmäsiteet ovat tärkeämpiä. Moraali on partikularistista, ajatellen aina ryhmän etua. Heillä ei ole altruistisen rankaisun perinnettä, sillä näiden ryhmien evoluution historia on keskittynyt yhteistyöhön läheisten ja sukulaisten kanssa, ei muukalaisten kanssa.

CoC:n pääteemoja on käsitellä juutalaisen älymystön liikkeitä eurooppalaisia kohtaan, miten he ovat esittäneet juutalaisuuden moraalisesti ylivertaisena ja eurooppalaisten yhteiskunnan moraalisesti rappeutuneena ja ansaitun altruistisen rankaisun kohteena. Tästä seuraa eurooppalaisten vakaumus omien keskuudessa vallitsevasta rappiosta ja länsimainen kulttuuri tulee repimään itsensä riekaleiksi toistuvien altruistisen rankaisun kohtauksien seurauksena. Siksi juutalaisten älymystö jatkaa intensiivisesti juutalaisuuden moraalisen ylemmyyden ja epäoikeudenmukaisen historiallisen uhrin asemansa julistamista samalla hyökäten jatkuvasti länsimaiden moraalia vastaan.

Yksilökeskeiset yhteisöt ovat siten ihanteellisia ympäristöjä juutalaisuuden hyvin kollektivistiselle ryhmäkeskeiselle strategialle. CoC:n luvussa 5 käsitellään laajalti, miten Frankfurtin Koulun yhteiskuntatieteissä ajettiin radikaalia individualismia ei-juutalaisille, mutta pitäydyttiin samaan aikaan juutalaisuuden vahvoissa ryhmäliittolaisuuksissa. Juutalaiset hyötyvät avoimista yksilökeskeisistä yhteiskunnista, joissa ei ole yhteiskunnallista asemaa rajoittavia esteitä, ihmiset nähdään ennemmin yksilöinä kuin ryhmän jäseninä, älymystön keskustelua ei rajoita instituutiot, kuten katolinen kirkko, jota juutalaiset eivät hallitse, ja altruistisen rangaistuksen mekanismeja voidaan hyväksikäyttää Euroopan enemmistöjen jakamiseksi osiin. Tässä on syy miksi Lähi-idän yhteisöt pystyivät paljon lännen individualistisia yhteisöjä tehokkaammin pitämään juutalaiset voimattomissa asemissa, joissa heistä ei ollut kilpailullista uhkaa, paitsi ajanjaksoina joissa juutalaiset palvelivat välikäsinä vieraan eliitin ja alkuperäisväestön välissä.

JUUTALAISEN KOLLEKTIVISMIN JA ETNOKESKEISYYDEN KEHITYKSEN ALKUPERÄ

Juutalaiset ovat lähtöisin Vanhan Maailman keskiosien kulttuurista ja heillä on säilynyt useita esivanhempien tärkeitä kulttuurillisia piirteitä. Vanhan Lähi-idän kulttuurille on ominaista sukulaisuuteen perustuvat ryhmät, jotka liittyvät paternaaliseen (isä)linjaan, eurooppalaisille tyypillisen kaksilinjaisen (äiti ja isä) sukuverkoston sijaan. Nämä miesten hallitsemat ryhmät toimivat sotilaallisena voimana esimerkiksi karjan vartioinnissa ja heidän evolutiivisessa historiassaan ryhmien väliset konfliktit olivat paljon tärkeämpi osatekijä. Sotilaallisen voiman kasvattamiseksi tarvitaan suurempia ryhmiä, mikä tapahtuu osittain hankkimalla lisää naisia morsiamenmaksun kautta (morsiamenmaksu on naiselle ja tämän perheelle annettava maksu tavaroina tai palveluina hyvityksenä naisen viemisestä, kuten Vanhan Testamentin Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin avioliitoissa). Tästä on tuloksena usein Lähi-idässä vallitseva moniavioisuus, toisin kuin Euroopassa vallitseva yksiavioisuus. Toinen merkittävä ero on siinä, että perinteiset juutalaiset ryhmät muodostuivat pääasiassa laajoista suurperheistä, joissa oli suuri endogamian (sisäryhmän avioliitot) ja verisukulaisten avioliittojen aste, mukaan lukien Vanhassa Testamentissa hyväksytty naisen ja sedän/enon välinen avioliitto. Länsimaisissa kulttuureissa taas on täysin päinvastainen taipumus eksogamiaan (ulkoryhmien avioliitot). Taulukossa 1 vertaillaan eurooppalaisten ja juutalaisen kulttuurin ominaisuuksia.

TAULUKKO 1: EUROOPPALAISTEN JA JUUTALAISEN KULTTUURIN EROT.

Euroopan kulttuuri                                                      Juutalainen kulttuuri

                                                          Pohjoisen metsästäjä-keräilijöitä Vanhan Lähi-idän paimentolaisia

Sukulaisuusjärjestelmä                  Kaksilinjainen, lievästi patriarkaalinen                    Yksilinjainen, vahva patriarkaalisuus

Perhejärjestelmä                           Ydinperhe                                                                    Laaja suurperhe / suku

Avioliittokäytäntö                           Yksiavioinen, ulkoryhmästä                                       Moniavioinen, sisäryhmästä / suvusta

Avioliiton psykologia                     Kumppanuus, perustuen molempien                      Sopimusavioliitto, perustuen

hyväksyntään                                                               käytännön hyötyihin suvulle ja

ryhmän kontrollointiin

Naisen asema                                  Suhteellisen korkea                                                    Suhteellisen alhainen

Yhteiskuntarakenne                      Individualistinen, demokraattinen                           Kollektivistinen, autoritäärinen,

karismaattiset johtajat

Etnokeskisyys                                  Suhteellisen alhainen                                                 Korkea, ”hyper-etnokeskinen”

Muukalaispelko                              Suhteellisen alhainen                                                 Korkea, ”hyper-ksenofobia”

Sosialisaatio                                     Painottaa itsenäisyyttä ja riippumattomuutta         Painottaa sisäryhmään samaistumista

ja velvollisuuksia sukua kohtaan

Älymystön kanta                             Tiede ja järki                                                                Dogmatismi, karismaattiset johtajat

(esim. Freud, Boas), alistuminen sisä-

ryhmän auktoriteetille

Moraalinen asenne                       Moraalinen universalismi (ihmisoikeus-                 Moraalinen partikularismi, sisä- /

etiikka), ryhmäsidoksista riippumattomuus            ulkoryhmän moraali, ”Onko se hyväksi

juutalaisille?”

Siinä missä yksilökeskeisissä kulttuureissa kallistutaan erottumaan laajemmasta ryhmästä, kollektivististen kulttuurien yksilöillä on vahva ryhmäidentiteetin tunne ja ryhmärajat perustuvat geneettiseen sukulaisuuteen johtuen ryhmäkonfliktien suuremmasta merkityksestä evolutiivisessa historiassa. Antropologit kuvailevat Lähi-idän yhteisöjä ”segmentoituneiksi”, suhteellisen kiinteisiin sukulaisuuteen perustuviin ryhmiin järjestäytyneiksi (esim. Coon 1958, Eickelman 1981). Ryhmärajoja painotetaan usein ulkoisilla merkeillä ja tunnuksilla, kuten hiustyyli tai pukeutuminen, jota juutalaiset ovat käyttäneet usein kautta historian. Eri ryhmät asuttavat eri alueita säilyttäen ryhmän sisäisen yhtenäisyyden muiden yhtenäisten ryhmien rinnalla. Esimerkkinä käy Carleton Coonin (1958) kuvaus Lähi-idän yhteisöstä:

Heidän keskuudessa ihanteellista oli painottaa yhdenmukaisuutta koko maan väestön sijaan jokaisessa erillisessä segmentissä ja vielä suurimpia mahdollisia eroja segmenttien välillä. Jokaisen etnisen yksikön jäsenet tunsivat tarvetta osoittaa ryhmäidentiteettinsä erilaisin symbolein. Mahdollista historiallista rodun erikoisuuttaan he korostivat erikoisilla hiustyyleillä yms.; joka tapauksessa he pukeutuivat ja käyttäytyivät omaleimaisella tavalla.

Ryhmien väliset konfliktit kytivät usein pinnan alla näissä yhteisöissä. Esimerkiksi Dumont (1982) kuvaa Turkissa 1800-luvun lopulla lisääntynyttä juutalaisvastaisuutta seuraukseksi lisääntyneestä kilpailusta resursseista. Useissa kaupungeissa juutalaiset, kristityt ja muslimit asuivat pintapuolisin harmoniassa keskenään ja toisinaan jopa samoilla alueilla, mutta ”pienikin kipinä riitti sytyttämään ruutitynnyrin”.

Juutalaiset ovat vieneet äärimmäisyyteen lähi-itäisen taipuvaisuuden hyperkollektivismiin ja hyperetnokeskisyyteen – ilmiö joka pitkälti selittää alueen krooniset vihamielisyydet. Annan kirjatrilogiassani useita esimerkkejä juutalaisten hyperetnokeskisyydestä ja olen useasti esittänyt sen pohjautuvan biologiaan. Edellisessä luvussa huomioitiin eurooppalaisten individualististen kulttuurien olevan yleensä avoimempia muukalaisille kuin juutalaisuuden kaltaiset kollektivistiset kulttuurit. Tässä suhteessa on mielenkiintoista, että kehityspsykologit ovat havainneet israelilaisissa vauvoissa epätavallisen voimakkaita pelkoreaktioita tuntemattomia kohtaan, mutta esimerkiksi Pohjois-Saksan vauvoissa on havaittu päinvastainen reaktio tuntemattomiin. Israelilaiset vauvat menivät paljon todennäköisemmin tuntemattomien vaikutuksesta niin pahoin pois tolaltaan, ettei heitä saanut rauhoitettua, kun taas pohjoissaksalaiset vauvat reagoivat suhteessa lievemmin tuntemattomiin. Israelilaiset vauvat olivat siis epätavallisen ahdistuneita tuntemattomista ihmisistä ja pohjoissaksalaiset vauvat hyvin lievästi. Löydökset sopivat teoriaan, jonka mukaan eurooppalaiset ja juutalaiset ovat ksenofobian (muukalaisuudenpelko) ja etnokeskisyyden skaalan vastakkaisia ääripäitä.

Esitän juutalaisuutta käsittelevässä kirjatrilogiassani useita esimerkkejä heidän hyperetnokeskisyydestään. Viime aikoina olen ollut hyvin vaikuttunut juutalaisen hyperetnokeskisyyden teemasta Israel Shahakin kirjoituksissa, erityisesti hänen ja Mezvinskyn yhteisessä teoksessa Jewish Fundamentalism in Israel (1999). Tutkittuaan nykyajan juutalaisfundamentalisteja ja heidän vaikutusta Israeliin Shahak ja Mezvinsky esittävät nykyfundamentalistien yrittävän luoda uudestaan juutalaisyhteisöjen oloja ennen valistuksen aikakautta (n. ennen 1750). Tuohon aikaan suurin osa juutalaisista uskoi Kabbalaan, juutalaiseen mystiikkaan. Vaikutusvaltaiset juutalaiset oppineet, kuten Gershom Scholem, jättivät tahallaan huomiotta Kabbalan rasistisen ja eksklusiivisen materiaalin käyttämällä sanoja, kuten ’mies’, ’ihmiset’ ja ’kosminen’, vihjatakseen Kabbalan viestin olevan universaalinen. Itse tekstissä sanotaan pelastuksen olevan yksin juutalaisille, kun taas ei-juutalaisilla on ’saatanallinen sielu’.

Tällaisten lausuntojen ilmiselvä etnokeskisyys oli tavanomaista perinteisissä juutalaisyhteisöissä. Sen lisäksi se edustaa edelleen vahvaa virtausta nykyajan juutalaisfundamentalismissa, jolla on merkittäviä vaikutteita Israelin politiikkaan. Esimerkiksi Lubavitsch-rabbi Menachem Mendel Schneerson kuvailee juutalaisten ja ei-juutalaisten eroja:

Kyseessä ei ole vain perusteellinen muutos, jossa henkilö on vain ylemmällä tasolla. Enemmänkin kyseessä on… kokonaan eri laji… Juutalaisen keho eroaa laadultaan merkittävästi kaikkien muiden maailman kansojen (kehoista)… (Kehon) sisäisen laadun ero on niin suuri, että kehoja pidettäisiin eri lajeille kuuluvina. Tämä on se syy, miksi Talmudissa sanotaan olevan halakhinen ero suhteessa ei-juutalaisen kehoon (verrattuna juutalaisen kehoon), joka ”on turhaa”… Sielun suhteen on olemassa vieläkin suurempi ero. Sieluja on kahta vastakkaista tyyppiä, ei-juutalaisen sielu, joka tulee kolmesta saatanallisesta piiristä, kun taas juutalaisen sielu kumpuaa pyhyydestä.

Tämä väite juutalaisten ainutlaatuisuudesta muistuttaa kovasti holokaustiaktivisti Elie Wieselin (1985) väitettä: ”kaikki meissä on erilaista.” Juutalaiset ovat ontologisesti (olemassaolon filosofia) poikkeuksellisia.

Shahakin ja Mezvinskyn kuvailemat Gush Emunim ja muut juutalaiset fundamentalistilahkot ovat siten osa pitkää juutalaisten perinnettä, jonka mukaan juutalaiset ja ei-juutalaiset ovat täysin eri lajeja ja juutalaiset ehdottomasti ylivertaisia ei-juutalaisiin verrattuna sekä noudattavat hyvin erilaista moraalia. Ihmisoikeusetiikka on siis juutalaisperinteen täysi vastakohta.

Israelissa nämä juutalaiset kiihkouskovaiset ryhmät eivät ole pieniä ääriryhmiä, perinteisen juutalaisen kulttuurin jäänteitä, vaan ne ovat Israelin kansan ja useiden diasporassa elävien juutalaisten suuresti arvostamia. Niillä on suuri valta hallitukseen, varsinkin Likud-hallitukseen ja viimeaikaiseen Ariel Sharonin johtamaan kansallisen yhtenäisyyden hallitukseen. Radikaalin oikeistoliikkeen Gush Emunimin jäsenet muodostavat merkittävän osan Israelin armeijan eliittijoukoista ja kuten voi odottaa etnokeskisyyden teorian perusteella, he ovat paljon innokkaampia kohtelemaan palestiinalaisia väkivaltaisen julmasti, kuin muut israelilaiset sotilaat. Kaiken kaikkiaan Israelin äänioikeutetuista uskonnollisten puolueiden jäseniä on noin neljännes (Shahak & Mezvinsky 1999) ja määrä tulee varmuudella nousemaan johtuen korkeasta syntyvyydestä sekä pahenevista ongelmista palestiinalaisten kanssa, mikä tapaa yleensä muuttaa muiden israelilaisten asennetta myötämielisemmäksi. Ottaen huomioon Israelin poliittisen kentän sirpaloitumisen ja uskonnollisten ryhmien lisääntymisen on epätodennäköistä, että tulevaisuuden hallituksia voisi muodostaa ilman näitä uskonnollisia ryhmiä. Lähi-idän rauha näyttää siis hyvin epätodennäköiseltä ilman palestiinalaisten täydellistä antautumista.

Asian ydin ei tässä ole niinkään nyky-Israelin fundamentalistit, vaan perinteisten juutalaisyhteisöjen etnokeskisyys ja kollektivismi – yksi pääteemoista kaikissa kolmessa kirjassani juutalaisuudesta. Punainen lankani CoC:ssä on se, miten juutalainen älymystö ja politiikan aktivistit tunnustautuivat vahvasti juutalaisiksi ja kokivat toimintansa edistävän erityisiä juutalaisten tavoitteita. Heidän edistäessään politiikan ja älymystön aatteita käyttäen moraalisen universalismin sanankäänteitä valeasuna, he todellisuudessa edustivat puhtaasti moraalista partikularismia.

CoC:ssä käsittelemille liikkeille yhteinen aate ”de-etnisöinti”, eurooppalaisten vieraannuttaminen etnisistä juuristaan, on parhaiten tunnistettavissa strategisena hyökkäyksenä ihmisiä vastaan, joita pidetään historiallisina vihollisina, kun otetaan huomioon, miten etnokeskisyys on edelleen ominaista kaikille juutalaisyhteisöille. Kirjan luvussa 8 pyydän kiinnittämään huomiota pitkään listaan vastaavia kaksinaismoraalin tapauksia Israelin politiikassa verrattuna juutalaisjärjestöjen politiikkaan Yhdysvalloissa. Länsimaista yleisöä puhuttelevat juutalaisten äänitorvet ovat pyrkineet ajamaan juutalaisten (partikularistisia) tavoitteita tyydyttäviä ratkaisuja käyttäen ihmisoikeusetiikan kieltä, joka on keskeistä länsimaiden moraalikeskustelussa. Näitä tavoitteita ovat esimerkiksi kirkon ja valtion erottaminen, asenteiden muuttaminen monikulttuurisuudelle myönteiseksi ja hallitsevia etnisiä ryhmiä suosiva maahanmuuttopolitiikka. Tämä kaksinaismoralismi on levinnyt hyvin laajalle.

Yksi CoC:n pääteemoista on se, että juutalaisilla järjestöillä oli ratkaiseva rooli sen idean vastustamisessa, että Yhdysvaltojen tulisi olla eurooppalainen kansakunta. Kuitenkin nämä järjestöt ovat olleet vahvasti tukemassa Israelia juutalaisten kansankotina. Tarkastellaan vaikkapa toukokuun 1999 lehdistötiedotetta ADL:ltä:

Anti-Defamation League ylisti tänään Saksan maahanmuuttolakiin tehtyä muutosten aaltoa sanoen valtion kerran niin raskaiden kansalaistamisen vaatimusten liennyttämisen ”mahdollistavan monipuolisuuden ja hyväksynnän ilmapiirin. Se rohkaisee moniarvoisuuden juurtuvan tulevaisuudessa yhteiskuntaan, joka huolimatta vahvasta demokratiastaan on pitänyt vuosikymmeniä peräänantamattomana käytäntönä kansalaisuuden myöntämistä vain perimän tai verisiteen mukaan”, sanoi ADL:n kansallinen johtaja Abraham H. Foxman. ”Maahanmuuton vaatimusten liennyttäminen on erityisen merkittävää, kun ottaa huomioon Saksan historian holokaustissa ja juutalaisten sekä muiden vähemmistöryhmien vainoissa. Uusi laki mahdollistaa ksenofobian rasittavasta perinnöstä kärsivässä kansakunnassa monimuotoisuuden ja hyväksynnän ilmapiirin, jossa käsite ’me vastaan ne’ tullaan korvaamaan periaatteella ’kansalaisuus jokaiselle’.”

Missään ei mainita vastaavanlaisia lakeja, jotka ovat voimassa Israelissa rajoittaen maahanmuuton vain juutalaisille. Jo pitkään on ollut käytäntönä kieltää palestiinalaispakolaisilta mahdollisuus palata kotimaahansa Israeliin tai miehitetyille alueille. Saksalle tyypilliseksi väitetyn ’me vastaan ne’ asenteen mahdollista tulevaa muutosta ylistetään, mutta Israelin ja juutalaisen kulttuurin halki historian kantanutta ’me vastaan ne’ asennetta ei edes mainita. Äskettäin Israelin sisäministeri päätti, että juutalaisuuteen kääntyneet uudet maahanmuuttajat eivät voi jatkossa tuoda ei-juutalaisia sukulaisiaan maahan. Tämän päätöksen odotetaan puolittavan Israeliin maahanmuuttokelpoisten ihmisten määrän. Kaikesta huolimatta juutalaisjärjestöt jatkavat edelleen vahvaa monikulttuurisen maahanmuuton kannatusta Yhdysvalloissa. Tämän kokonaisvaltaisen kaksinaismoralismin huomasi Vincent Sheean jo 1930-luvulla tarkkaillessaan sionisteja Palestiinassa: ”miten idealismi käykään käsi kädessä mitä hirveimmän kyynisyyden kanssa… kuinka he ovat fasisteja omissa suhteissaan Palestiinaan ja maailmankansalaisia kaikessa muussa.”

Näkemykseni mukaan juutalaisuus tulee nähdä pääasiassa ennemmin etnisenä kuin uskonnollisena ryhmänä. Viimeaikaiset lausunnot useilta merkittäviltä juutalaisilta osoittavat useimpien juutalaisten minäkuvan sopivan parhaiten yksiin juutalaisuuden etnisyyden kanssa. Puheessaan enimmäkseen juutalaiselle yleisölle entinen pääministeri ja merkittävä Likud-puolueen jäsen Benjamin Netanjahu sanoi: ”Jos Israelia ei olisi syntynyt Toisen Maailmansodan jälkeen, olen varma, ettei juutalaisrotu olisi selviytynyt… Seison tässä edessänne ja sanon, että teidän tulee vahvistaa sitoutumistanne Israeliin. Teidän täytyy nousta johtajiksi ja ylpeiksi juutalaisiksi. Meidän täytyy olla ylpeitä historiastamme voidaksemme luottaa tulevaisuuteen.” Charles Bronfman, joka oli eräs pääsponsoreista 210 miljoonan dollarin Birthright Israel –projektissa, jonka tarkoitus on syventää amerikanjuutalaisten sidettä Israeliin, ilmaisi yhtäläisen kantansa: ”Sitä voi elää täysin kohtuullista elämää olematta juutalainen, mutta mielestäni siinä häviää paljon – sitä menettää tunteen siitä tietoisuudesta, että kaikkialla maailmassa on ihmisiä, joilla on tavalla tai toisella samanlainen DNA.” (Bronfman on yksi Seagramin toimitusjohtajista ja Edgar Bronfman vanhemman veli, joka on Maailman Juutalaiskongressin WJC:n presidentti.) Tällaiset mielipiteet olisivat ennenkuulumattomia euroamerikkalaisten johtajien suusta. Heidän esittämänään tällaiset rotuylpeyttä ilmentävät lausunnot leimattaisiin nopeasti vihaksi ja fanaattisuudeksi.

Paljastava kommentti AJC:n Stephen Steinlightilta havainnollistaa syvällisen etnisen nationalismin, joka on levinnyt amerikanjuutalaisten sosialisaatioon aina tähän päivään asti:

Tunnustan sen, sentään: kuten tuhannet muut tavalliset sukupolveni juutalaislapset, minut kasvatettiin juutalaisena nationalistina, jopa näennäisseparatistina. Joka kesä 10 nuoruusvuoteni aikana osallistuin kahdeksi kuukaudeksi juutalaiselle kesäleirille. Joka aamu siellä tervehdin vierasta lippua, pukeuduin sen värejä kantavaan univormuun ja lauloin vieraan kansallislaulun, joka päivä opettelin vierasta kieltä, vieraita kansantansseja ja –lauluja, ja joka päivä minulle opetettiin Israelin olevan todellinen isänmaa. Muuttoa Israeliin pidettiin suurimpana hyveenä ja kuten moni muu sukupolveni teini-ikäinen juutalainen, myös minä vietin kaksi kesää Israelissa työskennellen kolhoosilla miettien tuota mahdollisuutta. Hiljaisemmalla ja alitajuisella tavalla minulle opetettiin kansani ylivertaisuudesta verrattuna gentiileihin, jotka olivat meitä sortaneet. Meidät opetettiin pitämään ei-juutalaisia epäluotettavina ulkopuolisina, ihmisinä joilta voi odottaa yllättäviä vihanpuuskia, vähemmän herkkinä, tyhmempinä ja moraalittomampina kuin me. Meille opetettiin myös, että synkän historiamme opetus oli, ettemme voi luottaa kehenkään… Täytyy myöntää, että kansallismielisen koulutusprosessini perustarkoitus oli teroittaa mieleemme uskomus, että maailma jakautui ”me” vastaan ”muut”. Tietysti me tervehdimme myös Yhdysvaltojen ja Kanadan lippuja ja lauloimme niitä kansallislauluja, usein aidolla tunteella, mutta oli päivänselvää mihin uskollisuutemme oli tarkoitus suuntautua.

Väitteet juutalaisten etnisyydestä ovat hyvin perusteltuja. Juutalaisryhmien geneettistä yhteenkuuluvuutta tukevia tieteellisiä todisteita julkistetaan edelleen. Eräs merkittävimmistä tutkimuksista on Hammer ja ryhmänsä (2000), jossa Y-kromosomia tutkimalla pääteltiin, että juutalaisyhteisöissä vain noin yksi 200:sta suvunjatkamisesta on tapahtunut ei-juutalaisen kanssa yli 2000 vuoden aikana. Tutkimuksen otsikko kuuluu ”Juutalaisilla ja Lähi-idän ei-juutalaisilla kansoilla on yhteinen Y-kromosomin bialleelisten haplotyyppien pooli.”

Yleisesti ottaen nykyjuutalaisten järjestäytyneelle yhteisölle on ominaista merkittävä juutalainen identiteetti ja etnokeskeisyys. Juutalaisaktivistijärjestöt, kuten ADL ja AJC, eivät ole vain fundamentalistien ja ortodoksijuutalaisten luomuksia, vaan edustavat koko laajaa juutalaisyhteisöä, mukaan lukien ei-uskonnolliset ja reformijuutalaiset. Yleensä mitä aktiivisemmin ihmiset osallistuvat juutalaisyhteisön toimintaan, sitä hartaammin he sitoutuvat estämään seka-avioliitot ja pitämään yllä juutalaisten etnistä yhteenkuuluvuutta. Vaikka vähemmän vannoutuneiden juutalaisten keskuudessa on ollut verrattain suuri määrä seka-avioliittoja, ei Yhdysvaltojen juutalaisyhteisöjen johtajistoon ole päässyt merkittävässä määrin näiden seka-avioliittojen jälkeläisiä.

Juutalaisten etnokeskisyys on pohjimmiltaan ihmisille tavallista perinteistä etnokeskisyyttä, vaikkakin varmasti yksi äärimmäisimmistä muodoista. Kiehtovinta on kuitenkin sen verhoutuminen älymystön tukeen, sen monimutkaisuus ja sen perusteiden hienostuneisuus sekä hämmästyttävä tekopyhyys, ottaen huomioon juutalaisten vastustus eurooppalaisten etnokeskisyydelle.

JUUTALAISUUDEN OSALLISUUS KOMMUNISMISSA JA ÄÄRIVASEMMISTOSSA

Lyökää ne, punataistelijat, hakatkaa ne kuoliaiksi, vaikka se olisi viimeinen tekonne! Nyt! Heti paikalla! Teurastakaa heidät puna-armeijan soturit, polkekaa kovemmin heidän haisevien ruumisarkkujensa kohoavia kansia! (Isaac Babel, Bolsevikkivallankumouksen propagandaa, Cynthia Ozickin mukaan ”Babel oli hyvin valveutuneen tietoinen juutalainen” (Ozick 2001))

Eräs läheisesti CoC:n käsittelemiin aiheisiin liittyvä merkittävä julkaisu oli Kommunismin Mustan Kirjan julkaisu (Courtois 1997, suomeksi 2001). Kirjan luettuani päädyin päivittämään CoC:n uudempaan painokseen lukua 3. En ollut painottanut riittävästi Neuvostohallinnon todella karmeaa luonnetta enkä seurauksia juutalaisten osallisuudesta kommunismin nousuun ja ylläpitoon.

Neuvostohallinto tappoi yli 20 miljoonaa omaa kansalaistaan, joista suurimman osan ensimmäisten 25 vuoden aikana juutalaisten ollessa valtansa huipulla. Kyseessä oli ”valtio vastaan kansa” (Werth 1999) kohdistaen murhanhimoisia kollektiivisen rangaistuksen kampanjoita (yleensä sisältäen karkotuksia tai nälänhätään pakottamista) lukuisia etnisiä ryhmiä vastaan: Suur-Venäjän maatyöläiset, ukrainalaiset, kasakat, tšetšeenit, Krimin tataarit ja armenialaiset, Volgan saksalaiset, moldovalaiset, kalmukit, karatšait, balkaarit, inguušit, kreikkalaiset, bulgaarit, meskhetinturkkilaiset, kurdit ja hemsinit (Courtois 1997, Werth 1999). Vaikka yksittäisiä juutalaisia jäikin bolsevikkiväkivallan jalkoihin, heitä ei jahdattu ryhmänä.

CoC:ssä esitän juutalaisten olleen hyvin näkyvästi mukana bolsevikkivallankumouksessa ja muodostaneen Neuvostoliitossa eliittiryhmän, joka säilyi pitkälle Toisen Maailmansodan jälkeiselle ajalle. (Tämän esipuheen julkaisun jälkeen Juri Slezkinen kirja The Jewish Century (2004) on tuonut paljon lisätietoa osoittaen juutalaisten olleen vihamielinen eliitti Neuvostoliitossa.) On mielenkiintoista, miten suuri osa bolsevikkien ei-juutalaisista jäsenistä oli peräisin ei-venäläisistä etnisistä ryhmistä tai naimisissa juutalaisnaisten kanssa. Neuvostoliiton alkuvaiheissa oli yleinen käsitys, että hallitus oli ”pienen ulkomaalaisryhmän hallinnassa” (Szajkovski 1977). Stalin, Beria ja Ordžonikidze olivat georgialaisia, Tšekan armoton 1920-luvun johtaja Dzeržinski oli vahvasti juutalaismyönteinen puolalainen. Alkuperäinen Tšeka muodostui suurelta osin ei-venäläisistä ja venäläiset jäsenet olivat yleensä sadistisia psykopaatteja ja rikollisia (Werth 1999, Wolin & Slusser 1957), eli ihmisiä todennäköisesti vailla myötätuntoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta kansaa kohtaan.

Bolsevikkivallankumous oli siten korostuneen etninen: Erittäin suurelta osin juutalaiset ja muut ei-venäläiset hallitsivat Venäjän kansaa kohtalokkain seurauksin venäläisille ja muille etnisille ryhmille, jotka eivät kyenneet pääsemään osaksi valtarakenteita. Esimerkiksi Stalinin päättäessä karkottaa tšetšeenit hän asetti karkotuksista vastaamaan ossetialaisen -  Stalin itse oli osittain ossetialainen ja he olivat tšetšeenien historiallisia vihollisia. Ossetialaisten ja georgialaisten, Stalinin omia esivanhempia, annettiin laajentua muiden etnisten ryhmien kustannuksella.

Stalinin suosiessa georgialaisia juutalaisilla oli oma etninen riitansa selviteltävänä. Vaikuttaa todennäköiseltä, että ainakin osan bolsevikkien joukkomurhien ja terrorin motivaationa oli kosto niille, jotka olivat historiallisesti olleet juutalaisvastaisia. Useat historioitsijat ovat esittäneet juutalaisten liittyneen turvallisuusjoukkoihin niin sankoin joukoin saadakseen kostonsa kohtelustaan tsaarien aikana (Rapoport 1990, Baron 1975). Esimerkiksi kasakat palvelivat tsaarin alaisuudessa sotilaspoliiseina ja käyttivät valtaansa juutalaisyhteisöjä vastaan hallituksen ja juutalaisten välisten konfliktien aikana. Vallankumouksen jälkeen kasakat karkotettiin Siperiaan heidän kieltäydyttyään liittymästä kolhooseihin. 1930-luvulla karkotuksista vastasi etninen juutalainen Lazar Kaganovich, lempinimeltään ”Kremlin susi” johtuen hänen mieltymyksestään väkivaltaan. Kampanjassaan maatyöläisiä vastaan Kaganovich ”nautti lähes perverssiä iloa saadessaan määräillä kasakoita. Hän muisti elävästi, miten oli perheensä kanssa kärsinyt näiden ihmisten käsissä… Nyt he saisivat maksaa, miehet, naiset ja lapset. Yksilöillä ei ollut enää merkitystä. He edustivat kaikki samaa. Se oli avain Kaganovichin sisimpään. Hän ei tulisi koskaan antamaan anteeksi, eikä koskaan unohtaisi” (Kahan 1987). Samalla tavoin juutalaiset asetettiin vastaamaan turvallisuusasioista Ukrainassa, jolla oli pitkä juutalaisvastaisuuden historia (Lindemann 1997) ja josta tuli joukkomurhien näyttämö 1930-luvulla.

CoC:n 3. luvussa huomautin juutalaisten olleen hyvin näkyvästi mukana Neuvostojen salaisessa poliisissa ja olleen vastaavissa asemissa kommunistisessa Puolassa ja Unkarissa. Monien alempien turvallisuusvirkamiesten lisäksi merkittäviin juutalaisiin kuuluivat Matvei Berman ja Naftali Frenkel, jotka kehittivät satojen tuhansien kuolemaan johtaneen orjatyöjärjestelmän. Stalinin kanavan (Vienanmeri-Itämeri) rakentaminen vaati tuhansien hengen. Projektia valvoivat kuusi juutalaista: Firin, Berman, Frenkel, Kogan, Rapoport ja Zhuk. Muita Punaista Terroria johtaneita merkittäviä juutalaisia olivat Genrih Jagoda (Salaisen poliisin johtaja), Aaron Soltz, Lev Inzhir (Gulag-saariston pääkirjuri), M.I. Gay (Salaisen poliisin erikoisyksikön komentaja), A.A. Slutski ja apulaisensa Boris Berman (vastuussa ulkomaiden terrorista). K.V. Pauker (Salaisen poliisin operatiivinen johtaja) ja Lazar Kaganovich (Stalinin jälkeen vaikutusvaltaisin hallituksen virkamies 1930-luvulla ja näkyvästi mukana aikakauden joukkomurhissa) (Rapoport 1990). Yleisesti ottaen juutalaiset olivat merkittävissä asemissa bolsevikkipuolueen johdossa, mutta sen lisäksi ”heitä oli joukoittain puoluekoneiston alemmilla tasoilla, erityisesti Tšekassa ja sen jälkeläisissä GPU, OGPU ja NKVD” (Schapiro 1961). Juutalaisten erityisrooli bolsevikkihallituksessa ei jäänyt venäläisiltä huomaamatta: ”Sillä kaikkein näkyvin ja värikkäin hahmo Leninin jälkeen oli Trotski, Petrogradissa hallitseva ja vihattu hahmo oli Zinovjev, ja jokaisella tarpeeksi epäonnisella joutuakseen Tšekan käsiin oli hyvin suuri mahdollisuus joutua vastakkain, tai tulla ammutuksi, juutalaisen tutkijan edessä” (Schapiro 1961). Vuoden 1917 alussa oli venäläisten keskuudessa hyvin tavallista yhdistää juutalaiset vallankumoukseen (Werth  1999). Jopa Saksan 1941 invaasion jälkeen monet venäläiset toivoivat Saksan voittoa päästäkseen eroon juutalaisista ja bolsevikeista, kunnes hyökkääjien julmuus kävi ilmeiseksi (Werth 1999).

CoC:ssä käsitellään juutalaisten valtaa Neuvostoliitossa ja osoitetaan, miten jyrkkä vastakohta oli Stalinin omien kansalaisten joukkomurhien ja hyökkäyksessä vain kourallista korkea-arvoisia juutalaiskommunisteja vastaan. 1930-luvun puhdistusten aikaan Stalinin hyökkäykset juutalaisia kohtaan olivat hyvin varovaisia ja uhrien juutalaisuutta yritettiin kovasti salata tai vähätellä. Juutalaisten vallasta tällä aikakaudella viestii myös se, että Neuvostohallitus perusti juutalaisille oman autonomisen alueen (Birobidžan) vuonna 1934 (1928 suom. huom.), ainakin osittain mielistelläkseen ulkomaisia juutalaisjärjestöjä (Gitelman 1988). 1920-luvulla ja läpi 1930-luvun Neuvostoliitto otti vastaan avustuksia neuvostojuutalaisille ulkomaisilta juutalaisjärjestöiltä, erityisesti Amerikan juutalaisten avustusjärjestöltä (JDC), jota rahoittivat varakkaat amerikanjuutalaiset (Warburg, Schiff, Kuhn, Loeb, Lehman ja Marshall).

Eräs toinen paljastava seikka ilmeni Stalinin murhauttaessa kansainvälisen sosialistiliikkeen kaksi puolanjuutalaista johtajaa, Henryk Ehrlichin ja Victor Alterin. Näistä murhista muodostui kansainvälinen selkkaus, joka nostatti vastalauseiden aallon koko maailman vasemmistoliikkeissä (Rapoport 1990). Myrsky ei laantunut ennen kuin Neuvostot perustivat juutalaisjärjestön, Juutalaisen anti-fasistikomitean (JAC), jonka tarkoituksena oli voittaa amerikanjuutalaisten suosio. Amerikan juutalaisjohtajat, kuten Nahum Goldmann (WJC) ja rabbi Stephen S. Wise (AJC), auttoivat rauhoittamaan selkkauksen nostattaman mekkalan ja tukemaan myönteistä kuvaa Neuvostoliitosta amerikanjuutalaisten keskuudessa. He toivottivat lämpimästi tervetulleeksi, laajan amerikanjuutalaisten radikaalien joukon kera, JAC:n edustajat New Yorkiin Toisen Maailmansodan aikana.

Jälleen kontrasti on silmiinpistävä. Neuvostohallinto tappoi miljoonia ukrainalaisia ja venäläisiä maatyöläisiä 1920- ja 30-luvuilla, teloitti satoja tuhansia puolueen asemista pudotettuja, vangitsi satoja tuhansia ihmisiä kauhistuttaviin olosuhteisiin, jotka aiheuttivat uskomattoman korkean kuolleisuuden, värväsi ilman mitään asianmukaista prosessia satoja tuhansia tappavaan pakkotyöhön sekä määräsi kasakoille ja muille etnisille ryhmille kollektiivisia rangaistuksia ja karkotuksia, jotka johtivat joukkomurhiin. Samaan aikaan toimet kourallista juutalaisia kommunisteja vastaan olivat varovaisia ja tehtiin vakuuttaen, että hallituksella oli edelleen hyvin positiivinen näkemys juutalaisista ja juutalaisuudesta.

CoC:n 3. luvun eräs pääteema on se, että yleisesti juutalainen vasemmisto, mukaan lukien bolsevismin kannattajat, tunnustautui edelleen juutalaisiksi ja juutalaisten kannatus näille aatteille eli sen mukaan, miten hyvin ne yhtenivät erityisten juutalaisuuden tavoitteiden kanssa. Minun olisi kuitenkin pitänyt painottaa enemmän sitä, miten paljon nämä erityiset juutalaisten intressit painoivat vaakakupissa. Todellakin juutalaisten osallisuus bolsevismiin on kenties kaikkein räikein esimerkki juutalaisen moraalin partikularismista koko ihmiskunnan historiassa. Bolsevismin kauheat seuraukset miljoonille ei-juutalaisille neuvostokansalaisille eivät näytä painaneen vasemmistojuutalaisia – kaava joka toistuu aina nykypäivään asti. Kirjassa totean Ilja Ehrenburgin vaikenemisen Neuvostojulmuuksista miljoonia kansalaisiaan kohtaan 1930-luvulla mahdollisesti johtuneen hänen näkemyksestään Neuvostoliitosta suojamuurina fasismia vastaan (Rubenstein 1996). Tällainen moraalinen sokeus oli melko yleistä. 1930-luvulla Neuvostohallinnon murhatessa miljoonia kansalaisiaan Yhdysvaltojen kommunistipuolue näki kovasti vaivaa ajaakseen erityisiä juutalaisintressejä, kuten vastustaakseen juutalaisvastaisuutta, kannattaakseen sionismia ja korostaakseen juutalaisten kulttuuriperinteiden säilyttämisen tärkeyttä. Tällä ajanjaksolla ”Amerikan radikaaliliikkeet ylistivät juutalaisen elämän kehitystä Neuvostoliitossa… joka oli elävä todiste siitä, että juutalaiskysymys voitaisiin ratkaista kommunismin kautta” (Kann 1981). Kommunismi nähtiin ”hyvänä juutalaisille”. Radikaalit juutalaiset – merkittävä osa tuon ajan juutalaisyhteisöistä – katsoivat maailmaa juutalaisten lasien läpi.

Kiehtova esimerkki amerikanjuutalaisesta radikaalista, joka ylisti Neuvostoliiton hyveitä, on Joe Rapoport (Kann 1981), jonka mainitsen lyhyesti kirjassani, mutta hänen esimerkkiään sietää tutkailla tarkemminkin. Rapoport liittyi Puna-armeijan juutalaisosastoon, joka taisteli Ukrainan nationalisteja vastaan vuoden 1917 bolsevikkivallankumouksen jälkeisessä sisällissodassa. Monen muun juutalaisen tavoin hän valitsi Puna-armeijan, koska se vastusti Ukrainan nationalistien juutalaisvastaisia toimia. Venäjänjuutalaisten enemmistön tavoin hän toivotti vallankumouksen tervetulleeksi, sillä se paransi juutalaisten oloja.

Muutettuaan Yhdysvaltoihin Rapoport vieraili Ukrainassa marraskuussa 1934, alle vuosi Neuvostohallinnon toimien aiheuttaman nälänhädän jälkeen, joka tappoi 4 miljoonaa Ukrainan maatyöläistä (Werth 1999). Maatyöläiset olivat vastustaneet kolhooseihin liittymisen pakkoa ja heitä avusti Ukrainan paikallishallinto. Keskushallinnon vastaus oli pidättää maanviljelijät ja takavarikoida kaikki vilja, mukaan lukien seuraavan vuoden siemenviljavarastot. Vailla ruokaa maatyöläiset yrittivät muuttaa kaupunkeihin, mutta keskushallinto esti heitä. Miljoonia maatyöläisiä nääntyi nälkään. Vanhemmat hylkäsivät nälkiintyneitä lapsia pelastaakseen itsensä nälkäkuolemalta, kannibalismi rehotti, jäljelle jääneitä työläisiä kidutettiin paljastamaan viimeisetkin ruokakätköt. Kidutusmenetelmiin kuului ”kylmä” ja ”kuuma”. Uhri riisuttiin alasti ja jätettiin palelemaan kylmään, joskus kokonaisia kolhoosityöläisten osastoja. Jalat ja naisten hameenhelma kasteltiin bensaan ja sytytettiin tuleen ja sammutettiin hetken päästä toistaen useitakin kertoja (Werth 1999). Samaan aikaan, kun nälänhätä vaati kuusi miljoonaa uhria kautta maan, hallitus vei ulkomaille 1,8 miljoonaa tonnia viljaa hankkiakseen rahaa teollistumista varten.

Rapoport ei mainitse näitä kauhuja vuoden 1934 vierailusta kertovassa raportissaan. Sen sijaan hän maalaa hyvin ruusuisen kuvan elämästä Ukrainassa Neuvostojen alaisuudessa. Elämä on hyvä juutalaisille. Hän on mielissään nähdessään jiddiš-kulttuurin hyväksynnän juutalaisten lisäksi ei-juutalaisten puolelta, mikä on selvä merkki juutalaisuuden etuoikeutetusta asemasta sen ajan Neuvostoliitossa. (Esimerkkinä hän kertaa tapauksen, jossa ukrainalainen työläinen lukee jutun jiddišin kielellä muille työläisille, niin juutalaisille kuin ei-juutalaisillekin). Nuoret juutalaiset käyttivät hyväkseen uusia mahdollisuuksia niin jiddišin kulttuurissa kuin ”taloudessa, hallituksessa ja osallistumalla yleisesti maan elämään” (Kann 1981). Vanhemmat juutalaiset valittivat hallituksen olevan uskonnonvastainen ja nuoremmat valittivat Leon Trotskin, ”juutalaisten kansallisen ylpeydenaiheen”, syrjäyttämistä. Kuitenkin viesti Amerikan radikaaleille oli optimistinen: ”Heille riitti, että juutalaisnuoret olivat korkeammissa viroissa ja ylistivät Neuvostojärjestelmää” (Kann 1981). Rapoport näkee maailman vain juutalaisten näkökulmasta. Hirvittävät kärsimykset, joissa oli kuollut jo lähes 20 miljoonaa neuvostokansalaista hallituksen toimien vuoksi, olivat hänelle merkityksettömiä. Tarkastellessaan elämäänsä amerikanjuutalaisena radikaalina hänen ainoat ristiriitaisuuden ja katumuksen tunteensa liittyvät niiden Neuvostoliiton toimien tukemiseen, jotka eivät hänen mielestään olleet juutalaisten etujen mukaisia, kuten hyökkäämättömyyssopimus Saksan kanssa ja jatkuvasta Israelin tukemisesta poikkeaminen.

Rapoport oli siten malliesimerkki useista kommunismin puolustajista Yhdysvaltojen mediassa ja älymystöpiireissä. Silmiinpistävä esimerkki median väärinkäytöksestä on juutalaisen suvun omistama New York Times, joka on muutenkin huolestuttanut monia esimerkkinä juutalaisten vallasta mediassa. 1930-luvulla sen korostaessa uutisoinnissaan Saksan juutalaisvainoja ja usuttaessa Yhdysvaltoja Toiseen Maailmansotaan Saksaa vastaan New York Times vähätteli Neuvostohallinnon kauhuja, mukaan lukien Ukrainan nälänhätä, vaikka juttu esiintyi laajalti Hearstin sanomalehdissä ja New York Timesin johdolle oli jo useasti kerrottu sen kirjeenvaihtajan maalaavan valheellista kuvaa Stalinin toimista.

Peter Novickin kirja The Holocaust in American Life (1999) tuo lisävalaistusta tutkimukseen juutalaisten osallistumisesta 1900-luvun radikaalivasemmistoon. Hän osoittaa Yhdysvaltojen juutalaisjärjestöjen olleen hyvin tietoisia juutalaisten osallisuudesta kommunismiin, mutta he väittivät vain vähemmistön juutalaisista olevan osallisena ja vähättelivät sitä tosiasiaa, että valtaosa kommunisteista oli juutalaisia ja jopa vielä suurempi enemmistö kommunistijohtajista. He vähättelivät myös sitä tosiasiaa, että suuri valtaosa edustajainhuoneen amerikkalaisvastaisen toiminnan tutkintakomitean eteen 1940- ja 50-luvuilla kutsutuista oli juutalaisia ja suurin osa Neuvostoliiton laskuun vakoilusta syytetyistä oli juutalaisia.

Itse asiassa ajatus, että vasemmistoradikalismi edusti amerikanjuutalaisten vähemmistöä, on kaukaa haettu, sillä todellisuudessa Yhdysvaltojen juutalaissiirtolaisten yhteisöä vuosien 1886 – 1920 välillä voitaisiin parhaiten kuvata ”yhdeksi suureksi radikaalin väittelyn yhteisöksi” (Cohn 1958). Pitkään tämän kauden jälkeen vasemmistosympatiat olivat laajalle levinneitä AJC:ssä – amerikanjuutalaisten ehdottomasti suurimmassa järjestössä – ja kommunistiryhmät olivat yhteistyössä AJC:n kanssa, kunnes ne vastentahtoisesti puhdistettiin McCarthyn kaudella (Svonkin 1997). Viime aikoina niinkin merkittävä henkilö kuin Samuel Dickstein paljastettiin venäläisvakoojaksi. Hän oli vahva maahanmuuton kannattaja kongressissa ja hyvin näkyvä hahmo juutalaisyhteisössä. Dicksteinin motivaationa oli ainakin osittain hänen sympatiansa Neuvostojen fasisminvastaisuuteen (Weinstein & Vasiljev 1999)

Novick huomauttaa juutalaisjärjestöjen varmistaneen, ettei Hollywood-elokuvissa ollut kenelläkään kommunistihahmolla juutalaista nimeä. Siihen aikaan ei-juutalaisten omistuksessa olevat sanoma- ja aikakauslehdet, kuten Time ja Life, suostuivat olemaan julkaisematta kirjeitä amerikkalaisten kommunistien juutalaisuudesta AJC:n henkilökunnan jäsenen käskystä.

Novick huomioi myös juutalaiskommunistien usein käyttäneen holokaustia retoriikan välineenä aikana, jolloin valtavirran juutalaisjärjestöt yrittivät pitää matalaa profiilia. Tämä puoltaa CoC:ssä esitettyä vahvaa juutalaista identiteettiä suuressa juutalaiskommunistien enemmistössä. Holokaustin hyödyntämisestä ”tuli hallitseva argumentti, ainakin juutalaispiireissä, vastustettaessa kylmän sodan liikekannallepanoa” (Novick 1999). Neuvostoliitolle vakoilusta tuomitut Julius ja Ethel Rosenberg vetosivat usein holokaustiin puolustellessaan toimiaan. Julius sanoi todistuksessaan, että ”Neuvostoliitto oli merkittävässä osassa tuhoamassa Hitler-hirviötä, joka tappoi 6.000.000 uskonveljeäni” (Novick 1999). Julkisissa Rosenbergejä puoltavissa mielenosoituksissa vedottiin usein holokaustiin.

Vaikka Bendersky (2000) esittää anteeksipyytelevän selonteon, jossa juutalaisten osallisuus vasemmistoradikalismiin nähdään pelkkänä puolustusvoimien rasististen upseerien vainoharhaisuutena, hän osoittaa sotilastiedustelun saaneen tästä osallisuudesta varmaa tietoa useammistakin riippumattomista lähteistä, mukaan lukien tietoja taloudellisesta tuesta vallankumoukselliseen toimintaan varakkailta juutalaisilta, kuten Jacob Schiff ja Warburgin suku. Näihin lähteisiin kuului sotilastiedustelun omien agenttien lisäksi Brittein hallitus ja Yhdysvaltojen ulkoministeriön Venäjän suhteiden osasto. Nämä lähteet vahvistivat juutalaisten hallinneen Neuvostoliiton ja Unkarin bolsevikkihallituksia ja muiden maiden juutalaisten olleen myötämielisiä bolsevismille. Vastaavasti Szajkovski (1977) osoittaa, että näkemys juutalaisten hallitsemasta bolsevikkihallituksesta oli hyvin laajalle levinnyt venäläisten ja Neuvostoliiton ulkomaalaisten keskuudessa, mukaan lukien amerikkalaiset ja brittiläiset sotilaat ja diplomaatit sekä avustusjärjestöjen virkamiehet. Hän osoittaa myös, että bolsevikkihallituksen kannatus oli hyvin normaalia Yhdysvaltoihin muuttaneiden itäeurooppalaisten juutalaissiirtolaisten keskuudessa 1918 – 1920, mutta vanhempi saksanjuutalaisten eliitti (joiden osuus jäi hyvin vähäiseksi verrattuna itäeurooppalaisten määrään) vastusti bolsevismia tällä aikakaudella.

Juutalaisten holokaustin muodostuttua moraalin koetinkiveksi ja länsimaisten yhteiskuntien johtavaksi kulttuuri-ikoniksi juutalaisten sokeus bolsevismin kauhuille on jatkunut tähän päivään asti. Juutalaiset mediahahmot, jotka joutuivat 1940-luvulla mustalle listalle kommunistikytkösten vuoksi, ovat nyt sankareita, elokuvateollisuuden kunnioittamia, sanomalehtien ylistämiä ja heidän töitään esitellään museoissa. Esimerkiksi Yhdysvaltain elokuva-akatemiassa (AMPAS) pidettiin lokakuussa 1997 mustaa listaa kunnioittava tilaisuus, jonka järjestivät neljä elokuva-alan kiltaa: AFTRA (Amerikan televisio- ja radioalan liitto), DGA (Amerikan ohjaajien kilta), SAG (näyttelijöiden kilta) ja WGAw (Amerikan (käsi)kirjoittajien läntinen kilta). Tapahtumassa kunnioitettiin mustalle listalle joutuneiden kirjoittajien elämää ja uraa sekä tuomittiin kiltojen vastaansanomattomuus 50 vuotta aiemmin. Samaan aikaan Amerikan kirjoittajien kilta on palauttanut kymmenittäin mustalla listalla olleiden ja salanimellä kirjoittaneiden käsikirjoittajien nimiä elokuvien lopputeksteihin. Aihetta käsittelevät elokuvat maalaavat kuvan viattomista juutalaisista idealisteista, joita armoton ja sortava hallitus vainoaa, minkä useat kriitikot tuntuvat hyväksyvän, kuten Bernheimer (1998). Samaan tapaan vuoden 1983 elokuva Danielin kirja, joka perustui E.L. Doctorow’n romaaniin ja jonka ohjasi Sydney Lumet, kuvaa Rosenbergien tuomitsemisen ”poliittisena välttämättömyytenä ja vaino esitetään painajaismaisena näkemyksenä juutalaisten syyllistämisestä, järjettömänä ja brutaalina” (Bernheimer 1998).

USA:n kommunistipuolueen jäsenien lasten ja lastenlasten kommenteista paistaa läpi nostalginen ja anteeksipyytävä asenne juutalaisten vanhaa vasemmistoa kohtaan, jopa niiden taholta, jotka ovat alkaneet halveksua vanhempiensa vasemmistolaisia yhteyksiä. Esimerkiksi Ronald Radoshin kirja Commies (2001, eli ”kommarit”) kuvaa hänen nuoruutensa kaikenkattavaa juutalaisen radikalismin maailmaa. Hänen isänsä kuului klassiseen kommunistipuolueen peitejärjestöön nimeltä Trade Union Unity League (ammattiliittojen kattojärjestö). Radosh oli kuuliainen poika ja heittäytyi tarmolla jokaiseen puolueen hyväksymään hankkeeseen, ottaen osaa puolueen kesäleireille ja käymällä ”punaisten yliopistoa” New Yorkissa, sekä osallistumalla Venäjän loisteliaita spektaakkeleita jäljitteleviin nuorten juhliin. Puolueen juutalaisesta ilmapiiristä kertoo paljon siihen aikaan yleinen vitsi: ”Mitä juutalaisia juhlia vietät? ’Paul Robesonin syntymäpäivää ja vappua’.” (suom. huom. Paul Robeson oli tummaihoinen kansalaisoikeusaktivisti, Neuvostoliiton, Stalinin ja kommunismin myötäilijä. Vappu taas tuli tunnetuksi sosialistien, kommunistien ja työväen juhlana.) Radosh kyseenalaisti vasemmiston uskomukset vain silloin, kun hänen vasemmistoystävänsä hylkäsivät ja sulkivat hänet ulkopuolelle hänen julkaistuaan kirjan Julius Rosenbergin syyllisyydestä. Radosh osoittaa akateemisen historian osastojen pysyvän äärivasemmiston puolustuspuheiden linnoituksena. Useat akateemiset historioitsijat paheksuivat Radoshia tämän lausuntojen vuoksi, mukaan lukien Eric Foner, hänkin kommunistien lapsi ja Amerikan Historiallisen Yhdistyksen presidentti. Radosh kirjoitti vasemmistoon levinneestä ”Amerikkalaisen järjestelmän vaistomaisesta vihasta”. Kyseessä oli todellakin ’refleksiivinen viha’, sillä kuten CoC:ssä käsitellään, tämä viha johtui paljon enemmän heidän vahvasta juutalaisesta identifikaatiostaan, kuin siitä että amerikkalaisessa yhteiskunnassa olisi ollut objektiivisesti jotain vialla. Joka tapauksessa huolimatta menneisyytensä vasemmistolaisuuden taakasta hän esittää juutalaisten kommunistien tarkoitusperät ihanteellisina, vaikka niiden myötä ”saatiin ideologiset puolustukset Neuvostoliiton rikosten perustelemiseksi ja amerikkalaisten tuki Neuvostoliiton ulkopolitiikalle” (Radosh 2001).

Huolimatta massiivisista todisteista juutalaisten merkittävästä osallisuudesta näissä liikkeissä eivät juutalaisjärjestöt ole pyydelleet anteeksi tai juutalaiset intellektuellit tarjonneet mea culpiaan (sorry, oma vikani). Päinvastoin tuntuu siltä, että mustan listan kirjoittajia ihannoidaan ja amerikkalaisia kommunisteja pyritään jatkuvasti esittämään ihailtavina hahmoina, jotka murskattiin McCarthyn vainojen alla. Koska useissa kommunistiyhteisöissä syntyi lopulta juutalaisvastaisia liikkeitä, esittävät juutalaisjärjestöt juutalaiset kommunismin uhreina, eikä kriittisen keskeisinä tekijöinä sen nousulle ja tärkeinä osallisina kommunistihallitusten murhanhimoiseen terroriin sekä Neuvostoliiton puolestapuhujina lännessä. Tässä heidän versiossaan historiasta unohdetaan miljoonat kuolleet, pakkotyöläiset ja kaiken toisinajattelun vaientaminen, mitä tapahtui juutalaisten valtakauden huipulla Neuvostoliitossa. He haluavat muistaa vain myöhemmän kommunismin juutalaisvastaiset asenteet.

Euroopan ja läntisen maailman 1900-luku oli Espanjan 1400-luvun tavoin juutalaisten vuosisata, sillä juutalaiset ja juutalaisjärjestöt olivat hyvin yksityiskohtaisesti ja päättäväisesti osallisina kaikissa tärkeissä tapahtumissa. Jos olen oikeassa sanoessani juutalaisten osallisuuden olleen välttämätön ehto bolsevikkivallankumoukselle ja sen veriselle jälkipyykille, voisi myös sen myötä sanoa juutalaisilla olleen suunnaton vaikutus myöhempiin tapahtumiin. Seuraavassa esitän ’vaihtoehtoisen historian’, eli millaisia historian tapahtumat olisivat voineet olla, jos tiettyjä tapahtumia ei olisi tapahtunut. Esimerkiksi vaihtoehtohistorioitsija Niall Ferguson esittää kirjassaan The Pity of War uskottavan skenaarion, jossa Englanti ei olisi liittynyt Ensimmäiseen Maailmansotaan, jolloin Saksa olisi voittanut Ranskan ja Venäjän ja noussut Euroopan mahtivallaksi. Tsaarien hallinto olisi voinut romahtaa, mutta muutokset olisivat johtaneet perustuslailliseen hallitukseen bolsevikkihallituksen sijaan. Hitler ei olisi todennäköisesti noussut valtaan, sillä saksalaiset olisivat saavuttaneet jo kansalliset pyrkimyksensä. Siten Toista Maailmansotaa ei olisi syttynyt, eikä sen jälkeistä Kylmää Sotaa.

Tietenkään näitä asioita ei tapahtunut. Samalla tavoin voidaan kuitenkin kysyä, mitä olisi tapahtunut, jos juutalaiset eivät olisi sekaantuneet bolsevikkivallankumoukseen. Seuraavat väitteet olisivat varsin todennäköisiä:

1) Olettaen, että I Maailmansota taisteltiin ja Tsaarin hallitus heikkeni merkittävästi, on järkevää olettaa Venäjällä tapahtuneen merkittäviä muutoksia. Kuitenkin ilman juutalaisten osallisuutta Venäjän muutokset olisivat johtaneet perustuslailliseen monarkiaan, edustukselliseen tasavaltaan tai jopa kansallissotilaalliseen junttaan, jolla oli laaja kansansuosio venäläisten enemmistössä etnisten ulkopuolisten hallitseman diktatuurin sijaan. Kyseessä ei olisi ollut selvästi marxistinen vallankumous, joten sillä ei olisi ollut valmiina valtarakennetta yhteiskunnalle, joka sallisi sodan omaa kansaa ja perinteistä kulttuuria vastaan. Bolsevikkivallankumouksen ideologia hyväksyi kokonaisten kansanluokkien tuhoamisen ja joukkomurhat ovatkin olleet kommunismille ominainen piirre kaikkialla, jossa se on päässyt nousemaan valtaan (Courtois 1999). Nämä joukkomurhat olivat sitä helpompia, sillä vallankumousta johti etnisten ulkopuolisten joukko, jolla ei ollut myötätuntoa eniten kärsineille venäläisille ja muille kansoille.

2) Kautta Euroopan ja Yhdysvaltojen konservatiivit uskoivat juutalaisten olleen vastuussa kommunismista ja bolsevikkivallankumouksesta (Bendersky 2000, Mayer 1988, Nolte 1965, Szajkovski 1974). Juutalaisten rooli politiikan vasemmistoliikkeissä oli yleinen syy juutalaisvastaisille asenteille, ei pelkästään Saksan kansallissosialistien joukossa, vaan myös erittäin monien ei-juutalaisten intellektuellien ja politiikan hahmojen parissa. Todellakin, Ensimmäistä Maailmansotaa seuranneina vuosina Brittien, Ranskan ja Yhdysvaltojen poliittiset johtajat, mukaan lukien Woodrow Wilson, David Lloyd George, Winston Churchill ja lordi Balfour, uskoivat juutalaisten vastuullisuuteen ja tällaiset asenteet olivat tavallisia näiden maiden sotavoimissa ja diplomatiassa (Szajkovski 1974). Esimerkiksi Winston Churchill kirjoitti vuonna 1920 lausuen ääneen käsityksen juutalaisten osallisuudesta suunnitelmassa, jota hän kutsui ”maailmanlaajuiseksi salaliitoksi sivilisaation kukistamiseksi.” Juutalaisten rooli bolsevikkivallankumouksessa oli hänen mielestään ”varmasti erittäin suuri, todennäköisesti kaikkia muita suurempi.” Churchill oli pannut merkille juutalaisten merkittävän yliedustuksen bolsevikkijohtajien keskuudessa (Trotski, Zinovjev, Litvinov, Krassin, Radek) ja niiden, jotka olivat vastuussa ”(valtion)terrorismin järjestelmästä”. Churchill huomasi juutalaisten olevan myös hyvin edustettuina vallankumousliikkeissä Unkarissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Juutalaisten läheinen liittyminen vallankumoukselliseen radikalismiin nousi keskeiseksi huolenaiheeksi Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen poliittisten ja sotilasjohtajien keskuudessa (Bendersky 2000, Szajkovski 1974). Lisäksi kuten aiemmin todettiin, juutalaisten merkittävä osallisuus bolsevismissa tunnustettiin kaikessa hiljaisuudessa juutalaisten aktivistijärjestöissä. Anglo-juutalaisen yhteisön keskeinen vakiohahmo Lucien Wolf sanoi: ”Tunnen Euroopan juutalaisten poliittisen historian ja heidän roolinsa bolsevismissa aivan liian hyvin, etten voi olla näkemättä meille aiheutuvaa vaaraa siitä, että teeskentelemme heidän muka pysyneen koko ajan syrjässä vallankumouksesta. Euroopassa ei olisi ollut mitään kehitystä ilman vallankumousta ja olen usein kirjoittanut ja luennoinut – ja tulen niin tekemään jatkossakin – ylistäen juutalaisia heidän avustaan tässä hyvässä työssä” (Szajkovski 1974).

3) Saksan keskiluokan keskuudessa oli yleistä nähdä juutalaiset osana bolsevismia ja se oli tärkeä osa kansallissosialistien maailmankatsomusta. Keskiluokkaisille saksalaisille ”Saksan bolsevikkivallankumouksen kokemus oli niin välitön, lähellä ja niin huolestuttava, ja tilastot näyttivät todistavan juutalaisten päätekijöiden osallisuuden niin kiistämättömästi”, että jopa useat liberaalit uskoivat juutalaisten vastuullisuuteen (Nolte 1965). Hitler oli myös hyvin tietoinen juutalaisten merkittävästä osallisuudesta lyhytkestoisissa vallankumouksissa Unkarissa ja Saksan Bavarian provinssissa 1919. Hän oli kokenut omakohtaisesti juutalaisten osallisuuden Bavarian vallankumouksessa ja se on saattanut olla ratkaiseva hetki hänen juutalaisvastaisten ajatustensa muodostumisessa (Lindemann 2000).

Juutalaisten osallisuus kommunismin kauhuihin oli siten tärkeässä osassa Hitlerin halussa tuhota Neuvostoliitto sekä Saksan kansallissosialistisen hallituksen juutalaisvastaisuudessa. Ernst Nolte ja useat muut historioitsijat ovat esittäneet mielipiteen, että juutalaisten rooli bolsevikkivallankumouksessa oli yksi tärkeä syy holokaustiin. Hitler ja kansallissosialistit ainakin uskoivat varmuudella juutalaisten olleen kriittisen tärkeitä bolsevikkivallankumouksen onnistumiselle. He vertasivat Neuvostoliittoa mieheen, jolla on slaavilainen keho ja bolsevikkijuutalaiset aivot. He pitivät kommunismin joukkomurhia – ”juutalaisten aiheuttamista kansanmurhista kaikkein pahinta” – bolsevikkijuutalaisten aivojen syynä (Nolte 1965). Kansallissosialistit olivat hyvin perillä siitä, että Neuvostohallitus murhasi joukoittain vihollisiaan, ja he uskoivat sen aikovan käynnistää maailmanlaajuisen vallankumouksen, jossa kuolisi vielä miljoonia ihmisiä lisää. Jo vuonna 1918 keskeinen bolsevikkijuutalainen Grigori Zinovjev sanoi julkisesti, että venäläisiä pitää tuhota kymmenen miljoonaa, mikä lopulta osoittautui vasta puoleksi lopullisesta määrästä. Tähän taustaan vedoten Hitler kirjoitti:

Nyt on alkamassa viimeinen suuri vallankumous. Kaappaamalla poliittisen vallan itselleen juutalaiset heittävät harteiltaan viimeisetkin valepuvun rippeet. Demokraattinen rahvaan juutalainen muuttuu juutalaisen verisuvun edustajaksi ja kansan tyranniksi. Muutamassa vuodessa he yrittävät tuhota kansalliset älykkyyden tukipilarit ja riistämällä kansalta heidän luonnolliset hengelliset johtajat he suistavat kansan ikuisen orjuuden ikeeseen. Kauhistuttavin esimerkki tästä on Venäjä (Nolten kirjasta, 1965).

Tällainen päättely ei tarkoita, ettei mukana olisi ollut muita tärkeitä tekijöitä. Jos I Maailmansota ei olisi syttynyt ja Tsaari ei olisi lähtenyt sotaan, olisi Tsaarin valta jatkunut paljon pidempään. Venäjä olisi voinut muuttua asteittain nykyaikaiseksi länsimaiseksi valtioksi sen sijaan, että se alistettiin kommunismin kauhuille. Vastaavasti Hitler ei olisi ehkä noussut valtaan, jos ei olisi ollut Suurta Lamaa tai jos Saksa olisi voittanut I Maailmansodan. Tällaiset tapahtumat olisivat muuttaneet asioita valtavasti.

4) Voitto kansallissosialismista mahdollisti juutalaisten vallan suunnattoman kasvamisen II Maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Tämä vastalöydetty valta helpotti Israelin perustamista, Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden muuttamista monikulttuuriseen ja monirotuiseen suuntaan laajamittaisten ei-valkoisten maahanmuuttojen myötä sekä sen seurauksena eurooppalaisen kulttuurin ja väestön valta-aseman heikentymistä. CoC:ssä käsitellään tärkeitä yksityiskohtia tästä ja muista seurauksista juutalaisten noususta kansainväliseksi eliitiksi ja valta-asemaan.

KRITIIKIN KULTTUURISTA HOLOKAUSTIN KULTTUURIIN

CoC:n kuvatessa juutalaisten älymystön ja poliittisten liikkeiden hallitsemaa ”kritiikin kulttuuria” kenties liian vähän on annettu tilaa ja huomiota niille uuden kulttuurin kriittisille elementeille, jotka ovat korvanneet vielä sata vuotta sitten hallinneet perinteiset eurooppalaiset kulttuurin muodot. Keskeistä tälle uudelle kulttuurille on nostaa jalustalle juutalaisten Toisessa Maailmansodassa kokemat kärsimykset, joihin kollektiivisesti viitataan holokaustina, jopa siinä määrin, että siitä on muodostettu länsimaisten yhteiskuntien yhteinen kulttuurihistoriallinen ikoni. CoC:n julkaisun jälkeen on jo ilmestynyt kaksi kirjaa holokaustin poliittisesta ja kulttuurillisesta roolista nykypäivän elämässä: Peter Novickin The Holocaust of American Life ja Norman Finkelsteinin The Holocaust Industry. Näistä kahdesta kirjasta akateemisempana Novickin kirjassa huomioidaan se, miten holokausti on omaksunut ylivertaisen aseman symbolina etnisen konfliktin seurauksista. Hän esittää, ettei holokaustin merkitys ole vain spontaani ilmiö, vaan rakentuu erittäin keskitettyjen ja hyvin rahoitettujen, valtamediassa vaikuttavien juutalaisjärjestöjen ja juutalaisten yksilöiden, ponnisteluiden varaan:

”Emme ole vain ”Kirjan kansaa”, vaan myös Hollywoodin elokuvien ja minisarjojen kansaa, lehtiartikkeleiden ja sanomalehtien kolumnien kansaa, sarjakuvien ja akateemisten konferenssien kansaa. Kun suuri huoli holokaustista levisi laajalti amerikanjuutalaisten keskuudessa, oli luonnollista ja jopa väistämätöntä, ottaen huomioon juutalaisten tärkeän roolin Amerikan mediassa ja johtavassa eliitissä, että tämä huoli leviäisi laajalti läpi koko kulttuurin (Novick 1999).

Holokaustia tuotiin alun perin esille tuen haalimiseksi Israelille vuosien 1967 ja 1973 arabien ja Israelin välisten sotien seurauksena. ”Juutalaiset järjestöt esittivät Israelin vaikeuksien kumpuavan siitä, että maailma on unohtanut holokaustin. Holokausti mahdollisti toisen osapuolen ohittavan epäoleellisena minkä tahansa perustellun syyn Israelin arvostelemiseen ja välttää edes epäilyn siitä, että oikea ja väärä voisivat mahdollisesti olla kompleksisia” (Novick 1999). Israelin vastaisen uhkan laannuttua holokaustia tuotiin esiin pääasiassa juutalaisen identiteetin lähteenä ja yrityksenä taistella juutalaisten assimilaatiota (sulautumista) vastaan ja estämään juutalaisten ja ei-juutalaisten välisiä avioliittoja. Tuona aikana holokaustia tuotiin esiin myös ei-juutalaisten keskuudessa vastalääkkeenä juutalaisvastaisuuteen. Viime vuosina tämä on kehittynyt laajan mittakaavan opetukseksi (mukaan lukien pakollisia kursseja useiden osavaltioiden julkisissa kouluissa), jota johtavat juutalaisjärjestöt ja vievät eteenpäin tuhannet holokaustiammattilaiset, joiden tavoitteena on opettaa että ”suvaitsevaisuus ja monimuotoisuus ovat hyvä, viha on paha, ja opettaa yleisesti ihmisen epäinhimillisyydestä toisia kohtaan.” Holokaustista on siten tullut juutalaisten etnisten tavoitteiden työkalu, sen lisäksi että se toimii symbolina luomaan vastenmielisyyttä vähemmistöryhmiä (yleensä juutalaisia) vastaan käytettyä väkivaltaa kohtaan, mutta se toimii myös välineenä länsimaihin suuntautuvan monikulttuurisen maahanmuuton vastustajien vaientamiseksi. Kuten CoC:ssä kuvaillaan, suuren luokan monikulttuurisen maahanmuuton edistäminen on ollut juutalaisryhmien tavoitteena jo 1800-luvulta lähtien.

Juutalaiset holokaustiaktivistit jankuttivat ”holokaustin käsittämättömyyttä” yrityksenä välttää kaikki järkevä keskustelu sen syistä ja estää sen vertaaminen lukuisiin muihin esimerkkeihin etnisestä väkivallasta. ”Jopa monet valveutuneet juutalaiset ovat usein halukkaita keskustelemaan juutalaisuuden perusteiden myyteistä luonnollisella tavalla, käyttäen niihin rationaalista ja akateemista analyysiä. Mutta he ovat haluttomia omaksumaan tätä ajatusmallia, kun kyseessä on holokaustin ’selittämätön mysteeri’, jonka yhteydessä rationaalista analyysiä pidetään sopimattomana tai rienaavana.” Holokaustiaktivisti Elie Wieselin mielestä holokausti on uskonnollisessa merkityksessään ”Siinain ilmestyksen” veroinen tapahtuma, joten yritykset ”tehdä siitä vähemmän pyhä tai mysteerinen” ovat eräänlaista salakavalaa juutalaisvastaisuutta.

Koska holokaustia pidetään ainutlaatuisena ja selittämättömänä tapahtumana, juutalaisjärjestöt ja Israelin diplomaatit estivät yhteistuumin Yhdysvaltain kongressia kunnioittamasta muistojuhlalla Armenian kansanmurhaa. ”Koska juutalaiset ovat tunnustaneet holokaustin ainutlaatuisuuden – se on ”vertaansa vaille”, kaiken vertailun tavoittamattomissa – eivät he voi kilpailla siitä toisten kanssa, kiistämättömän ainutlaatuisella ei voi olla vertaisiaan.” ADL:n johtaja Abe Foxman huomautti, että holokausti ”ei ole vain yksi esimerkki kansanmurhasta, vaan lähes onnistunut yritys tappaa Jumalan valittu kansa ja siten, itse Jumala.” Tämä esimerkki valaisee hyvin järjestäytyneen juutalaisyhteisön korkeimmissa piireissä vallitsevaa juutalaisen etnokeskisyyden äärimmäisyyttä ja siihen läheisesti liittyvää holokaustin merkityksen ylevöittämistä.

Tämä johti siihen, että amerikanjuutalaiset saattoivat määritellä itsensä ”tyypilliseksi uhriksi” (Novick 1999). Tämän taipumuksen ilmentymänä holokaustiaktivisti Simon Wiesenthal kokosi kalenterin, jossa kerrotaan jokaiselle vuoden päivälle milloin, missä ja kenen toimesta juutalaisia on vainottu. Holokaustitietoisuus oli uhrimentaliteetin äärimmäinen ilmentymä. Holokausti symboloi lopulta juutalaisvastaisuuden luonnollista ja väistämätöntä lopputulosta. ”Juutalaisvastaisuuteen ei voi ylireagoida, läsnä olevaa vaaraa ei voi liioitella. Jokainen joka on väheksynyt ajatusta, että amerikkalaisessa yhteiskunnassa on vaarallisia enteitä, ei ole oppinut ’holokaustin opetusta’.”

Juutalaisten esiintyessä holokaustin kuvastossa tyypillisinä uhreina suurin osa ei-juutalaisista esitetään mahdollisina tai todellisina juutalaisvastaisina vihollisina. ”Oikeamielisiä gentiilejä” tunnustetaan olevan olemassa, mutta vaatimukset ovat hyvin tiukat. Heidän on täytynyt asettaa oma henkensä, ja perheensä, vaaraan pelastaakseen juutalaisen. ”Oikeamielisen gentiilin” tulee osoittaa harvinaislaatuisinta ja suurinta uhrautuvaisuuden sankarillisuutta (Novick 1999). Tällaiset henkilöt ovat äärimmäisen harvinaisia ja jokainen juutalainen, joka puhuu ”oikeamielisestä gentiilistä” mistään muusta syystä, joutuu kovan kritiikin kohteeksi. Tarkoituksena on pönkittää juutalaisten linnoituksenomaista mentaliteettia ”edistämällä pelokasta epäluuloa gentiilejä kohtaan”. Eräs tunnettu juutalainen feministi pukee sanoiksi tämän asenteen: ”Jokainen itsetietoinen juutalainen palaa halusta kysyä ei-juutalaisilta ystäviltään ’piilottaisitko minut?’ ja pidättäytyy kysymästä pelätessään saavansa vastaukseksi pelkän hiljaisuuden.”

Tietoisuus holokaustista on hyvin vahva juutalaisten keskuudessa. Vuonna 1998 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan ”holokaustin muisteleminen” oli juutalaisen identiteetin kannalta ”erittäin tärkeää” tai ”hyvin tärkeää”, paljon useammin kuin esimerkiksi ”synagogassa käynti” tai ”Israeliin matkustaminen”. Itse asiassa amerikanjuutalaisille heidän juutalainen identiteettinsä on paljon tärkeämpi kuin amerikkalainen identiteetti: ”Viime vuosina on amerikanjuutalaisten keskuudessa tullut sallituksi, ja joissain piireissä jopa toivotuksi, ilmaista uskollisuuttaan ennemmin juutalaisuudelle kuin amerikkalaisuudelle” (Novick 1999).

Kuitenkaan tietoisuus holokaustista ei rajoitu juutalaisiin, vaan se on vakiintunut amerikkalaisen kulttuurin ikoniksi. Lukuisten maata täplittävien holokaustimuseoiden lisäksi julkisten koulujen pakolliset holokaustitietoisuuden kurssit ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti ja nykyään monet lukiot ja yliopistot ovat alkaneet järjestää holokaustiopintoja. ”Ottaen huomioon kaikki erilaiset holokausti-instituutiot ympäri Yhdysvaltoja voidaan sanoa täyspäiväisiä holokaustiammattilaisia olevan tuhansittain pitämässä sen muistoa yllä” (Novick 1999).

Tämä ponnistelu on kantanut hedelmää. Vuoden 1990 kyselytutkimuksessa merkittävä enemmistö haastatelluista oli yhtä mieltä siitä, että holokausti ”oli historian suurin tragedia” (Novick 1999). Viime aikoina holokaustin päätempaus kulttuuri-ikonina on ollut monikulttuurisuuden ratifioiminen. Haastatelluista 80 – 90 % olivat yhtä mieltä siitä, että vähemmistöryhmien oikeuksien suojeleminen ja ”valta-ajattelusta poikkeaminen” olivat opetuksia, joita voi oppia holokaustista. Vastaavasti sama määrä vastaajia oli yhtä mieltä siitä, että ”on tärkeää kertoa ihmisille holokaustista, jotta sitä ei tapahtuisi uudestaan.”

Ponnistelut ovat olleet jopa vielä tehokkaampia Saksassa, jossa ”kriittinen keskustelu juutalaisista… on käytännössä mahdotonta. Olkoon konservatiivi tai liberaali, nykysaksalainen intellektuelli, joka puheissaan juutalaisista, holokaustista ja sen vaikutuksista sodanjälkeisen Saksan yhteiskuntaan, poikkeaa vähääkään sallituista tarkkaan rajatuista ja tiukasti määritellyistä hartaan kunnioittavista mielipiteistä, tekee sen ammatillisen ja yhteiskunnallisen itsemurhan uhalla” (Anderson 2001). Keskustelu juutalaisen älymystön teoksista on alkanut hallita Saksan sivistyneistön elämää siinä määrin, että ei-juutalaiset saksalaiset jäävät ulkopuolelle. Useat näistä juutalaisista intellektuelleista ovat CoC:n aiheena, mukaan lukien Walter Benjamin, Theodore Adorno, Herbert Marcuse, Hannah Arendt, Paul Celan, ja Sigmund Freud. ”Holokaustibisnes on muodostunut keskeiseksi tekijäksi Saksan modernissa kulttuuri- ja politiikkaelämässä. Saksalaiset viihtyvät holokaustia käsittelevissä keskusteluissa ja jatkuvassa vastuullisuudessaan säilyttää sen muisto, kampanjoimalla giganttisen muistomerkin pystyttämiseksi juutalaisten kuolleiden muistolle Berliinin historialliseen keskustaan, tai kokoontumalla kuuntelemaan amerikkalaisen akateemikon Daniel Goldhagenin karkeita ja historiaa vääristeleviä palopuheita Saksan kansallista luonnetta vastaan” (Anderson 2001). Kirjanoppineet ovat kadottaneet kaiken tajunsa normaaleista älykkään kritiikin vaatimuksista ja ovat leimautuneet enemmän tai vähemmän täysin natsien juutalaisiin uhreihin.

Esimerkiksi holokaustirunoilija Paul Celan on noussut keskeiseksi kulttuurihenkilöksi ohittaen kaikki muut 1900-luvun runoilijat. Hänen työnsä ovat kohonneet järjellisen arvostelun tavoittamattomiin, sfääreihin jossa ne kietoutuvat eräänlaiseen tylsistyttävään mystiikkaan: ”Suoraan sanoen minua huolestuttaa Celanin nimeä ympäröivä pyhä koskemattomuuden aura Saksassa, kuten myös tapa jolla hänen nimensä toimii kuin valttikorttina älyllisissä keskusteluissa, päättäen keskustelun ja poissulkien muut aiheet” (Anderson 2001). Kafkan tapaiset juutalaiset kirjoittajat nähdään kritiikin yläpuolella seisovina älyn jättiläisinä, keskustelut Kafkan töistä rajoittuvat hänen juutalaisuuteensa ja ovat kyllästymiseen asti täynnä tietoisuutta holokaustista, huolimatta siitä että Kafka kuoli jo vuonna 1924. Jopa vähäisemmät juutalaiskirjailijat nostetaan kirjallisuuden korkeimpiin sfääreihin samalla kun Thomas Mannin kaltaisia saksalaisia kirjailijoita käsitellään vain pääosin siksi, että heidän mielipiteensä juutalaisista on muuttunut ei-hyväksyttäväksi kohteliaassa yhteiskunnassa. Yhdysvalloissa saksalaisia oppineita rajoitetaan opettamaan vain juutalaista syntyperää olevien saksalaisten töitä ja heidän kurssinsa rypevät vainoissa ja kansanmurhissa.

Ei ole todellakaan kaukaa haettua olettaa Saksan kulttuurin kadonneen lähes täysin saksalaisten kulttuurina ja sen on korvannut holokaustin kulttuuri. Sen lisäksi, että holokaustista on tullut näennäisuskonto, joka pystyy hävittämään saksalaisen kulttuurin jäänteet, juutalaiset on pyhitetty kansana. Kuten Amos Elon huomautti kuvaillessaan saksalaisten reaktiota uutta Berliinin juutalaismuseota kohtaan, ”Niin suurella liioittelulla ja ihailulla kaikkea juutalaista kohtaan, niin monin epäilemättä vilpittömin syyllisyyden ja katumuksen ilmaisuin, ei voi olla ajattelematta, että 50 vuotta holokaustin jälkeen tämä uusi tasavalta on itse asiassa pyhittämässä saksanjuutalaisia” (Elon 2001).

Novickin tavoin Finkelstein ottaa funktionalistisen katsantokannan ’holokaustiteollisuuteen’ ja esittää sen palvelevan keinona hankkia rahaa juutalaisjärjestöille Euroopan hallituksilta ja yrityksiltä, sekä Israelin politiikan ja Yhdysvaltojen tuen oikeuttamiseksi. Finkelstein esittää myös, että käyttämällä hyväksi holokaustia Yhdysvaltain rikkain ja mahtavin ryhmä pystyy omaksumaan uhrin roolin. Holokaustin ideologia määrittelee sen ainutlaatuiseksi ja selittämättömäksi, minkä myös Novick totesi. Mutta Finkelstein painottaa myös sitä, miten holokaustiteollisuus ajaa ajatusta, että juutalaisvastaiset asenteet ja käytös kumpuavat täysin ei-juutalaisten järjettömästä inhosta, eikä sillä ole mitään tekemistä etujen ja tavoitteiden ristiriidan kanssa. Esimerkiksi Finkelstein kertoo Elie Wieselin sanoneen: ”Kahden tuhannen vuoden ajan… meitä on aina uhkailtu… Miksi? Aivan syyttä.” (Toisin kuin omassa kirjassani Separation and Its Discontents (MacDonald 1998) esittämäni perusajatus, jonka mukaan juutalaisvastaiset asenteet ja käyttäytyminen kautta historian on vankasti perustunut eturistiriitoihin). Finkelstein lainaa hyväksyvästi israelilaista kirjailijaa Boas Evronia: ”Holokaustitietoisuus on virallista propagandistista mielipiteenmuokkausta, iskulauseiden suoltamista ja maailmankuvan vääristämistä, jonka todellisena tavoitteena ei ole menneisyyden ymmärtäminen lainkaan, vaan nykyisyyden manipuloiminen.”

Finkelstein huomioi median roolin holokaustiteollisuuden tukemisessa, lainaten Elie Wieseliä: ”Kun haluan parantaa mielialaani, käännän New York Timesin Israelin uutisiin.” Sulzbergerin suku omistaa New York Timesin, joka ”palvelee pääasiallisena holokaustin edistäjänä. Se on pääasiassa vastuussa Jerzy Kosinskin, Daniel Goldhagenin ja Elie Wieselin uran edistämisestä. Uutisoinnin määrässä holokausti sijoittuu toiselle tilalle heti säätiedotusten jälkeen. Esimerkiksi vuoden 1999 New York Timesin sisällysluettelosta löytyi 273 juttua holokaustista, kun taas samana vuonna koko Afrikan mantereelta oli 32 juttua” – Finkelstein 2001. Vastaanottavaisen median lisäksi holokaustiteollisuus käyttää hyväkseen vaikutusvaltaansa Yhdysvaltain hallituksessa lisätäkseen painetta ulkomaiden hallituksiin, erityisesti Itä-Euroopan maissa.

Finkelstein viittaa kärkevästi nykyjuutalaisten eettisten asenteiden kieroon kaksinaismoralismiin (ja kautta historian juutalaisten uskonnollisia kirjoituksia vaivaavaan samanlaiseen kaksinaismoralismiin) kuvailemalla tammikuun 2000 holokaustikoulutuksen konferenssia, johon osallistui edustajia 50 maasta, mukaan lukien Israelin pääministeri Ehud Barak. Konferenssissa julistettiin, että kansainvälisellä yhteisöllä on ”vakava velvollisuus” vastustaa kansanmurhia, etnistä puhdistusta, rasismia ja ksenofobiaa (muukalaisten pelkoa). Kokouksen jälkeen toimittaja kysyi Barakilta palestiinalaisista pakolaisista. Barak vastusti yhdenkään pakolaisen astumista Israeliin: ”Periaatteessa emme voi ottaa moraalista, laillista tai muuta vastuuta pakolaisista.”

JUUTALAISET JA MEDIA: ”KATSANTOKANTOJEN” MUOKKAAMINEN

Mainitsin edellä, että Euroopan valta-asemaa Yhdysvalloissa vastustavat juutalaisliikkeet keskittyivät kolmeen vallan kriittiseen alueeseen: Tiedon akateemiseen maailmaan humanismissa ja yhteiskuntatieteissä, politiikan maailmaan jossa päätetään maahanmuuton ja muiden etnisten asioiden politiikasta, sekä valtamediaan jossa kansan katsantokantoja muokataan. CoC keskittyy näistä kahteen ensimmäiseen, mutta vain vähän huomiota kiinnitettiin valtamediaan, paitsi niiltä osin kuin se edisti juutalaisen älymystön ja politiikan liikkeitä, kuten psykoanalyysin suhteen. Tämä huomion puute valtamedian kulttuurilliseen vaikutukseen on merkittävä puute. Seuraavassa aihetta käsitellään alustavasti ja vain osittain.

Kaikesta päätellen etnisillä juutalaisilla on voimakas vaikutus amerikkalaiseen mediaan, paljon suurempi kuin millään muulla tunnistettavalla ryhmällä. Juutalaisten omistusten ja vaikutusvallan laajuus Yhdysvaltojen populaarimediassa on hämmästyttävä, kun ottaa huomioon verrattain pienen juutalaisten osuuden väestöstä. 1980-luvulla tehdyn tutkimuksen mukaan 60 % elokuvaeliitin otannasta oli juutalaista syntyperää (Powers 1996). Michael Medved (1996) huomioi, että ”ei ole mitään järkeä yrittää kieltää juutalaisen vaikutusvallan ja hallitsevuuden todellisuutta populaarikulttuurissa. Mikä tahansa luettelo kaikkein vaikutusvaltaisimmista suurten studioiden johtajista sisältää enimmäkseen tunnistettavia juutalaisia nimiä. Tämä juutalaisten näkyvä rooli on ilmiselvä jokaiselle, joka seuraa Hollywoodin uutisia tai jaksaa lukea suurelokuvien tai televisio-ohjelmien lopputekstit.”

Median omistukset ovat jatkuvassa muutosliikkeessä, mutta seuraava on kohtuullisen tarkka kuvaus etnisten juutalaisten nykyisestä median omistuksesta Yhdysvalloissa:

Maailman suurin mediayhtiö syntyi jokin aika sitten Time Warnerin ja America On Linen (AOL) yhdistyttyä. Time Warnerin johtaja Gerald M. Levin nousi uuden konsernin päätoimitusjohtajaksi. AOL-Time Warner omistaa televisiokanavia (esim. HBO, CNN, Turner Broadcasting), musiikkia (Warner Music), elokuvastudioita (Warner Brothers, Castle Rock Entertainment, New Line Cinema) sekä kustantamoita (lehdet Time, Sports Illustrated, People ja Fortune).

Toiseksi suurin mediayhtiö on Michael Eisnerin johtama Walt Disney Company. Disneyllä on omistuksia elokuvissa (Walt Disney Motion Pictures Group, W.D. Studios, W.D. Pictures, Touchstone Pictures, Hollywood Pictures, Caravan Pictures, Miramax Films), televisiossa (Capital Cities, ABC, W.D. Television, Touchstone TV, Buena Vista TV, ESPN, Lifetime, A&E TV networks) ja kaapelikanavaverkkoja yli 100 miljoonalle tilaajalle, radiokanavia (ABC Radio, jolla yli 3400 yhteistyökumppania ja 26 radioasemaa suurkaupungeissa) ja kustantamoita (seitsemän päivittäislehteä, Fairchild Publications (Women’s Wear Daily) ja Diversified Publishing Group).

Kolmanneksi suurin mediayhtiö on Sumner Redstonen (myös juutalainen) johtama Viacom, jolla on omistuksia elokuvissa (Paramount Pictures), televisiossa (CBS TV, Music TV, VH-1, Nickelodeon, Showtime, National Network, Black Entertainment TV, 13 TV-asemaa, ohjelmatuotantoa kolmelle TV-verkolle), kustantamoalalla (Simon & Schuster, Scribner, Free Press, Pocket Books), videovuokraamoissa (Blockbuster) ja se on mukana myös satelliittilähetyksissä, teemapuistoissa ja videopeleissä.

Eräs suuri mediavaikuttaja on Edgar Bronfman jr., Maailman JuutalaisKongressin (WJC) entisen puheenjohtajan Edgar Bronfman sr:n poika ja Bronfmanin suvun Seagram-tislaamo-omaisuuden perijä. Bronfman jr. johti Universal studioita ja Music Groupia sen yhtymiseen ranskalaisen Vivendin kanssa vuonna 2000 asti. Universal Music Group on yksi maailman suurimmista musiikkitaloista (Polygram, Interscope Records, Island/Def Jam, Geffen/DGC Records). Fuusion jälkeen Bronfman jr. nousi uuden yhtiön, Vivendi Universalin, varapäätoimitusjohtajaksi, Bronfamin perhe ja sen omistamat yksiköt muodostivat osake-enemmistön ja Edgar Bronfman sr. istuu myös hallituksessa.

Muita juutalaisten omistamia suuria TV-yhtiöitä ovat New World Entertainment (Ronald Perelman, omistaa myös Revlon-kosmetiikan) ja DreamWorks SKG (Steven Spielberg, entinen Disney-johtaja Jeffrey Katzenberg ja musiikkimoguli David Geffen). DreamWorks tuottaa elokuvia, animaatioita, TV-ohjelmia ja musiikkia. Spielberg on myös juutalainen etninen aktivisti. Tehtyään Schindlerin Listan Spielberg perusti Yhdysvaltain kongressin apurahoilla Survivors of the Shoah –järjestön (katastrofista (holokausti) pelastuneet). Hän myös auttoi rahoittamaan professori Deborah Lipstadin puolustuksen kunnianloukkausoikeudenkäynnissä, jonka nosti tätä vastaan Brittien sotahistorioitsija ja holokaustirevisionisti David Irving.

Painetun median maailmassa Newhouse mediaimperiumi omistaa 26 päivittäissanomalehteä, mukaan lukien useita suuria ja nimekkäitä lehtiä, kuten Cleveland Plain Dealer, Newark Star Ledger ja New Orleans Times-Picayune; Newhouse Broadcastingin, joka muodostuu 12 TV-asemasta ja 87 kaapeli-TV-järjestelmästä, mukaan lukien muutamat maan suurimmista kaapeliverkoista; useita aikakauslehtiä, kuten sunnuntaisin 22 miljoonan painoksella ilmestyvän Paraden, pari tusinaa suuria lehtiä, kuten New Yorker, Vogue, Mademoiselle, Glamour, Vanity Fair, Bride’s, Gentlemen’s Quarterly, Self, House & Garden ja kaikki kokonaan omistamansa Conde Nast groupin lehdet.

US News & World Report –uutisviikkolehti, jonka levikki on 2,3 miljoonaa, on Mortimer B. Zuckermanin omistama. Hän omistaa myös maan kuudenneksi suurimman lehden, New Yorkin tabloidilehden Daily Newsin. Zuckerman on entinen Atlantic Monthlyn omistaja ja myös juutalainen etninen aktivisti. Hänet nimettiin vastikään johtamaan Conference of Presidents of Major American Jewish Organizations –järjestöä. CPMAJO on suurten amerikkalaisten juutalaisjärjestöjen katto-organisaatio. Zuckermanin kolumni US News & World Reportissa puolustaa säännöllisesti Israelia ja on auttanut nuorentamaan America-Israeli Friendship Leaguea, jonka puheenjohtaja hän sattumoisin on.

Eräs amerikkalaisessa mediassa merkittävässä asemassa oleva juutalainen aktivisti on Martin Peretz, joka on omistanut The New Republicin vuodesta 1974. Läpi koko uransa Peretz on olut omistautunut juutalaisten asialle, erityisesti Israelille. Vuoden 1967 Arabi-Israel sodan aikana hän sanoi Henry Kissingerille, että hänen ”kohtelias pidättyväisyytensä jäi kahvilan ovelle” ja useat Kissingerin esikunnasta pelkäsivät, että kaikki asiat päätettäisiin sen mukaan, mikä oli ”hyväksi juutalaisille”. Itse asiassa erästä päätoimittajaa ohjeistettiin hankkimaan materiaalia Israelin suurlähetystöstä TNR:n pääkirjoituksia varten. ”Ei riitä, että joku sanoo TNR:n omistajan olevan pakkomielteinen Israelin suhteen, hän sanoo niin itsekin. Mikä vielä tärkeämpää, Peretzillä on pakkomielle Israelin arvostelijoihin, mahdollisiin tulevaisuuden Israelin arvostelijoihin, ja niihin, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan Israelista, mutta saattavat jonain päivänä tuntea jonkun, josta voisi jonain päivänä tulle Israelin arvostelija” (Alterman 1992).

Wall Street Journal on levikiltään Yhdysvaltojen suurin päivälehti ja sen omistaa newyorkilainen Dow Jones & Company, joka julkaisee 24:ää muuta sanomalehteä ja talousmaailman viikkolehteä Barron’sia. Dow Jonesin puheenjohtaja ja toimitusjohtaja on Peter R. Kann, joka toimii myös Wall Street Journalin kustantajana ja puheenjohtajana.

Sulzbergerin suku omistaa New York Times Companyn, joka omistaa 33 muuta sanomalehteä, kuten Boston Globen. Se omistaa myös 12 aikakauslehteä (mukaan lukien McCall’s ja Family Circle, joilla on kummallakin yli 5 miljoonan levikki), seitsemän radio- ja TV-asemaa, kaapeli-TV-verkon ja kolme kirjakustantamoa. New York Timesin uutispalvelu toimittaa uutisia, juttuja ja valokuvia NY Timesista 506:een muuhun sanomalehteen, uutistoimistoon ja aikakauslehteen.

New York Timesin juutalaisomistus on erityisen mielenkiintoista, koska se on ollut Yhdysvaltojen vaikutusvaltaisin sanomalehti jo 1900-luvun alusta. Kuten mainittiin Sulzbergeristä kertovassa kirjassa (Tifft & Jones 1999), jo siihen aikaan juutalaisomistuksessa oli useita sanomalehtiä, kuten New York World (Joseph Pulitzer), Chicago Times-Herald ja Evening Post (H.H. Kohlsaat) ja New York Post (Jacob Schiffin perhe). Vuonna 1896 Adolph Ochs osti NY Timesin useiden juutalaisliikemiesten tärkeällä tuella, takanaan Isidor Straus (Macy-tavaratalon osakas) ja Jacob Schiff (menestynyt sijoituspankkiiri ja juutalainen etninen aktivisti). ”Schiff ja muut merkittävät juutalaiset, kuten… Straus olivat tehneet selväksi, että he halusivat Adolphin menestyvän, koska he uskoivat hänen voivan olla suureksi avuksi juutalaisille” (Tifft & Jones 1999). Ochsin appi oli rabbi Isaac Mayer Wise, reformijuutalaisuuden perustaja Yhdysvalloissa.

Tähän median omistukseen kuuluu muutamia poikkeuksia, mutta niissäkin tapauksissa etnisillä juutalaisilla on usein johtava rooli. Esimerkiksi Rupert Murdochin News Corporation omistaa Fox Televisionin, 20th Century Fox Filmsin, Fox 2000:n ja New York Postin. Peter Chernin on kuitenkin Fox Groupin toimitusjohtaja ja presidentti ja hän vastaa kaikesta News Corporationin elokuva-, televisio ja kustantamotoiminnasta Yhdysvalloissa. Murdoch on hyvin juutalaismielinen ja erittäin uskollinen Israelille, johtuen ainakin osittain uransa alkuvaiheessa kehittyneestä läheisestä suhteestaan ABC:n perustajaan Leonard Goldensoniin. (Goldenson oli keskeinen hahmo New Yorkin juutalaispiireissä ja suorapuheinen Israelin kannattaja.) Murdochin julkaisut ovat noudattaneet hyvin Israelin myönteistä kantaa, mukaan lukien uuskonservatiivien keskeinen aikakauslehti The Weekly Standard, jonka päätoimittajana on William Kristol.

Murdochilla, New York Postin kustantajana ja päätoimittajana, oli laaja juutalainen lukijakaarti, kuten myös vähäisemmässä määrin New York aikakauslehdellä ja The Village Voicella. Postin lukijakunta oli jo ennen Murdochia hyvin juutalainen, mutta niin oli myös myöhemmät mainostajat. Suurin osa Murdochin läheisistä ystävistä ja yritysmainostajista oli varakkaita ja vaikutusvaltaisia New Yorkin juutalaisia, tarmokkaan aktiivisia Israelin puolesta. Ja hän itse pitäytyi edelleen vahvan sitoutumattomassa Israelin sympatiassa, joka oli osa hänen jo Oxfordin ajoista alkanutta henkilökohtaista suhdettaan Israeliin (Kiernan 1986).

Murdoch myös solmi läheiset suhteet moniin muihin merkittäviin New Yorkin juutalaisiin, kuten investointipankkiiri Stanley Schuman ja asianajaja Howard Squadron, joka toimi AJC:n ja CPMJO:n johtajana .

Eräs toinen poikkeus on NBC, jonka omistaa General Electric. Kuitenkin NBC:n presidenttinä toimii Andrew Lack ja NBC Newsin presidenttinä Neal Shapiro, jotka ovat molemmat juutalaisia. Lisäksi Saksasta käsin toimiva Bertelsmann –kustannusyhtymä on maailman suurin kaupallisten kirjojen julkaisija ja omistaa myös sanomalehtiä, aikakauslehtiä ja musiikkitaloja. Suurin osa Bertelsmannin vaikutusvallasta painottuu Yhdysvaltojen ulkopuolelle, vaikkakin se osti äskettäin Random House –kustantamon.

Vaikka otettaisiin huomioon kaikki poikkeukset, on täysin selvää että juutalaisilla on erittäin vaikutusvaltainen asema Yhdysvaltain mediassa, paljon vahvempi asema kuin millään muulla etnisellä ryhmällä. Ilmiömäinen mediavallan keskittyminen juutalaisten käsiin on sitäkin vaikuttavampi, kun ottaa huomioon, että juutalaiset muodostavat vain 2,5 % koko Yhdysvaltain väestöstä. Jos juutalaisten osuus Amerikan median eliitistä arvioidaan olevan 59 % (Lichter 1983), mikä todennäköisesti on nykyään jo alakanttiin arvioitu, tarkoittaisi se juutalaisten olevan yli 20-kertaisesti yliedustettuja. Tällaisen epäsuhdan tilastollinen todennäköisyys on lähes nolla. Ben Stein sanoo todetessaan, että 60 % Hollywoodin johtoasemista on juutalaisten hallussa: ”Hallitsevatko juutalaiset Hollywoodia? Voit olla varma siitä! Mutta mitä sitten?” Onko juutalaisten omistuksilla ja median vallalla mitään vaikutusta itse tuotteeseen? Yritän tässä osoittaa, että median suosimat asenteet ja mielipiteet edustavat laajemman juutalaisyhteisön yleisiä mielipiteitä ja vastaavasti medialla on tapana esittää juutalaiset myönteisessä valossa ja perinteinen amerikkalainen ja kristittyjen kulttuuri negatiivisessa valossa.

Kuten monet oppineet ovat jo osoittaneet, median rooli kulttuurin luojana on kasvanut koko ajan tärkeämmäksi (esim. Powers 1996). Ennen 1900-lukua kulttuurin merkittävimmät vaikuttajat olivat uskonnolliset, sotilaalliset ja talouden instituutiot. 1900-luvulla näiden instituutioiden merkitys väheni median muuttuessa huomattavasti tärkeämmäksi (selonteko sotavoimien vaikutuksen muutoksesta Benderskyn kirjasta v. 2000). Epäilemättä media yrittää muokata yleisön asenteita ja mielipiteitä (Powers 1996). Osa meneillään olevaa kritiikin kulttuuria on se, että median eliitti on taipuvainen kritisoimaan rankasti länsimaista kulttuuria. Länsimainen sivilisaatio esitetään kaatuvana, kuolevana kulttuurina, mutta pahimmillaan jopa sairaana ja pahana verrattuna muihin kulttuureihin (Powers 1996). Nämä näkemykset olivat yleisiä Hollywoodissa jo kauan ennen 1960-luvun kulttuurivallankumousta, mutta niitä ei kuitenkaan usein ilmaistu mediassa, johtuen ei-juutalaisten kulttuurikonservatiivien vaikutusvallasta.

Ehkä tärkein juutalaisten ja juutalaisjärjestöjen liputtamista aatteista on kulttuurinen pluralismi, eli ajatus siitä, ettei Yhdysvaltojen pitäisi olla etnisesti ja kulttuurillisesti homogeeninen. Kuten CoC:ssä kuvataan, juutalaisjärjestöt ja juutalaisten älymystön edustajat ovat liputtaneet monikulttuurisuuden puolesta monin eri tavoin, erityisesti avoimen maahanmuuttopolitiikan vahvoina ja tehokkaina asiamiehinä. Media on ylläpitänyt tätä näkemystä esittämällä kulttuurillisen pluralismin lähes yksinomaan positiivisessa valossa, että se on helppo saavuttaa ja moraalisesti ylivertainen verrattuna enimmäkseen ei-juutalaisista valkoihoisista muodostuvaan homogeeniseen kristittyjen kulttuuriin. Kulttuurillista pluralismia vastustavat esitetään tyhminä ja ennakkoluuloisina (Lichter 1994), kuten arkkityyppi Archie Bunker Perhe on pahin –TV-sarjassa. Etnisyyden ja rotujen harmoniasta poikkeamista pidetään valkoisen rasismin tuloksena (Powers 1996).

Koska juutalaisilla on niin merkittävä vaikutus televisioon ja elokuviin, ei ole yllättävää että juutalaiset esitetään elokuvissa hyvin myönteisessä valossa. Juutalaisia elokuvia ja televisiosarjoja selvästi juutalaisine teemoineen on ollut lukemattomia. Hollywoodilla on tärkeä rooli ”holokaustiteollisuuden” edistämisessä elokuvilla, kuten Spielbergin Schindlerin Lista (1993) ja neliosainen television minisarja Holokausti (1978), jonka käsikirjoitti Gerald Green, ohjasi Marvin Chomsky ja tuottivat Herbert Brodkin ja Robert Berger. Juutalaisryhmät promosivat suureellisesti molempia näitä tuotantoja. Erityisesti Holokaustin markkinointi vuonna 1978 oli erityisen huomattavaa (Novick 1999). ADL jakoi tähän tarkoitukseen 10 miljoonaa kappaletta 16-sivuista tabloidiaan The Record. Juutalaisjärjestöt painostivat suuria sanomalehtiä julkaisemaan holokaustiin perustuvan romaanin novellisarjana ja siihen liittyviä erikoisliitteitä. Chicago Sun-Times jakoi satoja tuhansia näitä liitteitään paikallisiin kouluihin. AJC jakoi yhteistyössä NBC:n kanssa miljoonia kappaleita holokaustioppaita katsojille, opettajien lehdet julkaisivat ohjelmaan liittyvää opetusmateriaalia, jotta opettajat voisivat helposti keskustella ohjelmasta kouluissa. Juutalaisjärjestöt valmistelivat yhteistyössä Yhdysvaltojen kansallisen kirkkojen neuvoston (NCC) kanssa muuta mainos- ja opetusmateriaalia ja järjestivät uskonnollisille johtajille tilaisuuksia tutustua materiaaliin etukäteen. Sarjan alkamispäivä julistettiin ”holokaustisunnuntaiksi”, kaupungeissa kautta maan suunniteltiin erilaisia tapahtumia, Yhdysvaltain kristittyjen ja juutalaisten kansalliskokous (NCCJ, 1990 alkaen kansalliskokous yhteiskunnan ja oikeuden puolesta) jakoi keltaisia tähtiä pidettäväksi osana pukeutumista tuona päivänä. Juutalaislapsille suunnatut opinto-oppaat kuvasivat holokaustia tuloksena kristittyjen juutalaisvastaisuudesta. Juutalaislapsille jaettu materiaali myös tuomitsi juutalaiset, joilla ei ollut vahvaa juutalaisidentiteettiä. Tämä mahtava kampanjointi menestyi useissa tavoitteissaan, joihin kuuluivat holokaustin sisällyttäminen opintosuunnitelmiin useissa osavaltioissa ja laitoksissa, Kansallisen Holokaustimuseon perustamiseen johtaneen prosessin alkaminen ja laaja Israelin kannatuksen lisääntyminen.

Yleisesti televisiossa nähtävät juutalaiskysymykset esitetään ”myönteisesti, kunnioituksella ja lämmöllä, syvällisesti ja hyvin aikein, ja näissä ohjelmissa nähtävät juutalaiset ovat poikkeuksetta juutalaisia ja kuvataan usein hyvin omistautuneina juutalaisuudelleen” (Pearl & Pearl 1999). Esimerkiksi Perhe on Pahin (ja sen jatko-osa Archien Kapakka) maalasi eurooppalaisesta työväenluokasta tyhmän ja ennakkoluuloisen kuvan, mutta sen lisäksi se esitti juutalaisteemat myönteisessä valossa. 12-vuotisen sarjan aikana arkkivihollisen perikuva Archie Bunker oli kasvattanut kotonaan juutalaislapsen, ystävystynyt tummaihoisen juutalaisen kanssa (viittaus: juutalaisuus ei ole etnistä), ryhtynyt yhteistyöhön juutalaisen kumppanin kanssa, liittynyt synagogan jäseneksi, ylistänyt ystäväänsä juutalaisissa hautajaisissa, järjestänyt sapattipäivällisen, osallistunut bat mitsva –seremoniaan ja liittynyt ryhmään, joka taisteli synagogavandalismia vastaan. Nämä liberaalipolitiikan aktivistin Norman Learin tuottamat ohjelmat ilmensivät television yleistä trendiä esittää ei-juutalaiset osallistumassa juutalaisten rituaaleihin ja ”kunnioittaen, nauttien ja oppien niistä. Näiden esimerkkien jatkuva läsnäolo ja niihin osallistuminen korostivat viestiä, että nämä olivat osa normaalia amerikkalaista elämää” (Pearl & Pearl 1999). Juutalaiset rituaalit esitetään ”miellyttävinä ja ylevinä, antaen voimaa, harmoniaa, täyttymystä ja vahvistaen identiteetin tuntua kaikissa, jotka niihin osallistuvat.”

Televisiossa esitetään mielikuvia juutalaiskysymyksistä, jotka mukailevat valtaa pitävien juutalaisjärjestöjen näkemyksiä. Television esittämä mielikuva juutalaisvastaisuudesta ”on poikkeuksetta ruma ja vastenmielinen piirre, jota vastaan on taisteltava aina ja kaikkialla”. Se mielletään metafyysiseksi ja kaiken analyysin tavoittamattomaksi. Juutalaisvastaisuutta ei voida koskaan järjellä selittää, se esitetään järjettömänä ja absoluuttisen pahana. Juutalaisvastaisuutta uhmaavaa taistelua johtavat usein miellyttävät ja laajalti pidetyt ei-juutalaiset henkilöt, kuten Mary Taylor Moore – kaava joka muistuttaa kovasti CoC:ssä mainittua ei-juutalaisten puhemiesten edustamia korkean profiilin juutalaisia liikkeitä. Yleisesti annetaan myös ymmärtää, että juutalaisvastaisuus on koko yhteiskunnan yhteinen ja kaikkien jakama huolenaihe.

Mitä tulee Israeliin, ”koko television populaarikulttuuri on välittänyt näkemyksen, jonka mukaan Israel on juutalaisten kotimaa, jolla on vahva tunnevetoisuus jokaiseen diasporassa elävään juutalaiseen, ja se elää jatkuvassa vaarassa vihollisten ympäröimänä ja tästä jatkuvasta ja johtuen tästä tärkeästä taistelusta olemassa olonsa vuoksi se toisinaan käyttää äärimmäisiä (joskus roistomaisia) voimakeinoja turvallisuuden ja tiedustelun saralla” (Pearl & Pearl 1999). Ei-juutalaiset maalataan Israelia syvästi kunnioittavina ja ihailevina, sen sankarillisuutta ja saavutuksia palvovina. Israel mielletään holokaustista pelastuneiden turvasatamana ja kristityt esitetään toisinaan velvoitettuina auttamaan ja tukemaan Israelia holokaustin takia.

Elokuvissa yleinen aihe on juutalaisten rientäminen pelastamaan ei-juutalaisia, kuten elokuvassa Independence Day – Maailmojen Sota (1996), jossa Jeff Goldblumin esittämä älykköjuutalainen pelastaa maailman, ja Tavallisia Ihmisiä (1980), jossa Judd Hirschin esittämä juutalainen psykiatristi pelastaa valkoihoisen, anglo-saksisen protestanttiperheen. CoC:ssä käsitelty Addams Family 2 (1993) on jälleen yksi täydellinen esimerkki. Bernheimer huomauttaa, miten ”useissa elokuvissa juutalainen on moraalin malliesimerkki, joka kasvattaa ja kouluttaa ei-juutalaista, inhimillistäen muita kulttuurisesti syvään juurtuneilla arvoillaan.” Kuten CoC:ssä asiaa pohditaan, tämä ”pelastavat juutalaiset” –teema leimaa myös psykoanalyysiä ja juutalaista vasemmistoradikalismia: Juutalaiset psykoanalyytikot pelastavat ei-juutalaiset neurooseiltaan ja radikaalit juutalaiset pelastavat maailman pahalta kapitalismilta.

Toisaalta kristinusko esitetään tyypillisesti pahana ja kristityt toisinaan jopa psykopaatteina. Michael Medved kuvailee Hollywoodin viime vuosien hyökkäyksiä perinteisiä amerikkalaisen perheen, isänmaallisuuden ja seksuaalisuuden normeja vastaan – Hollywoodin versio kritiikin kulttuurista. Kuitenkin hyökkäysten ilmeisin kärki on kristinuskoa vastaan:

Perinteisiä arvoja vastaan käytävässä taistelussa viihdeteollisuus näyttää selvästi sitoutuneen eniten hyökkäykseen järjestäytynyttä uskontoa vastaan. Missään muussa kysymyksessä eivät viihdeteollisuuden eliitin ja kansan mielipiteet eroa yhtä dramaattisesti. Yhä uudestaan ja uudestaan tuottajat ovat nähneet kovasti vaivaa loukatakseen tavallisten amerikkalaisten herkkiä ja henkilökohtaisia uskonnollisia käsityksiä (Medved 1992/93).

Medved ei tunne yhtäkään 1970-luvun puolivälin jälkeen tehtyä elokuvaa, jossa kristinusko olisi esitetty positiivisessa valossa, lukuun ottamatta muutamaa elokuvaa, joissa se on kuvattu historialliseksi muinaisjäänteeksi, museotavaraksi. Esimerkkejä elokuvista, joissa kristinusko on esitetty negatiivisesti, on runsaasti. Esimerkiksi elokuvassa Monsignore (1982) katolinen pappi syyllistyy jokaiseen kuviteltavissa olevaan syntiin, mukaan lukien loistokkaan nunnan viettely ja tämän kuolemaan sekaantuminen. Elokuvassa Jumalan Agnes (1985) häiriintynyt nuori nunna synnyttää luostarissa, murhaa vauvansa ja vetää pienen verisen vauvan ruumiin vessasta alas. Hollywood-elokuvista löytyy myös lukemattomia kristinuskon vastaisia kohtauksia, kuten ohjaaja Rob Reinerin toistuvat tarkennukset pieneen kultaiseen krusifiksiin elokuvassa Piina (1990) Kathy Batesin näyttelemän sadistisen pahiksen kaulalla.

Eräs toinen mediassa toistuva teema on kuvailla amerikkalaisia pikkukaupunkeja täynnä ennakkoluuloisia juutalaisvastaisia asukkaita. Median kommentaattori Ben Stein kuvailee median vihamielisyyttä Amerikan maalaisuutta kohtaan:

Tyypillinen Hollywood-käsikirjoittaja on usein jostain idän suurista kaupungeista, kuten Brooklyn, ja hänellä on etninen tausta (ts. todennäköisesti juutalainen). Hänet kasvatettiin uskomaan, että pikkukaupunkien asukkaat vihasivat häntä, olivat erilaisia kuin hän ja voisivat käydä kimppuun (ts. pikkukaupunkilaiset ovat juutalaisvastaisia). Tästä seuraa, että hän tilaisuuden tullen hyökkää pikkukaupunkilaisia vastaan television ja elokuvien kautta…

TV-ohjelmat ja elokuvat eivät kerro asioista totuutta, vaan hyvin pienen ja voimakkaan joukon näkökulman asioihin. Tämä Amerikan sivistyneistön joukossa vaikutusvaltainen joukko kirjoittaa käsikirjoituksia viihdeteollisuudelle. Siitä on seurannut jotain poikkeuksellista ja merkittävää. Kansallinen kulttuuri käy sotaa elämäntapaa vastaan, joka edelleen vetoaa vahvasti ja jota laajalti harjoitetaan juuri samassa maassa. Amerikkalaisilla on syvään juurtuneita lämpimiä tunteita pikkukaupunkeja kohtaan ja edelleen pikkukaupungeissa asustaa miljoonia amerikkalaisia. Mutta maan valtakulttuurissa suolletaan vihaa pikkukaupunkeja kohtaan televisiossa ja elokuvissa joka päivä. TV ja elokuvat ovat amerikkalaista kansankulttuuria, mutta silti ne osoittavat halveksuntaa suuren kansanosan elämäntavalle. Kansalle kerrotaan heidän kulttuurinsa olevan juuriaan myöten sairas, turmeltunut ja väkivaltainen, eikä tämä viesti luo paljoa luottamusta tuon kulttuurin tulevaisuudelle. Se myös aiheuttaa heissä häpeän tunteita maataan kohtaan ja saa heidät uskomaan, että jos heidän yhteiskuntansa on turmeltunut, sen kenties kuuluukin olla (Stein 1976).

Tämä on hyvä esimerkki yhteisön identiteetin prosesseista, jotka ovat niin tärkeitä juutalaisten ja ei-juutalaisten asenteissa toisiaan kohtaan: Ulkoryhmä esitetään negatiivisesti ja sisäryhmä esitetään positiivisesti.

Epäilemättä vaikutusvalta mediaan sanelee pitkälti sen, miten Israeliin suhtaudutaan – merkittävä teema Finkelsteinin Holokaustiteollisuudessa (2000). Israelilainen kolumnisti Ari Shavit kuvaili tuntemuksiaan sadan siviilin tappamisesta Etelä-Libanonissa 1996: ”Tapoimme heidät eräänlaisen lapsellisen uhon vuoksi. Vakaan uskomuksen vallitessa siitä, että Valkoinen Talo, senaatti ja suurin osa Amerikan mediasta on nyt käsissämme, muiden hengellä ei ole niin suurta arvoa kuin omallamme.”

Ariel Sharonin valinta Israelin pääministeriksi tarjoaa mahdollisuuden tutkia kontrastia. Ero oli huima median reaktioissa Sharonin valintaan ja Itävallan Jörg Haiderin Vapauspuolueen voittoon parlamentissa ja pääsyyn Itävallan hallitukseen. Useat valtiot, mukaan lukien Israel, vetivät suurlähettiläänsä pois ja ilmoittivat boikotoivansa Itävaltaa, jos Haider on mukana Itävallan hallituksessa. Itävaltaa uhattiin kauppasaarroilla. Tähän oli syynä Haiderin lausunnot, joiden mukaan Toisessa Maailmansodassa Saksan puolella taisteli monia kunnon ihmisiä, joista jotkut kuuluivat SS:ään. Hän oli myös sanonut joidenkin Hitlerin 1930-luvun talousuudistusten olleen järkeviä. Hän oli myös vaatinut maahanmuuton lopettamista Itävallassa. Haider pyysi anteeksi lausuntojaan, mutta hänen puolueensa menestys vaaleissa johti osittain Itävallan eristämiseen ja alarmisti-median henkilökohtaisiin hyökkäyksiin häntä vastaan.

Tämän vertailukohdaksi voidaan ottaa Ariel Sharonin valinta Israelin pääministeriksi vuonna 2001. Sharon toimi Israelin puolustusministerinä syyskuussa 1982, kun Israel teurasti 700 – 2000 palestiinalaista (joukossa naisia ja lapsia) Beirutin ulkopuolella sijaitsevissa Sabran ja Shatilan pakolaisleireissä Libanonissa. New York Timesin reportteri Thomas Friedman näki ”pari-kolmekymppisten miesten ryhmiä, jotka oli laitettu riviin muuria vasten käsistään ja jaloistaan sidottuina ja heidät niitettiin alamaailman tyyliin.” Israelin sotilaskomentajien radioliikennettä seurattiin ja heidän kuultiin puhuvan ”puhdistusoperaatioista” pakolaisleireissä. Itse tappamisen suorittivat Israelin tukemat libanonilaiset kristityt, mutta Israelin armeija piti leirit suljettuina kahden päivän ajan joukkomurhien jatkuessa. Tapahtumaa tutkimaan asetettu israelilainen Kahanin komitea päätyi siihen lopputulokseen, että Sharon oli epäsuorasti vastuussa joukkomurhasta ja heidän mukaansa Sharonilla on henkilökohtainen vastuu tapahtumista.

Reaktiot Sharonin valintaan olivat Yhdysvaltojen mediassa vähintäänkin vaisuja. Kukaan ei uhannut kauppasaarroilla, yhtäkään suurlähettilästä ei kutsuttu pois. Los Angeles Times julkaisi kuuliaisesti kolumnin, jossa todettiin Sharonin ”oppineen virheistään”. Kesäkuussa 2001 Belgiassa Sharonia syytettiin sotarikoksista joukkosurmista selviytyneiden valaehtoisiin todistuksiin perustuen. Huomionarvoista on myös Sharonin ja Israelin turismiministeriön läheisen kumppanin ja Turvallisuuskabinetin vaikutusvaltaisen jäsenen Rehavam Zeevin lausunto, jossa hän kuvaili palestiinalaisia ”syöpäläisiksi” ja sanoi heidän asuvan laittomasti Israelissa. Hän kannatti vahvasti palestiinalaisten karkotusta Israelin hallitsemilta alueilta: ”Meidän pitäisi hankkiutua eroon niistä, jotka eivät ole Israelin kansalaisia, samaa tapaan kuin hankkiudutaan eroon täistä. Meidän täytyy pysäyttää tämä keskuudessamme etenevä syöpä.”

Toisenlaisena osoituksena juutalaisten suunnattomasta vaikutuksesta Yhdysvaltain mediaan Eric Alterman kuvailee, miten ”suurimmassa osassa maailmaa hallitsee riistettyjen palestiinalaisten näkemys, mutta Yhdysvalloissa hallitsee Israelin versio totuudesta: jatkuvan piirityksen ympäröimä demokratia.” (E. Alterman 2002: Intractable Foes, Warring Narratives). Tärkeän osan Israelin tuesta muodostavat ammattimaisten asiantuntijoiden armeija, ”joka aina yhtä luotettavasti tukee Israelia automaattisesti ja varauksetta.” Alterman listaa 60 merkittävää tähän leiriin kuuluvaa mediapersoonaa, mukaan lukien pitkä lista juutalaisia kirjoittajia: William Safire, A.M. Rosenthal, Charles Krauthammer, Martin Peretz, Daniel Pipes, Andrea Peyser, Dick Morris, Lawrence Kaplan, William Kristol, Irving Kristol, Robert Kagan, Mortimer Zuckerman, David Gelertner, John Podhoretz, Norman Podhoretz, Mona Charen, Yossi Klein Halevi, Sidney Zion, Jonah Goldberg, Jeff Jacoby, Seth Lipsky, Ben Wattenberg, Lawrence Kudlow, Alan Dershowitz, David Horowitz, Jacob Heilbrun, Michael Ledeen, Uri Dan, Paul Greenberg. Näillä kirjoittajilla on käytännössä rajaton pääsy kaikkiin Yhdysvaltojen suurimpiin medioihin.

Vastakohtana tälle on huomattavasti pienempi, viiden kolumnistin ryhmä, joka ”todennäköisesti on automaattisesti Israelia vastaan ja/tai Palestiinan puolella olosuhteista riippumatta.” Nämä ovat Patrick Buchanan, Christopher Hitchens, Edward Said, Alexander Cockburn ja Robert Novak. Kolme heistä työskentelee äärivasemmiston lehdelle, The Nationille (Cockburn, Hitchens ja Said), ja vain Novakilla on yhteyksiä yhteen suurimmista mediajärjestöistä (Washington Post). Alterman osoittaa myös toisen pienen ryhmän kolumnisteja, jotka ”todennäköisesti kritisoivat sekä Israelia että palestiinalaisia, mutta kokevat olevansa kriittisiä Israelin kannattajia, jotka kuitenkin kovan paikan tullen asettavat Israelin turvallisuuden palestiinalaisten oikeuksien edelle.” Tähän ryhmään kuuluvat New York Timesin ja Washington Postin toimituskunnat. Tähän kategoriaan kuuluisi myös kolumnisti Michael Lind, joka totesi seuraavaa Newsweek Internationalin kolumnissaan: ”Se mitä pidetään nykyään Yhdysvalloissa tasapuolisena suhtautumisena, mielletään niin Lähi-idässä kuin Euroopassa ja koko muussa maailmassa Amerikan ehdottomana Israelin sortotaktiikoiden kannattamisena… Jo yli vuosikymmenen ajan Yhdysvaltojen Israelin politiikkaa ovat muovanneet yhtä paljon niin sisäpolitiikka kuin suuri strategia: Israelin eturyhmät ovat mahtavin voima Washingtonissa. Tämä Israelin kannatus – sen menetelmiä kyseenalaistamatta – on mahdollistanut Israelin äärioikeiston käyttää julmia sortokeinoja palestiinalaisia vastaan, ja jopa heidän omia arabikansalaisiaan vastaan. Vaikka asiaa harvoin käsitellään Amerikan mediassa, on Israel nyt pitänyt hallussaan palestiinalaisten maita 35 vuoden ajan, eväten oikeudet 3 miljoonalta ihmiseltä ja hallinnut heitä raakuudella.”

Epäilemättä Yhdysvaltain mediaa hallitsee Israelin myönteinen näkökanta, joka juontaa juurensa juutalaisten suuresta vaikutusvallasta mediaan. Kenties kaikkein mielenkiintoisinta on ensimmäiseen kategoriaan kuuluvien ei-juutalaisten pitkä lista – ihmisiä jotka kannattavat Israelia automaattisesti ja varauksetta. Näihin kuuluvat George Will, William Bennett, Andrew Sullivan, Allan Keyes, Brit Hume, Bill O’Reilly, Michael Barone, Ann Coulter, Linda Chavez, ja Rush Limbaugh. Se tosiasia, että Israelin automaattinen kannatus ei ole ominaista ei-juutalaisille muissa yhteisöissä, joiden mediaan juutalaisilla on vähemmän vaikutusvaltaa, viittaa vahvasti siihen, että ehdoton Israelin kannatus on eräänlainen hyväksyttävyyden lakmustesti Yhdysvaltain mediassa. Potentiaaliset asiantuntijat ”ansaitsevat kannuksensa” osoittamalla omistautuneisuutta Israelia kohtaan (ja muita juutalaiskysymyksiä kohtaan, kuten maahanmuutto, sillä yksikään näistä tulevista asiantuntijoista ei suhtaudu kriittisesti ei-eurooppalaisten maahanmuuttoon länsimaihin). Onhan kuitenkin niin, että automaattinen kritiikitön kannatus minkä tahansa puolesta on äärimmäisen harvinaista ja tiedämme median olevan muissa maissa vähemmän yksipuolista. On siis hyvin vaikeaa selittää huikea kallistuminen Israelin puolelle pelkästään yksittäisten asenteiden ja mielipiteiden tuloksena, ilman jotain suunnatonta valikoivaa tekijää. On ilmiselvää, että edellä mainitun listan juutalaiset on nähtävä etnisinä tekijöinä tässä palapelissä ja lisäksi ei-juutalaiset varmasti edistävät uraansa merkittävästi ottaessaan sen kannan, jota he nyt edustavat. Tätä teoriaa potentiaalisten päätöksentekijöiden lakmustestistä tukee mm. Joe Sobranin kohtalo hänen saatuaan potkut National Review’sta sen johdosta, että hän oli tarpeeksi tyhmänrohkea esittääkseen, ettei Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa saisi sanella se, mikä on parasta Israelille. Tätä tapahtumaa säesti Norman Podhoretzin syytökset juutalaisvastaisuudesta (Buckley 1992, Podhoretz 1986).

JUUTALAISJÄRJESTÖT JA INTERNET-SENSUURI

Kirjoitin CoC:ssä, että ”voidaan olettaa etnisen konfliktin eskaloituessa Yhdysvalloissa, että yhä epätoivoisempia yrityksiä monikulttuurisuuden edistämiseksi tullaan tekemään… jossain vaiheessa otetaan käyttöön poliisivaltion keinot poikkeavien ajatusten ja käytöksen kitkemiseksi.” Kuten edellä todettiin, on tapahtunut muutos ”kritiikin kulttuurista” eräänlaiseen ”holokaustin kulttuuriin” juutalaisten siirryttyä ulkoryhmästä amerikkalaisen elämän sisäryhmän eliittiin. Sattumoisin juutalaisten noustua eliittiin juutalaisjärjestöt ovat nyt eturintamassa sensuroimassa ajatusrikoksia.

Internet on suuri aukko median hallinnassa, mutta juutalaisjärjestöt ovat jo yrittäneet sensuroida internetiä. Simon Wiesenthal –keskus jakelee cd-levyä nimeltä ”Digital Hate 2001” (digitaalinen viha), jossa jo vuonna 2001 listattiin 3000 ”verkon vihasivustoa”. Sekä SWC että ADL ovat yrittäneet painostaa internetin palveluntarjoajia rajoittamaan pääsyä paheksutuille sivustoille. Vastikään Yahoo poisti 39 internetkerhoa, jotka SWC oli nimennyt ”vihasivustoiksi”. Verkon huutokauppasivustoja on joutunut vastalauseiden kohteeksi myytyään sivuillaan natsien muistoesineitä. Sekä Amazon että Barnes & Noble ovat joutuneet syytösten tulvan kohteeksi myytyään Hitlerin Taisteluni kirjaa. ADL myös julkaisi raportin Verkon myrkyttämisestä ja netin vihasta sekä kehotti Yhdysvaltain kongressia käynnistämään ”kattavan tutkimuksen vihan laajuudesta ja sen vaikutuksista internetiin”.

Amerikkalaiset verkkopalvelut ovat joutuneet myös vieraiden maiden hallitusten painostuksen kohteeksi, kuten Ranska, Saksa, Itävalta ja Kanada, joissa ei ole perustuslailla suojeltua sananvapautta. Esimerkiksi ranskalainen tuomari päätti Yahoon rikkovan Ranskan lakeja tarjoamalla ranskalaisille verkon huutokaupoissa natsimateriaalia, vaikka palvelu on perustettu Yhdysvalloissa ja Yahoolla on Ranskassa erillinen sivusto, joka ei riko Ranskan lakeja. Tuomarin mielestä Yahoo rikkoi Ranskan lakeja ja hän tuomitsi Yahoon käyttämään suodattimia, jotka estäisivät poliittisesti aran materiaalin näkymisen ranskalaisilla tietokoneilla tai maksamaan 13.000 dollarin uhkasakon päivää kohti. Saksassa tuomioistuimen mielestä Saksan laki pätee myös ulkomaalaisiin, jotka tuottavat sisältöä verkkoon ulkomailla, jos sisältö on nähtävissä Saksassa. Oikeuden tuomion mukaan Australian kansalainen, joka laittoi holokaustirevisionismi-materiaalia omalle australialaiselle sivustolleen, voisi joutua vangituksi Saksassa. Teoriassa Saksa voisi vaatia Australiaa luovuttamaan tämän kansalaisen Saksaan vastaamaan oikeudessa rikoksestaan.

Juutalaisjärjestöt ovat olleet vahvasti ajamassa juutalaisvastaisen materiaalin levittämisen kieltäviä lakeja Euroopan maissa. Esimerkiksi ADL painosti Saksaa vangitsemaan amerikkalaisen, joka levitti juutalaisvastaista materiaalia. Gary Lauck pidätettiin Tanskassa ja luovutettiin Saksaan hampurilaisen syyttäjän etsintäkuulutuksella. Hänet tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen ja istuttuaan tuomionsa hänet karkotettiin.

Tällainen valtion määräämä sensuuri toimii tehokkaasti Ranskan ja Saksan kaltaisissa maissa, mutta ei todennäköisesti toimisi Yhdysvalloissa perustuslailla suojatun sananvapauden vahvan perinteen vuoksi. Sen johdosta päähuomio juutalaisten yrityksissä sensuroida internetiä Yhdysvalloissa on ollut painostaa AOL:n ja Yahoon kaltaisia yhtiöitä käyttämään ohjelmistoja estämään pääsy juutalaisjärjestöjen paheksumille sivustoille. ADL kehitti vapaaehtoisen suodatinohjelman (ADL HateFilter), joka antaa käyttäjän valikoida estettäviä sivustoja. Vaikka suurin palveluntarjoaja AOL on kuitenkin ollut suostuvainen noudattamaan ADL:n asettamia normeja, on ADL huomannut monia muita (esim. Earthlink), jotka eivät halua tehdä yhteistyötä ADL:n kanssa ja uusiakin riippumattomia palveluntarjoajia on noussut, jotka palvelevat AOL:n torjumia sivustoja.

ADL:llä ja Simon Wiesenthal –keskuksella on kuoppainen tie edessään, sillä huipputeknologian yhteisö on ylistänyt internetiä sananvapauden turvasatamana. ADL:n raportista internetistä on havaittavissa tiettyä turhautumista:

Taistelu verkon ekstremismiä vastaan tuo esiin suunnattomia teknologisia ja lainsäädännön hankaluuksia. Jos olisi edes teknisesti mahdollista sulkea sivustoja internetin ulkopuolelle, tekisi verkon maailmanlaajuinen rakenne yhdenmukaisen lainsäädännön kuitenkin mahdottomaksi. Ja Yhdysvalloissa perustuslain ensimmäinen lisäys takaa kansalle sananvapauden. Tämän johdosta hallitukset, yritykset ja hyvää tarkoittavat ihmiset jatkavat ponnisteluitaan ongelman vaihtoehtoisten ratkaisujen etsimiseen.

Selvästi juutalaisjärjestöt tekevät kaikkensa sensuroidakseen juutalaisvastaisia kirjoituksia verkossa. He ovat vielä hyvin kaukana tavoitteistaan juutalaisvastaisten kirjoitusten poistamiseksi internetistä, mutta pitkällä tähtäimellä jo pelkästään asiaan liittyvät suuret poliittiset panokset varmistavat suunnattomat ponnistelut ja lähes pohjattomat rahavarat päämäärän saavuttamiseksi. Luulenpa että jos Yhdysvalloissa olemassa olevien internetin palveluntarjoajien painostus ADL:n ja SWC:n kaltaisten järjestöjen toimesta epäonnistuu, saattavat nämä yritykset joutua juutalaisomisteisten mediayritysten ostojen kohteeksi, minkä jälkeen uudet omistajat poistavat kaikessa hiljaisuudessa pääsyn juutalaisvastaisille sivustoille. AOL on vastikään fuusioitunut Time Warnerin kanssa, joka on juutalaisten hallinnoima mediayhtiö. AOL oli jo aiemmin yhdistynyt toisen valtakunnallisen palveluntarjoajan Compuserven kanssa. Kuten yllä todettiin, AOL-Time Warner on taipunut juutalaisten aktivistijärjestöjen vaatimuksille ja rajoittanut poliittisten mielipiteiden esittämistä internetissä.

Uskon vastaisuudessa kiellettyjen sivustojen ainoaksi vaihtoehdoksi jäävän omien palveluntarjoajien kehittäminen. Nämä verkostot, jotka ovat kenties suhteellisen kalliita tai tukien alaisia, täyttäisivät siten markkinaraon palvelemalla niitä, jotka ovat jo sitoutuneita etniseen aktivismiin ei-juutalaisten eurooppalaisten keskuudessa ja muuhun poliittisesti epäkorrektiin itseilmaisuun. Tilanne tulee olemaan samanlainen kuin tällä hetkellä painetussa mediassa ja televisiossa. Kaikki valtamedia on tehokkaasti sensuroitua, mutta pienet julkaisut jatkavat käännynnäisille saarnaamista jatkaen olemassaoloaan, vaikka ilman kukoistavaa tulevaisuutta.

Sellaiset julkaisut kuitenkin tavoittavat vain häviävän pienen osan väestöstä. Valtamedia jättää ne suurelta osin huomiotta, sillä ne saarnaavat vain omille pienille piireilleen. Sama tulee todennäköisesti tapahtumaan internetissä: Sivustot tulevat jatkossakin olemaan siellä, mutta ne ovat verkon käyttäjien suuren enemmistön saavuttamattomissa. Suurten yritysten internetin sensurointi ei riko lakia sananvapaudesta, sillä hallituksella ei ole osaa eikä arpaa ja mikä tahansa käytäntö voidaan aina perustella yritysratkaisuksi, jonka tarkoituksena on olla loukkaamatta nykyisiä tai tulevia asiakkaita.

ONKO KYSE ENNAKKOLUULOISTA JA ASENTEELLISUUDESTA?

Minua on usein syytetty ”juutalaisvastaiseksi” johtuen joidenkin kirjoituksieni sävystä, niin CoC:ssä kuin kommenteissani verkon eri keskustelufoorumeilla. Ollakseni täysin rehellinen ei minulla ollut yleistä vihamielisyyttä järjestäytynyttä juutalaisuutta kohtaan aloittaessani tätä projektia. Olin eräänlainen entinen radikaali, josta oli tullut maltillinen republikaani ja George Willin kannattaja. Ennen kuin edes syvennyin juutalaisuuteen, käytin samaa evolutiivista perspektiiviä antiikin spartalaisiin ja sen jälkeen keski-ajan katolisen kirkon määräämään yksiavioisuuteen (MacDonald 1988, 1995). Kirjoissani on lukuisia toteamuksia, joiden tarkoituksena on pehmentää äänensävyä ja torjua syytökset juutalaisvastaisesta ennakkoasenteesta. Ensimmäisen juutalaisuutta käsittelevän kirjani (A People that Shall Dwell Alone 1994) ensimmäisellä sivulla ilmaisen selvästi, että juutalaisuuteen liittämäni piirteet (oman edun tavoittelu, etnokeskisyys ja kilpailu resursseista ja suvunjatkamisen menestyksestä) eivät missään nimessä rajoitu juutalaisiin. Tuossa kirjassa käsittelen myös juutalaisten poikkeuksellista älykkyyttä ja juutalaisten saavutuksia (esim. Nobelin palkinnot). Seuraavassa kirjassani (Separation and Its Contents 1998) käsittelen juutalaisvastaisten ihmisten taipumusta liioitella valituksiaan, kehitellä uskomattomia ja toteen näyttämättömiä teorioita juutalaisten käytöksestä, liioitella juutalaisten yhteenkuuluvuuden ja yksimielisyyden laajuutta, väittää kaikkien juutalaisten käyttäytyvän ja asennoituvan stereotyyppisen juutalaisen tavoin, erityisesti tapauksissa joissa juutalaiset ovat tosiasiassa olleet yliedustettuina tietynlaisia asenteita omaavien keskuudessa (esim. poliittinen radikalismi 1900-luvulla). Kuvailen myös joidenkin juutalaisvastaisten ihmisten taipumusta kehitellä suuria salaliittoteorioita, joissa kaikki tärkeät tai kuvitteellisen merkittävät historian tapaukset, Ranskan vallankumouksesta Trilateraaliin komissioon, liittyvät yhteen suuressa juonessa, jonka syypäänä ovat juutalaiset. Kaikki tämä ei ole mitenkään yllättävää, kun ottaa huomioon mitä tiedämme etnisten konfliktien psykologiasta. Mutta se ei mitenkään vähennä todellisten eturistiriitojen merkitystä kaikkien juutalaisvastaisuuden tärkeiden historian esimerkkien keskiössä. Suurin osa tästä mainitaan jo toisen kirjani (Separation and Its Contents 1998) ensimmäisessä luvussa, selvästi ja peittelemättä, kuten muutkin vastuuvapauslausekkeeni ensimmäisen kirjani (A People that Shall Dwell Alone 1994) ensimmäisessä luvussa.

On muistettava, että ryhmäevoluution strategiat eivät ole hyväntahtoisia, ei ainakaan yleisesti ottaen eikä varsinkaan juutalaisuuden kohdalla, joka on usein ollut hyvin vaikutusvaltainen ja jolla on ollut niin suunnaton vaikutus länsimaiden historiaan. Uskon että sävyssäni on huomattava muutos ensimmäisen ja kolmannen kirjani välillä yksinkertaisesti siksi, että (haluaisin uskoa) olen oppinut ja lukenut huomattavasti enemmän aiheesta. Luettuaan ensimmäisen kirjani ihmiset usein sanovat ajattelevansa, että minä todella ihailen juutalaisia, mutta he todennäköisesti eivät ole enää sitä mieltä toisen kirjani, ja varsinkaan CoC:n, luettuaan. Tämä johtuu siitä, että kirjoittaessani CoC:tä olin muuttunut merkittävästi siitä ihmisestä, joka olin kirjoittaessani ensimmäisen kirjan. Ensimmäinen kirja on todellisuudessa vain dokumentaatio teoreettisesti mielenkiintoisista ryhmäevoluution strategioiden ilmentymistä, käyttäen juutalaisuutta esimerkkitapauksena (miten juutalaiset ratkaisivat vapaamatkustajan ongelman, miten he onnistuivat pystyttämään ja vahvistamaan muuria itsensä ja muiden välillä, juutalaisuuden geneettinen koheesio, miten eräät juutalaisten ryhmistä saavuttivat niin suuren älykkyyden, miten juutalaisuus kehittyi antiikin aikoina). Kilpailu resursseista ja muut eturistiriidat muiden ryhmien kanssa tulivat enemmän tai vähemmän jälkiajatuksena, mutta nämä aiheet siirtyivät toisessa kirjassani enemmän etualalle, ja CoC:ssä käsittelen yksinomaan 1900-lukua länsimaissa. Juutalaiset ovat todella vaikuttaneet positiivisesti länsimaiseen kulttuuriin viimeisten 200 vuoden aikana. Mutta mitä sitten ajatteleekin ainutlaatuisista ja korvaamattomista juutalaisten aikaansaannoksista valistuksen ajan jälkeisessä maailmassa, olisi lapsellista olettaa niiden tarkoituksen olleen ainoastaan tai edes pääasiallisesti ihmiskuntaa hyödyttäviä. Joka tapauksessa en usko että yksikään nykyaikaisista länsimaisista yhteiskunnallisista organisaatioista, taloudesta, tieteestä tai teknologiasta olisi jäänyt kehittymättä ilman juutalaisten vaikutusta, vaikkakin ne eivät ehkä olisi kehittyneet yhtä nopeasti. Yleisesti ottaen juutalaisten positiiviset vaikutukset ovat olleet enemmänkin kvantitatiivisia kuin kvalitatiivisia. He ovat ennemmin kiihdyttäneet joitakin kehityskulkuja, kuten talous ja eräät tieteenalat, kuin tehneet niistä mahdollisia.

Toisaalta olen taipuvainen uskomaan, että juutalaisilla on ollut myös joitakin tärkeitä negatiivisia vaikutuksia. Olen moraalisesti vakuuttunut siitä, että juutalaisten osallisuus radikaalivasemmistoliikkeessä 1900-luvun alkupuoliskolla oli välttämätön ehto (mutta ei pätevä syy) useille kauheille tapahtumille Neuvostoliitossa ja muualla. (Tästä voi jokainen tietysti olla eri mieltä, mutta henkilökohtaisesti pidän todisteita vakuuttavina). Tärkeintä on kuitenkin se, että ymmärsin juutalaisten ryhmien muodostavan kilpailijan eurooppalaisten enemmistölle Yhdysvalloissa, suunnattomien muutoksien vahvoina asianajajina, osittain johtuen menestyksekkäästä kampanjoinnista massiivisen ei-eurooppalaisen maahanmuuton puolesta. Huomasin muuttuvani tässä prosessissa puolikonservatiivisesta akateemikosta, jolla ei ollut juuri lainkaan käsitystä omista juuristaan, etnisesti tietoiseksi persoonaksi – täsmälleen kuten sosiaalisen identiteetin teoria ennustaa, mikä muodostaa perustan teorialleni juutalaisvastaisuudesta (MacDonald 1998). Itse asiassa, jos yrittää tarkentaa hetkeä, jolloin uskalsin ylittää näkymättömän rajan alueelle, jota moni pitää todisteena ”juutalaisvastaisuudestani”, sanoisin sen luultavasti ajoittuneen siihen, kun aloin lukea kaikkien vaikutusvaltaisten juutalaisjärjestöjen osallisuudesta laajamittaisen ei-eurooppalaisen maahanmuuton edistämiseksi. Tietoisuuteni asiasta alkoi vasta luettuani lyhyen pätkän Amerikan juutalaisten historiasta paljon ensimmäisen kirjani julkaisun jälkeen. Muut vaikutukset, joita pidin juutalaisten toiminnasta aiheutuneina, olivat mielestäni hyvänlaatuisia (psykoanalyysi?) tai peruutettavissa, jopa radikaalivasemmistolaisuus, joten ne eivät juuri vaivanneet minua. Saatoin jopa jättää huomiotta juutalaisten etnokeskisyyden jättimäisen tekopyhyyden, joka sattumoisin käy käsi kädessä juutalaisten aktivismin kanssa ei-juutalaisten eurooppalaisten etnokeskisyyttä vastaan. Kuitenkin maahanmuuton pitkäaikaiset vaikutukset tulevat olemaan peruuttamattomia, pois lukien jokin suunnaton mullistus.

Aloin ymmärtää, että omat tavoitteeni olivat melko erilaiset juutalaisen perikuvan tavoitteista. Pitäisi olla sallittuja tapoja puhua ihmisistä, jotka vastustavat eri juutalaisjärjestöjen suosittelemia käytäntöjä, ilman että heidät leimataan ”juutalaisvastaisiksi”. Maahanmuutto on vain yksi esimerkki asioista, joissa on oikeutettuja eturistiriitoja. Kirjoittaessani tätä (marraskuussa 2001) olemme jumittuneet sotaan, jossa ei ole nähtävissä järkevää lopputulosta, johtuen suurelta osin juutalaisyhteisön vaikutuksesta yhteen ulkopolitiikkamme osa-alueeseen ja osittain johtuen siitä, miten tehokkaasti pieninkin vihjaus Israelin roolista luomassa kitkaa Yhdysvaltojen ja arabimaailman välillä – todellisuudessa koko muslimimaailman – vaiennetaan yksinkertaisesti huutamalla ”antisemitisti”. Ja kotimaassa olemme astuneet käsittämättömän vaaralliseen kokeiluun, jossa luodaan monikulttuurinen ja monietninen yhteiskunta, jonka älymystön kehittämän aatteen mukaan aiemmin hallitsevalla eurooppalaisella enemmistöllä on moraalinen velvollisuus antaa itsensä väistyä kulttuurillisesti ja väestötieteellisesti. Tämä on tulosta, ainakin aluksi ja huomattavissa määrin sen jälkeenkin, juutalaisten eturyhmien vaikutuksesta maahanmuuttopolitiikkaan ja juutalaisen älymystön vaikutuksesta kulttuurielämään ja sivistyneistöön yleisesti. Kuten aiemmin on jo todettu, CoC:n todellisia aiheita ovat juuri juutalaisten vallan lisääntyminen ja erityisesti Yhdysvaltojen eurooppalaisen luonteen katoaminen.

Myönnän sen, että yhteiskuntatieteissä on asenteellisuutta ja ennakkoluuloja, ja uskon itsenikin olevan taipuvainen niihin. On kenties totta, että saattaessani CoC:n päätökseen olisi minun pitänyt julkituoda asenteeni ensimmäisessä luvussa. Sen sijaan ilmaisen ne vasta viimeisessä luvussa, mielestäni melko suorasukaisesti. Eräässä mielessä niiden ilmaiseminen vasta lopussa oli soveliasta, sillä asenteeni juutalaiskysymyksissä muuttui asteittain varsin erilaisesta maailmankatsomuksesta.

On harmillista, ettei vastaavia vastuuvapauslausekkeita yleensä esiinny vahvasti juutalaisen identiteetin omaavien kirjoituksissa, vaikka he mieltävät tuotoksiensa edistävän juutalaisten asiaa. Eräs CoC:n kantavista teemoista on juuri se, että vahvan juutalaisen identiteetin omaavat juutalaiset yhteiskuntatieteilijät ovat pyrkineet teoksillaan edistämään juutalaisten etuja. Minua on aina hämmästyttänyt se, että mediapersoonat, kuten Kristolit ja Podhoretzit sekä Paul Wolfowitzin ja Richard Perlen kaltaiset ulkopolitiikan asiantuntijat, eivät tunne velvollisuutta sanoa ennen huomautuksiaan asioista, joihin vaikuttaa suuresti heidän Israelista huolehtiminen, ”teidän pitäisi suhtautua varauksella kaikkeen sanomaani, sillä minulla on etnisellä tavalla oma lehmä ojassa ja haluan edistää Israelin etuja.” Sama koskee kuitenkin laajoja antropologian alueita (Boasilainen näkemys ja rotuerojen tutkimus), historiaa (esimerkiski selvästi anteeksipyytävät historian ja juutalaisvastaisuuden tutkimukset tai juutalaisten rooli bolsevismin synnyssä), psykologiaa (Frankfurtin koulukunta ja psykoanalyysi) sekä nykyisiä asioita (maahanmuutto ja kirkon ja valtion suhde). CoC:ssä useita ihmisiä kauhistuttava perusajatus on se, että meidän tulisi tiedostaa tämä asenteellisuus (joissakin) juutalaisissa tutkijoissa samalla tavoin kuin tiedostamme sen muissakin. On julkaistu hyvin paljon kirjoja siitä, miten Darwiniin ja Galtoniin vaikutti Viktoriaanisen Englannin yleinen ilmapiiri, mutta juutalaisen asenteellisuudesta kirjoittaminen poikii välittömästi syytteitä ”juutalaisvastaisuudesta”.

Mielestäni tärkeintä on kuitenkin se, että huolimatta motiiveistani ja asenteistani, pystyn tarkastelemaan tuotoksiani juutalaisuudesta puolueettomasti ja tunnistaen niiden täyttävän hyvän yhteiskuntatieteen vaatimukset, vaikka ehkä itse lopulta näenkin tutkimuskohteeni vähemmän mairittelevassa valossa. Onko lopulta omilla motiiveillani mitään väliä? Eikö ainoa tärkeä kysymys ole se, olenko oikeassa?

JOHTOPÄÄTÖS

CoC on todellisuudessa yritys ymmärtää 1900-luku juutalaisten vuosisatana – vuosisata jolla juutalaiset ja juutalaisjärjestöt vaikuttivat merkittävästi kaikkiin keskeisiin tapahtumiin. Juutalaisten kannalta se on ollut suuren edistyksen aikakausi, tosin sisältäen yhden heidän historiansa mustimmista tragedioista. 1800-luvun lopulla suurin osa juutalaisväestöstä eli Itä-Euroopassa, useiden juutalaisten kituuttaessa köyhyydessä ja kaikkien ollessa vihamielisten kansojen ja välinpitämättömien hallitusten ympäröimänä. Vuosisata myöhemmin Israel on saanut vahvan sijan Lähi-idässä ja juutalaisista on tullut Yhdysvalloissa vaurain ja vaikutusvaltaisin ryhmä ja he ovat saavuttaneet eliittiaseman muissa länsimaissa. Juutalaisten kriittinen rooli radikaalivasemmistossa on siistitty ja juutalaisten uhriasema natsien vainoissa on saavuttanut moraalisen koetinkiven aseman ja on pääase suuren mittakaavan ei-eurooppalaisten maahanmuuton, monikulttuurisuuden ja muiden juutalaistavoitteiden edistämisessä. Vastustajat on karkotettu älymystön ja politiikan diskurssin äärilaidoille ja vallalla on vaikutusvaltaisia liikkeitä, jotka pystyvät vaientamaan heidät totaalisesti.

Täydellinen ihannointi, uskonnollinen kiihkomielisyys ja moraalinen innostus, joka ympäröi Celanin, Kafkan, Adornon ja Freudin kaltaisten hahmojen kunnioitusta, leimaa kaikkia CoC:ssä käsiteltyjä juutalaisälymystön liikkeitä. Se että näitä hahmoja innokkaasti syleilee myös ei-juutalaisten älymystö, todistaa länsimaisen älymystön tulleen juutalaistetuksi – juutalaisten asenteet ja tavoitteet, juutalaisten tykkäykset ja paheksunnat, muodostavat nykyään länsimaiden kulttuurin, jonka ovat sisäistäneet niin juutalaiset kuin ei-juutalaiset yhtälailla. Lännen juutalaistuminen näkyy kaikkein selkeimmin holokaustin kunnioituksessa koko sivilisaation keskeisenä moraalin ikonina. Nämä kehityksenkulut muodostavat perusteellisen muodonmuutoksen perinteisestä kriittisestä ja tieteellisestä individualismista, joka oli muodostanut länsimaisen perinteen jo valistuksen ajoista asti. Ja mikä vielä tärkeämpää, johtuen syvään juurtuneesta juutalaisten vihasta perinteistä länsimaista kulttuuria kohtaan lännen juutalaistuminen tarkoittaa sitä, että lännen kulttuurin ja perinteet luoneet ihmiset on johdettu tuntemaan syvää häpeää omaa historiaansa kohtaan – mikä varmasti merkitsee heidän kuolemaansa kulttuurina ja kansana.

Nykypäivän juutalaistunutta länsimaista kulttuuri-imperiumia pidetään yllä kieroutuneella ajatusten hallinnalla, jota levittää valtamedia ja tehostaa akateemikoiden ja poliitikkojen itsesensuuri. Tätä itsesensuuria harrastavat kaikki, jotka ovat tietoisia vakavista henkilökohtaisista ja ammatillisista seurauksista niille, jotka rikkovat rajoja hyväksytyistä ajatuksista ja puheista liittyen juutalaisiin ja juutalaiskysymyksiin. Tätä kulttuuria ylläpitävät fanaattisesti levitetyt, itsekeskeiset ja pohjimmiltaan valheelliset teoriat juutalaisuuden luonteesta ja historiasta sekä juutalaisvastaisuuden luonteesta ja syistä.

Minkään tästä ei pitäisi olla yllättävää. Juutalaisilla väestöillä on aina ollut valtava vaikutus yhteiskuntiin, joissa ne ovat oleskelleet, johtuen kahdesta ominaisuudesta, jotka ovat keskeisiä juutalaisuudelle ryhmäevoluution strategiana: Korkea älykkyys (mukaan lukien älyn soveltuvuus varallisuuden hankkimiseen) ja kyky hedelmälliseen yhteistyöhön erittäin järjestäytyneissä ryhmissä. Tämä on toistuvasti johtanut juutalaisten nousemiseen eliittiin ja vaikutusvaltaisen ryhmän luomiseen yhteiskunnissa, joissa he ovat oleskelleet riittävän suurena joukkona – yhtä paljon 1900-luvun Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa, kuin 1400-luvun Espanjassa ja antiikin Aleksandriassa. Historia usein todellakin toistaa itseään. Erään viimeaikaisen tutkimuksen mukaan Yhdysvaltojen juutalaisten keskimääräinen tulo on kaksinkertainen verrattuna koko maan ei-juutalaisiin, mikä on merkittävästi suurempi ero kuin tummaihoisten ja valkoihoisten välinen ero. Vaikka juutalaisia on vain 3 % koko Yhdysvaltojen väestöstä, he edustavat yli neljännestä Forbesin listan 400 rikkaimmasta amerikkalaisesta. Huomattavat 87 % jatko-opiskelu-ikäisistä juutalaisista on kirjautuneena ylemmän asteen kouluihin, mikä on reilusti enemmän kuin koko väestön 40 % (Thernstrom & Thernstrom 1997). Juutalaiset ovat todellakin amerikkalaisen yhteiskunnan eliittiä.

Näkemykseni on se, että Yhdysvaltain juutalaisyhteisö painaa aggressiivisesti eteenpäin, vähät välittäen juutalaisjärjestöjen aiheuttamista suurista purkauksista lännessä (jotka johtuvat pääosin menestyksekkäästä suuren mittakaavan ei-eurooppalaisten maahanmuuton edistämisestä) ja islamilaisessa maailmassa (johtuen Israelin palestiinalaisten kohtelusta). Riippumatta uskomusten perusteista on Yhdysvaltojen Israelin tukeminen arabimaailmassa kaikin puolin hyvin tunteita kuohuttava kysymys. Todellinen koetinkivi juutalaisten vallalle Yhdysvalloissa tulee olemaan se, jatkuuko Israelin tukeminen huolimatta suunnattomasta hinnasta, jonka Yhdysvallat on joutunut jo nyt maksamaan ihmishengissä, talouden murentumisessa, muslimimaailman vihassa ja epäluottamuksessa sekä kansalaisoikeuksien menettämisessä kotimaassa. Tätä kirjoittaessani vaikuttaa kovasti siltä, että juutalaiset ovat valmistautumassa juutalaisvastaiseen reaktioon Yhdysvalloissa ja ovat huolissaan Bushin hallinnon painostuksesta Israelin suuntaan tehdä myönnytyksiä palestiinalaisille arabimaailman rauhoittamiseksi (esim. Rosenblatt 2001). Kaikki merkit viittaavat siihen, ettei syyskuun terrori-iskun seurauksena ole tulossa mitään muutoksia Yhdysvaltojen poliittiseen kulttuuriin Israelin suhteen.

Alkuperäinen lähde: http://www.csulb.edu/~kmacd/books-Preface.html

 

"Tietääksesi kuka hallitsee, selvitä, ketä et saa arvostella."

- Voltaire

Viva Palestina!

Latest Additions - Suomi

Juutalaisten holokaustin myytti 6 miljoonasta uhrista

Äärijuutalaiset tavoittelivat uutta Purim-joukkosurmaa Iranissa
David Duke

Israel controls U.S. Presidents
Biden, Trump, Obama, Bush, Clinton...

Kuvat  

Shahak: "Jewish History"

Holokaustin muistopäivä ja juutalainen ylivalta: Mark Weberin haastattelu

Viimeinen taistelu
Jürgen Graf

Sionistit ja palestiinalaisvastainen vihapuhe

Mein Kampf
Adolf Hitler

Black Muslim leader Louis Farrakhan's Epic Speech in Madison Square Garden, New York  - A must see!

Palestiinan vaiettu tuho

Stop Jewish Apartheid!

Massamedian vaikutus ja sen omistussuhteet

The Jewish hand behind Internet The Jews behind Google, Facebook, Wikipedia, Yahoo!, MySpace, eBay...

Juutalainen Ylivalta
David Duke

Kansainvälinen Juutalainen
Henry Ford

Garaudy: "The Founding Myths"

The Jews behind Islamophobia

AIPAC: Taas yksi kortti putoaa
American Dissident Voices

Siionin Viisaitten Pöytäkirjat

Videoita   
 

Juutalaisuuden opinkappaleet

Juutalaiset ja järjestäytynyt rikollisuus

Black Muslim leader Louis Farrakhan's Epic Speech in Madison Square Garden, New York  - A must see!

Aktivismi!